Ranskan oli ikävä

Ranskan oli ikävä ja niin oli Saksankin

Maineikas runoilija ja poliitikko Lamartine varoitti aikoinaan Ludvig Filipin aikalaisia: Ranskan on ikävä ja se on vaarallista, sillä kansakuntien ikävästä syntyy helposti kouristuksia ja raunioita. ("La France est une nation qui s'ennuie! Et prenez-y garde, l'ennui des peuples devient aisément convulsion et ruines”).

Vuonna 1968, 15. maaliskuuta Le Monden päätoimittaja Pierre Viansson-Ponté käytti samaa sanontaa. Viikon kuluttua Nanterren yliopiston hallintorakennus vallattiin.

Sattumalta tulee mieleen, että käytin itse tuota sanontaa Venäjästä juuri ennen kuin perestroika (tuo vallankumouksellinen uudelleenrakentaminen, kuten sitä markkinoitiin) alkoi. Profeetta mikä profeetta.

Mutta palataksemme Ranskaan, New York Review’n uusimmassa numerossa on Daniel Cohn-Benditin ja Claus Leggewien keskustelu vuodesta 1968 otsikkonaan 1968: Power to the Imagination.

Cohn-Benditistä tuli aikoinaan Pariisin hullun vuoden symboli, hän oli se punapäinen Saksan juutalainen, joka sitten karkotettiin kotimaahansa ja jatkoi uraansa siellä.

Tuo vallankumous oli hienoa aikaa ja tuotti monia hyviä asioita, jotka eivät muuten olisi toteutuneet, arvelee Punapää-Danny, Danny le Rouge. Sitä paitsi yli 60% ranskalaisista yhdistää nykyään vuoteen 1968 enimmäkseen positiivisia asioita ja sellaiset (perin juurin typerät) sananparret kuin ”kieltäminen on kiellettyä”, vetoavat yhä ranskalaisiin.

Toki nyt, tähän maailmanaikaan, vaikuttaa myös konservatiivinen reaktio, joka ei pidä hullun vuoden irti päästämästä kehityksestä. Sehän muutti maailmaamme enemmän kuin kommunismi konsanaan. Cohn-Bendit väittää aina olleensa sekä antikapitalisti että antikommunisti, vaikka en muistakaan hänen ainakaan 1960-luvulla käyttäneen jälkimmäistä termiä. Se olisi voinut ollakin sensaatio…

Joka tapauksessa, vallankumousliikkeessä oli myös hulluja virtauksia, hän toteaa ja jopa sellainen aikansa kulttikirja kuin Frantz Fanonin Maan kirotut on itse asiassa aika verenhimoinen. Saksan Punainen armeijakunta (RAF) syntyi sekin ylioppilaskapinan johdosta, tunnustaa Cohn-Bendit ja kun se esimerkiksi murhasi Hans-Martin Schleyerin, olivat murhaajat fasistien roolissa ja tuo entinen SS-mies oli viaton uhri. Näin hän sanoo nyt.

Cohn-Bendit on vuosien varrella kesyyntynyt, kuten normaaliin kehitykseen kuuluu. Vuoden 1968 vallankumouksellisten kolme kuolemansyntiä olivat äänestäminen, osterien syöminen ja naimisiin meneminen. Danny on nyt jo tehnyt niitä kaikkia.

Vuosi 1968 oli viimeinen vallankumous, jolloin otsoniaukosta ei vielä ollut tietoa, on Punainen Danny kirjoittanut ja maailma oli silloin muutenkin toisenlainen, se oli teollisen yhteiskunnan ja ydinvoiman maailma, toteaa Leggewie, joka ilmeisesti pitää ydinvoiman vastustamista aikakautemme normaalina ajatusmallina.

Hullun vuoden utopiat eivät useinkaan olleet realistisia ja mikäli opiskelijat olisivat jotenkin saaneet vallan käsiinsä vuonna 1968, olisi tuloksena tietenkin ollut pelkkä kaaos, siitä ei Dannyllakaan ole mitään epäilystä.

Nykyajalta puuttuvat vuoden 1968 utopiat, hän toteaa, mutta näkee sentään merkkejä tuon hullun vuoden ajatusten säilymisestä ja menestymisestä. Esimerkiksi Saksassa metallityöläiset ovat neuvotelleet mahdollisuuden ottaa palkan sijasta vapaa-aikaa…

No, aika vaatimaton olisi vuoden 1968 perintö, mikäli se tuohon rajoittuisi. Joka tapauksessa voinemme lähteä siitä, että vuonna 1968 kärjistynyt kulttuurivallankumous on pitkälti kuluneen puolen vuosisadan suuri kertomus, olipa se sitten noiden radikaalien ansiota tai ei.

Cohn-Bendit ymmärtää, että monet asiat olivat jo ilmassa, mutta ilman tuota kuohuntaa kehitys ei olisi ollut samanlaista. Vuosi saattoi olla hullu (saksaksi das tolle Jahr on lähinnä hurja vuosi), mutta se oli suuri loikkaus kohti edistystä, tuntuu tämä aikansa symboli ajattelevan.

Kiinnostavaa kyllä, keskustelussa pohditaan myös sitä, miksi niin moni myös tämän vallankumouksen keskushahmo oli juutalainen. Tämähän oli tilanne myös Amerikassa puhumattakaan nyt tietysti vaikkapa Venäjän vallankumouksesta.

Asiasta ei tule sen selvempää, Cohn-Bendit vain mainitsee, että kyseessä saattaa olla messiaaninen toisenlaisen maailman toivominen. Merkille pantavaa joka tapauksessa on, että tämä asia, jota usein on pidetty arkaluontoisena, mainitaan ja se vieläpä tehdään NYRB:n, hyvin juutalaisvoittoisen lehden sivuilla. Minusta tällainen avoimuus on myönteinen asia sinänsä ja valopilkku poliittisen korrektiuden yössä.

Myös Saksassa vuosi 1968 oli varsin järkyttävä ja Berliinissä, Dussmannin kulttuuritavaratalossa (ent. kirjakauppa) on nyt tarjolla varsin huomattava määrä nimikkeitä, jotka liittyvät tuohon vuoteen. Muistaakseni niitä oli maaliskuussa puolentoista kymmentä.

Niistä mukaan tuli vain yksi, Claus Kochin 1968. Drei Generationen, eine Geschichte. Gütersloher Verlagshaus, 284 s. Kirja näyttää olevan uskonnollinen ja hieman tylsä, vaikka kuuluukin sarjaan, jonka nimi on komeasti Die Vision einer neuen Welt. Yritän joskus lukea.

Varsin liikuttava oli sen sijaan Der Spiegelissä 14/2018 julkaistu haastattelu. Haastateltava on hiljattain muistelmansa kirjoittanut Bettina Röhl, terroristi Ulrike Meinhofin tytär. Kirja on otsikoitu aika repäisevästi RAF rakastaa teitä: Liittotasavalta vuoden 1968 humalassa. Eräs perhe liikkeen keskiössä.

RAF tarkoittaa ns. Punaista armeijakuntaa (Rote Armee Fraktion), joka suoritti useita murhia ja murhapolttoja.

Haastattelusta käy ilmi, että Meinhof oli todellinen murhaaja jo luonteeltaan ja tytär arvelee, ettei myöskään hän sisarineen ollut turvassa.

Kommuunissa, pikkuporvarillisten normien ulkopuolella eläminen oli lapsille helvettiä. Vailla perhejuhlia ja muuta turhuutta lapset saivat elää nälkäisinä ja likaisina omassa vapaudessaan. Äidinrakkaudesta ei ollut tietoakaan, mutta onneksi isähahmojen kanssa onnistui paremmin.

Tytär ei niele lainkaan niitä näkemyksiä, jotka ovat yrittäneet tehdä hänen äidistään jonkinlaista pyhimystä ja aatteensa marttyyriä, positiivista vuoden 1968 myyttiä.

Röhl arvelee, että vuonna 1968 vallitsi todellakin jonkinlainen ”olemisen sietämätön keveys”, kuten jotkut intellektuellit ovat asiaa luonnehtineet. Kehitys kohti parempaa oli nopeaa, mutta elämästä puuttui mielekkyyttä.

Ehkäpä tuo äkkirikastunut sukupolvi, jolle yllättäen aukeni helpompi elämä kuin kenellekään sitä ennen, todella, noin kuvaannollisesti sanoen, kärsi ylensyönnin aiheuttamista ilmavaivoista. Niinhän Mauno Koivisto tuohon aikaan fundeerasi.

 Niinpä kiksejä sitten haettiin villeistä ja suoraan sanoen vähäjärkisistä teorioista ja uskottiin satuihin uudesta ihmisestä, joka tuota pikaa kasvatettaisiin kommuuneissa. Samoin oli tehnyt Lenin jo puoli vuosisataa aiemmin, mutta eihän siitä mitään opittu.

Ranskan ja Saksankin taisi todella olla ikävä vuonna 1968. Bettina Röhlin osalta pakotettu harharetki fantasiamaailmaan päättyi paluuseen poroporvarilliseen perheeseen. Hänestä taisi tulla niitä tämän ajan ylihuolehtivia vanhempia, arvelee Röhl itse haastattelun lopuksi.