Olennaisen olemus

Keskittymisestä olennaiseen

Juhana Torkki, Seneca elämän lyhyydestä. (Seneca, De brevitate vitae, De otio ja De providentia. Latinasta suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Juhani Torkki). Otava 2018, 111 s.

Vanhasta mukavasta Grimbergin Kansojen historiasta, joka muuten on mainio teos, jäi jo lapsena mieleeni kuva tyynestä stoalaisesta filosofista, joka antoi avata suonensa ja kohtasi kuolemansa arvokkaasti, filosofisia keskusteluja käyden.

Seneca eli ja kuoli, kuten oli opettanut, kerrotaan. Etenkin juuri kuoleman kohtaaminen oli ollut hänelle ja yleensäkin stoalaisille läheinen teema. Itsemurha taas oli itse asiassa hänen entisen oppilaansa, keisari Neron määrämä teloitus, eikä suinkaan vapaaehtoinen lähtö tästä maailmasta, mutta siitä hän ei tehnyt sen suurempaa numeroa.

Friedrich Nietzsche taas, J.A. Hollon suomentamassa epigrammissaan, sanoo Senecan olleen etovan viisas faari, joka kirjoittaa, ikään kuin pitäisi primum scribere, deinde philosophari (eli että ei tarvitsisikaan ensin elää (vivere), josta sitten voisi filosofoida, vaan riittää, että kirjoitetaan eli tuotetaan tekstiä (scribere) ja analysoidaan sitä sitten.

Tuolloinhan Seneca olisi ollut ilmeinen postmodernisti ja pohjimmiltaan siis pelkkä pelle. Näin ei kuitenkaan ollut. Hän oli merkittävimpiä stoalaisia, joiden ajattelusta meille on säilynyt paljon tietoa.

Stoalainen, elämäntaitoon ja mielen tyyneyteen keskittyvä filosofia yhdistetään tunnetusti antiikin rappiokauteen samoin kuin sille läheinen suuntaus epikurolaisuus. Toki tuohon sammuvaan aikakauteen samalla liittyivät sen suurimmat ja jopa suurenmoisimmat aikaansaannokset. Uutta vain ei enää löytynyt kulttuurin sylistä, eikä barbaarien kasvava rooli millään tavalla asiaa auttanut.

Voisi siis ajatella, että Senecan kirjat ovat taas tänään mitä ajankohtaisimpia ja niin asia mielestäni onkin. Toki stoalaisuus, kuten useimmat filosofiat pyrkii myös löytämään ajattoman viisauden ja mielestäni siinä omalla tavallaan myös onnistuu. Kirja säilyy kuranttina vielä kauas tulevaisuuteen.

Elämän lyhyys on tänä päivänä aivan yhtä ajankohtainen ja ihmisen osaa määräävä asia kuin se oli kaksituhatta vuotta sitten. Aivan kuten silloin, kuoleman tosiasia määrittelee elämämme, halusimmepa sitä muistaa ja ymmärtää tai emme. Merkitystä ei ole sillä, elämmekö viisikymmentä, sata tai sataviisikymmentä vuotta.

Teoksen kääntäjä/toimittaja sai itse sysäyksen työhönsä kuolemansairaalta ystävältään, joka katui sitä, ettei ollut kylliksi ymmärtänyt elämän lyhyyden merkitystä, vaan oli tuhlannut aikaansa, TV-sarjojen katsomiseen, dekkarien lukemiseen ja muuhun joutavaan.

Itse asiassa useimmat luultavasti ymmärtävät, millainen synti henkeä vastaan on ajan tappaminen eli sen -kaikkein arvokkaimman- tuhlaaminen arvottomaan, olevan muuttaminen olemattomaksi.

Suurin ongelma mahtaneekin löytyä puuhakkaan ihmisen psykologiasta. Hänet on ehdollistettu toimijaksi, eikä hän muuta voi. Kun ulkoinen pakko ei estäisi olemasta otiosus eli viettämästä kontemplatiivista elämää itseään paremmassa seurassa vaikkapa klassikoita lukien, estää tämän kuitenkin sisäinen pakko.

Pakonomainen puuhaaja on occupatus. Itse asiassa sana muistuttaa ulkoapäin tulevaa herruutta: jokin ottaa ihmisen haltuunsa ja pitää hänet poissa itsensä luota ja siis myös tuosta hyvästä seurasta, joka olisi aina tarjolla.

Miksi ihmeessä itseään kunnioittava ihminen jo pari tuhatta vuotta sitten kehtasi mennä katselemaan poikanulikoiden nujakointia sen sijaan, että olisi viettänyt lyhyttä elinaikaansa tutustumalla kaikkeen siihen parhaaseen, jota ihmiskunta on tuottanut?

Vita activa, julkisten velvollisuuksien parissa vietetty aika on toki parempi elämäntapa kuin ajan käyttäminen pelkkään irstailuun ja juopotteluun, mutta vita contemplativa on hyveelliselle parasta ja hyvällä omallatunnolla hänelle sallittu, kunhan ikää on, sanotaan yli kuusikymmentä vuotta.

Seneca todistelee asiaa sen verran, että lukija ymmärtää asian olleen aikanaan kiistanalainen kuten se on nytkin. Monihan meillä on omaksunut jenkkiläisen elämänkäsityksen, jossa ihmisen kuuluu touhuta aamusta iltaan, niin kauan kuin henki pihisee.

Entä sitten onnettomuudet? Mitä ne merkitsevät hyveelliselle ja mitä himojensa orjille? Miksi edelliset usein näyttävät jopa kärsivän enemmän?

Kuitenkin on jalompaa olla ristillä riippuva Regulus, jolle tuskan tuovat teloittajan naulat, kuin irstas Maecenas, joka kärsii Tantaloksen tuskia, koska hänen vaimonsa torjuu hänet vuoteestaan, todistelee Seneca. Kulta koetellaan tulella ja hyve onnettomuudella. Hyveellisellä on oikeus ylpeyteen hyveestään, mutta irstaan onnettomuuteen liittyy vielä naurettavuuskin, tulkitsen mestaria.

Toki voimme verrata Senecan tekstejä myös erääseen vanhempaan kirjaan, Salomon Saarnaajaan. Saarnaaja vaikuttaa nihilistisemmältä ja jos otamme hänen todistuksensa täydestä, en ymmärrä, mikä meitä estäisi asettamasta irstasta elämää etusijalle huolimatta siitä, että tämä ilmeisen vanha mies julistaa, ihmettelevänsä, miksi nuoren miehen askelet johtavat naisen luo. Tuskinpa hän nuorena sitä ihmetteli.

Seneca todistelee kuoleman mitättömyyttä elämän rinnalla. Sen hetkikin on niin vähäpätöinen, ettei sille voi antaa mitään merkitystä. Miksipä siis moista pelätä?

Pelättävä ei kai itse asiassa ole mitään, mutta ainakin viisas karttaa tuhlaamasta älyttömästi suurinta omaisuuttaan eli aikaa. Tavallaan hänen siis tulisi pelätä sitä onnettomuutta, että hän jossakin vaiheessa huomaisi menettäneensä itsensä ja saaneensa vaihdossa tyhjää.

Ilmeiseltä myös tuntuu, että maine, jopa kuolematon maine, joka hyveestä seuraa, on arvokas myös sen takia, että muu ihmiskunta sitä arvostaa. Tätä stoalaiset eivät ehkä tunnusta, sillä toki heille ihmisen vapauteen kuului uskollisuus hyveelle riippumatta siitä, mitä kansan suuret joukot, hoi polloi siitä ajattelivat.

Kuten esipuheessa todetaan, kyseessä ovat tavallaan selfhelp-genreen kuuluvat teokset, mutta ilman nykyisten bestsellerien siirappisuutta. En suoraan sanoen tiedä, mitä tarkoittaa mindfullnes, enkä aio edes ottaa siitä selvää, mutta mikäli se muistuttaa niitä stoalaisuuden pyrkimyksiä, joita tässäkin teoksessa esitellään, ei se ihan turhaa ole.

Kääntäjää voi onnitella hyvästä työstä, joka on myös kulttuurityö ja täydentää suomeksi olevaa alan kirjallisuutta Epiktetoksen ja Ciceron teosten rinnalla. Kiitoksia!