Olennaisen olemus

Keskittymisestä olennaiseen

Juhana Torkki, Seneca elämän lyhyydestä. (Seneca, De brevitate vitae, De otio ja De providentia. Latinasta suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Juhani Torkki). Otava 2018, 111 s.

Vanhasta mukavasta Grimbergin Kansojen historiasta, joka muuten on mainio teos, jäi jo lapsena mieleeni kuva tyynestä stoalaisesta filosofista, joka antoi avata suonensa ja kohtasi kuolemansa arvokkaasti, filosofisia keskusteluja käyden.

Seneca eli ja kuoli, kuten oli opettanut, kerrotaan. Etenkin juuri kuoleman kohtaaminen oli ollut hänelle ja yleensäkin stoalaisille läheinen teema. Itsemurha taas oli itse asiassa hänen entisen oppilaansa, keisari Neron määrämä teloitus, eikä suinkaan vapaaehtoinen lähtö tästä maailmasta, mutta siitä hän ei tehnyt sen suurempaa numeroa.

Friedrich Nietzsche taas, J.A. Hollon suomentamassa epigrammissaan, sanoo Senecan olleen etovan viisas faari, joka kirjoittaa, ikään kuin pitäisi primum scribere, deinde philosophari (eli että ei tarvitsisikaan ensin elää (vivere), josta sitten voisi filosofoida, vaan riittää, että kirjoitetaan eli tuotetaan tekstiä (scribere) ja analysoidaan sitä sitten.

Tuolloinhan Seneca olisi ollut ilmeinen postmodernisti ja pohjimmiltaan siis pelkkä pelle. Näin ei kuitenkaan ollut. Hän oli merkittävimpiä stoalaisia, joiden ajattelusta meille on säilynyt paljon tietoa.

Stoalainen, elämäntaitoon ja mielen tyyneyteen keskittyvä filosofia yhdistetään tunnetusti antiikin rappiokauteen samoin kuin sille läheinen suuntaus epikurolaisuus. Toki tuohon sammuvaan aikakauteen samalla liittyivät sen suurimmat ja jopa suurenmoisimmat aikaansaannokset. Uutta vain ei enää löytynyt kulttuurin sylistä, eikä barbaarien kasvava rooli millään tavalla asiaa auttanut.

Voisi siis ajatella, että Senecan kirjat ovat taas tänään mitä ajankohtaisimpia ja niin asia mielestäni onkin. Toki stoalaisuus, kuten useimmat filosofiat pyrkii myös löytämään ajattoman viisauden ja mielestäni siinä omalla tavallaan myös onnistuu. Kirja säilyy kuranttina vielä kauas tulevaisuuteen.

Elämän lyhyys on tänä päivänä aivan yhtä ajankohtainen ja ihmisen osaa määräävä asia kuin se oli kaksituhatta vuotta sitten. Aivan kuten silloin, kuoleman tosiasia määrittelee elämämme, halusimmepa sitä muistaa ja ymmärtää tai emme. Merkitystä ei ole sillä, elämmekö viisikymmentä, sata tai sataviisikymmentä vuotta.

Teoksen kääntäjä/toimittaja sai itse sysäyksen työhönsä kuolemansairaalta ystävältään, joka katui sitä, ettei ollut kylliksi ymmärtänyt elämän lyhyyden merkitystä, vaan oli tuhlannut aikaansa, TV-sarjojen katsomiseen, dekkarien lukemiseen ja muuhun joutavaan.

Itse asiassa useimmat luultavasti ymmärtävät, millainen synti henkeä vastaan on ajan tappaminen eli sen -kaikkein arvokkaimman- tuhlaaminen arvottomaan, olevan muuttaminen olemattomaksi.

Suurin ongelma mahtaneekin löytyä puuhakkaan ihmisen psykologiasta. Hänet on ehdollistettu toimijaksi, eikä hän muuta voi. Kun ulkoinen pakko ei estäisi olemasta otiosus eli viettämästä kontemplatiivista elämää itseään paremmassa seurassa vaikkapa klassikoita lukien, estää tämän kuitenkin sisäinen pakko.

Pakonomainen puuhaaja on occupatus. Itse asiassa sana muistuttaa ulkoapäin tulevaa herruutta: jokin ottaa ihmisen haltuunsa ja pitää hänet poissa itsensä luota ja siis myös tuosta hyvästä seurasta, joka olisi aina tarjolla.

Miksi ihmeessä itseään kunnioittava ihminen jo pari tuhatta vuotta sitten kehtasi mennä katselemaan poikanulikoiden nujakointia sen sijaan, että olisi viettänyt lyhyttä elinaikaansa tutustumalla kaikkeen siihen parhaaseen, jota ihmiskunta on tuottanut?

Vita activa, julkisten velvollisuuksien parissa vietetty aika on toki parempi elämäntapa kuin ajan käyttäminen pelkkään irstailuun ja juopotteluun, mutta vita contemplativa on hyveelliselle parasta ja hyvällä omallatunnolla hänelle sallittu, kunhan ikää on, sanotaan yli kuusikymmentä vuotta.

Seneca todistelee asiaa sen verran, että lukija ymmärtää asian olleen aikanaan kiistanalainen kuten se on nytkin. Monihan meillä on omaksunut jenkkiläisen elämänkäsityksen, jossa ihmisen kuuluu touhuta aamusta iltaan, niin kauan kuin henki pihisee.

Entä sitten onnettomuudet? Mitä ne merkitsevät hyveelliselle ja mitä himojensa orjille? Miksi edelliset usein näyttävät jopa kärsivän enemmän?

Kuitenkin on jalompaa olla ristillä riippuva Regulus, jolle tuskan tuovat teloittajan naulat, kuin irstas Maecenas, joka kärsii Tantaloksen tuskia, koska hänen vaimonsa torjuu hänet vuoteestaan, todistelee Seneca. Kulta koetellaan tulella ja hyve onnettomuudella. Hyveellisellä on oikeus ylpeyteen hyveestään, mutta irstaan onnettomuuteen liittyy vielä naurettavuuskin, tulkitsen mestaria.

Toki voimme verrata Senecan tekstejä myös erääseen vanhempaan kirjaan, Salomon Saarnaajaan. Saarnaaja vaikuttaa nihilistisemmältä ja jos otamme hänen todistuksensa täydestä, en ymmärrä, mikä meitä estäisi asettamasta irstasta elämää etusijalle huolimatta siitä, että tämä ilmeisen vanha mies julistaa, ihmettelevänsä, miksi nuoren miehen askelet johtavat naisen luo. Tuskinpa hän nuorena sitä ihmetteli.

Seneca todistelee kuoleman mitättömyyttä elämän rinnalla. Sen hetkikin on niin vähäpätöinen, ettei sille voi antaa mitään merkitystä. Miksipä siis moista pelätä?

Pelättävä ei kai itse asiassa ole mitään, mutta ainakin viisas karttaa tuhlaamasta älyttömästi suurinta omaisuuttaan eli aikaa. Tavallaan hänen siis tulisi pelätä sitä onnettomuutta, että hän jossakin vaiheessa huomaisi menettäneensä itsensä ja saaneensa vaihdossa tyhjää.

Ilmeiseltä myös tuntuu, että maine, jopa kuolematon maine, joka hyveestä seuraa, on arvokas myös sen takia, että muu ihmiskunta sitä arvostaa. Tätä stoalaiset eivät ehkä tunnusta, sillä toki heille ihmisen vapauteen kuului uskollisuus hyveelle riippumatta siitä, mitä kansan suuret joukot, hoi polloi siitä ajattelivat.

Kuten esipuheessa todetaan, kyseessä ovat tavallaan selfhelp-genreen kuuluvat teokset, mutta ilman nykyisten bestsellerien siirappisuutta. En suoraan sanoen tiedä, mitä tarkoittaa mindfullnes, enkä aio edes ottaa siitä selvää, mutta mikäli se muistuttaa niitä stoalaisuuden pyrkimyksiä, joita tässäkin teoksessa esitellään, ei se ihan turhaa ole.

Kääntäjää voi onnitella hyvästä työstä, joka on myös kulttuurityö ja täydentää suomeksi olevaa alan kirjallisuutta Epiktetoksen ja Ciceron teosten rinnalla. Kiitoksia!

Mikä meitä erottaa?

Mikä meitä erottaa

Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

Museo keskittyi siis ihan voi virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

Mitta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa.

Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

Palaan nyti tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иван, не помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

 Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…

Ranskan oli ikävä

Ranskan oli ikävä ja niin oli Saksankin

Maineikas runoilija ja poliitikko Lamartine varoitti aikoinaan Ludvig Filipin aikalaisia: Ranskan on ikävä ja se on vaarallista, sillä kansakuntien ikävästä syntyy helposti kouristuksia ja raunioita. ("La France est une nation qui s'ennuie! Et prenez-y garde, l'ennui des peuples devient aisément convulsion et ruines”).

Vuonna 1968, 15. maaliskuuta Le Monden päätoimittaja Pierre Viansson-Ponté käytti samaa sanontaa. Viikon kuluttua Nanterren yliopiston hallintorakennus vallattiin.

Sattumalta tulee mieleen, että käytin itse tuota sanontaa Venäjästä juuri ennen kuin perestroika (tuo vallankumouksellinen uudelleenrakentaminen, kuten sitä markkinoitiin) alkoi. Profeetta mikä profeetta.

Mutta palataksemme Ranskaan, New York Review’n uusimmassa numerossa on Daniel Cohn-Benditin ja Claus Leggewien keskustelu vuodesta 1968 otsikkonaan 1968: Power to the Imagination.

Cohn-Benditistä tuli aikoinaan Pariisin hullun vuoden symboli, hän oli se punapäinen Saksan juutalainen, joka sitten karkotettiin kotimaahansa ja jatkoi uraansa siellä.

Tuo vallankumous oli hienoa aikaa ja tuotti monia hyviä asioita, jotka eivät muuten olisi toteutuneet, arvelee Punapää-Danny, Danny le Rouge. Sitä paitsi yli 60% ranskalaisista yhdistää nykyään vuoteen 1968 enimmäkseen positiivisia asioita ja sellaiset (perin juurin typerät) sananparret kuin ”kieltäminen on kiellettyä”, vetoavat yhä ranskalaisiin.

Toki nyt, tähän maailmanaikaan, vaikuttaa myös konservatiivinen reaktio, joka ei pidä hullun vuoden irti päästämästä kehityksestä. Sehän muutti maailmaamme enemmän kuin kommunismi konsanaan. Cohn-Bendit väittää aina olleensa sekä antikapitalisti että antikommunisti, vaikka en muistakaan hänen ainakaan 1960-luvulla käyttäneen jälkimmäistä termiä. Se olisi voinut ollakin sensaatio…

Joka tapauksessa, vallankumousliikkeessä oli myös hulluja virtauksia, hän toteaa ja jopa sellainen aikansa kulttikirja kuin Frantz Fanonin Maan kirotut on itse asiassa aika verenhimoinen. Saksan Punainen armeijakunta (RAF) syntyi sekin ylioppilaskapinan johdosta, tunnustaa Cohn-Bendit ja kun se esimerkiksi murhasi Hans-Martin Schleyerin, olivat murhaajat fasistien roolissa ja tuo entinen SS-mies oli viaton uhri. Näin hän sanoo nyt.

Cohn-Bendit on vuosien varrella kesyyntynyt, kuten normaaliin kehitykseen kuuluu. Vuoden 1968 vallankumouksellisten kolme kuolemansyntiä olivat äänestäminen, osterien syöminen ja naimisiin meneminen. Danny on nyt jo tehnyt niitä kaikkia.

Vuosi 1968 oli viimeinen vallankumous, jolloin otsoniaukosta ei vielä ollut tietoa, on Punainen Danny kirjoittanut ja maailma oli silloin muutenkin toisenlainen, se oli teollisen yhteiskunnan ja ydinvoiman maailma, toteaa Leggewie, joka ilmeisesti pitää ydinvoiman vastustamista aikakautemme normaalina ajatusmallina.

Hullun vuoden utopiat eivät useinkaan olleet realistisia ja mikäli opiskelijat olisivat jotenkin saaneet vallan käsiinsä vuonna 1968, olisi tuloksena tietenkin ollut pelkkä kaaos, siitä ei Dannyllakaan ole mitään epäilystä.

Nykyajalta puuttuvat vuoden 1968 utopiat, hän toteaa, mutta näkee sentään merkkejä tuon hullun vuoden ajatusten säilymisestä ja menestymisestä. Esimerkiksi Saksassa metallityöläiset ovat neuvotelleet mahdollisuuden ottaa palkan sijasta vapaa-aikaa…

No, aika vaatimaton olisi vuoden 1968 perintö, mikäli se tuohon rajoittuisi. Joka tapauksessa voinemme lähteä siitä, että vuonna 1968 kärjistynyt kulttuurivallankumous on pitkälti kuluneen puolen vuosisadan suuri kertomus, olipa se sitten noiden radikaalien ansiota tai ei.

Cohn-Bendit ymmärtää, että monet asiat olivat jo ilmassa, mutta ilman tuota kuohuntaa kehitys ei olisi ollut samanlaista. Vuosi saattoi olla hullu (saksaksi das tolle Jahr on lähinnä hurja vuosi), mutta se oli suuri loikkaus kohti edistystä, tuntuu tämä aikansa symboli ajattelevan.

Kiinnostavaa kyllä, keskustelussa pohditaan myös sitä, miksi niin moni myös tämän vallankumouksen keskushahmo oli juutalainen. Tämähän oli tilanne myös Amerikassa puhumattakaan nyt tietysti vaikkapa Venäjän vallankumouksesta.

Asiasta ei tule sen selvempää, Cohn-Bendit vain mainitsee, että kyseessä saattaa olla messiaaninen toisenlaisen maailman toivominen. Merkille pantavaa joka tapauksessa on, että tämä asia, jota usein on pidetty arkaluontoisena, mainitaan ja se vieläpä tehdään NYRB:n, hyvin juutalaisvoittoisen lehden sivuilla. Minusta tällainen avoimuus on myönteinen asia sinänsä ja valopilkku poliittisen korrektiuden yössä.

Myös Saksassa vuosi 1968 oli varsin järkyttävä ja Berliinissä, Dussmannin kulttuuritavaratalossa (ent. kirjakauppa) on nyt tarjolla varsin huomattava määrä nimikkeitä, jotka liittyvät tuohon vuoteen. Muistaakseni niitä oli maaliskuussa puolentoista kymmentä.

Niistä mukaan tuli vain yksi, Claus Kochin 1968. Drei Generationen, eine Geschichte. Gütersloher Verlagshaus, 284 s. Kirja näyttää olevan uskonnollinen ja hieman tylsä, vaikka kuuluukin sarjaan, jonka nimi on komeasti Die Vision einer neuen Welt. Yritän joskus lukea.

Varsin liikuttava oli sen sijaan Der Spiegelissä 14/2018 julkaistu haastattelu. Haastateltava on hiljattain muistelmansa kirjoittanut Bettina Röhl, terroristi Ulrike Meinhofin tytär. Kirja on otsikoitu aika repäisevästi RAF rakastaa teitä: Liittotasavalta vuoden 1968 humalassa. Eräs perhe liikkeen keskiössä.

RAF tarkoittaa ns. Punaista armeijakuntaa (Rote Armee Fraktion), joka suoritti useita murhia ja murhapolttoja.

Haastattelusta käy ilmi, että Meinhof oli todellinen murhaaja jo luonteeltaan ja tytär arvelee, ettei myöskään hän sisarineen ollut turvassa.

Kommuunissa, pikkuporvarillisten normien ulkopuolella eläminen oli lapsille helvettiä. Vailla perhejuhlia ja muuta turhuutta lapset saivat elää nälkäisinä ja likaisina omassa vapaudessaan. Äidinrakkaudesta ei ollut tietoakaan, mutta onneksi isähahmojen kanssa onnistui paremmin.

Tytär ei niele lainkaan niitä näkemyksiä, jotka ovat yrittäneet tehdä hänen äidistään jonkinlaista pyhimystä ja aatteensa marttyyriä, positiivista vuoden 1968 myyttiä.

Röhl arvelee, että vuonna 1968 vallitsi todellakin jonkinlainen ”olemisen sietämätön keveys”, kuten jotkut intellektuellit ovat asiaa luonnehtineet. Kehitys kohti parempaa oli nopeaa, mutta elämästä puuttui mielekkyyttä.

Ehkäpä tuo äkkirikastunut sukupolvi, jolle yllättäen aukeni helpompi elämä kuin kenellekään sitä ennen, todella, noin kuvaannollisesti sanoen, kärsi ylensyönnin aiheuttamista ilmavaivoista. Niinhän Mauno Koivisto tuohon aikaan fundeerasi.

 Niinpä kiksejä sitten haettiin villeistä ja suoraan sanoen vähäjärkisistä teorioista ja uskottiin satuihin uudesta ihmisestä, joka tuota pikaa kasvatettaisiin kommuuneissa. Samoin oli tehnyt Lenin jo puoli vuosisataa aiemmin, mutta eihän siitä mitään opittu.

Ranskan ja Saksankin taisi todella olla ikävä vuonna 1968. Bettina Röhlin osalta pakotettu harharetki fantasiamaailmaan päättyi paluuseen poroporvarilliseen perheeseen. Hänestä taisi tulla niitä tämän ajan ylihuolehtivia vanhempia, arvelee Röhl itse haastattelun lopuksi.