Moukkien aika on täällä tänään

Moukkien aika on tullut

Teetin aikoinaan Venäjällä pienen kyselytutkimuksen, jonka perusteella saatoin analysoida parin käsitteen nykymerkitystä. Toinen niistä oli intelligentnost. Se ei suinkaan ole identtinen suomen tai muiden eurooppalaisten kielten älykkyyttä merkitsevän sanan kanssa tai on sitä vain osittain.

Se nimittäin voi viitata myös Venäjän historiassa hyvin merkittävän ryhmän, intelligentsijan jäsenyyteen. Tämän ryhmän historiallinen rooli on legendaarinen ja venäläiset yleensä pitävät sitä ainutlaatuisena erikoisuutenaan.

Toki kaikki on suhteellista, mutta tosiasia on, että Venäjällä aikoinaan kehittyi tietty intelligentin (intelligentsijan jäsenen) ideaali, jolla on omat kansalliset ominaisuutensa.

Intelligentin ideaalityyppi on sanan suomalaisessa merkityksessä sivistynyt ja muistuttaa siinä englantilaista gentleman-ihannetta. Hän on yhteiskunnallisesti aktiivinen ja kansan puolesta valtaa vastaan. Hän haluaa olla kansan aivot ja samalla sen sijaiskärsijä. Lyhyesti sanoen hänessä yhdistyvät sekä läntisen intellektuellin yhteiskunnallinen aktiivisuus että vanhan aateliston käsitykset kunniasta ja soveliaasta käytöksestä.

Tällainen yhdistelmä ei nykymaailmassa ole mikään itsestäänselvyys enempää lännessä kuin Venäjällä.

 On harvinaista tavata ihminen, josta heti tulee mieleen, että hän kelpaisi tuollaiseksi venäläisen intelligentin ideaalityypiksi. Minulla on kyllä ollut onni heitä tavata.

Kuten kaikki ideaalit, myös intelligentnost rappeutui ja sen lankeemus oli suuri, kun bolševikit ottivat vallan. Aikansa aatteen ritarit sinnittelivät, mutta totalitaarinen valta ajoi heidät pian maan alle, jossa pyhä tuli toki pidettiin palamassa, salassa, mutta kuitenkin.

Intelligentsija ei käytännössä ollut se pyhä veljeskunta, joka se kuvitteli olevansa. Lenin sanoi, ettei se ole kansan aivot, vaan sen paska, mutta tämä todistaa minkä todistaa vain hänestä itsestään ja niistä opportunisteista, jotka hyppäsivät hänen kelkkaansa.

Joka tapauksessa vuonna 1909 ilmestynyt kuuluisa Vehi-almanakka ruoti intelligentsijan omahyväistä farisealaisuutta säälimättömästi ja osui ilmeisen arkaan paikkaan. Todellisen tehtävänsä sijaan tuo ryhmä oli alkanut kerätä moraalisäteilyä ja ylpeillä tyhjällä poseerauksella.

Muuan Vehin kirjoittajista ennusti, että kansan keskuudesta olisikin syntyvä suuri moukka (graduštši ham) eikä se jalo yli-ihminen, jonka vapauttavan vallankumouksen kuviteltiin tähän maailmaan tuottavan.

Vuoden 1905 mellakat olivat antaneet asiasta kylliksi esimakua.

Näinhän sitten todella tapahtui, kuten esimerkiksi Maksim Gorki sai kauhistuneena huomata. Gorki oli kuvitellut romanttisen ikuisen vallankumouksellisen, joka oli jalo olento, mutta käytännössä hän sai nähdä vandaalin ja moukan. Ivan Buninille ja monelle muulle tämä tulokas ei ollut mikään yllätys. He tunsivat pappenheimilaisensa paremmin kuin romantikko Gorki.

1800-luvulla suomalaiset kansanvalistajat ja toki vielä paljon myöhempäänkin, katsoivat tekevänsä suurta sivistystehtävää. Näin asia olikin. Moukista muokattiin sivistyneen yhteiskunnan kansalaisia, jotka oppivat ihmistapoja. Ei se mikään pieni urakka ollut.

Suuren kulttuurivallankumouksen jälkeen näkökulma kasvatukseen ja sen ideaaleihin alkoi muuttua. Aluksi toki kuherreltiin uusvasemmistolaisten romanttisten ideaalien parissa, mutta ennen pitkää raaka materialismi syrjäytti jalommat ihanteet.

Ajatus, sanokaamme, sivistysyliopistosta, herättää nykyään kai lähinnä sääliä. Sellaista ylellisyyttä yrittää nostaa esille vain jokunen harva originelli. Koulutusmarkkinat ovat kansainväliset ja niiden ehdoilla mennään.

On kuitenkin outoa ajatella, miten äkkiä olemme joutuneet tilanteeseen, jossa yliopistojemme huipputuotteiksi ajatellut yksilöt saattavat suorastaan briljeerata moukkamaisuudella.

Tuli jo mainittua venäjän sana ham (хам), jonka lähimpänä suomalaisena vastineena pitäisin juuri tuota moukka-sanaa.

Suomessa moukan käsite liitetään myös oppimattomuuteen, mikä lienee vanhaa perua niiltä ajoilta, jolloin opinkäynti lähes automaattisesti takasi myös sivistyneen käytöksen omaksumisen.

On myös olemassa venäjän sana grubijan (грубиян), joka lienee jokseenkin synonyymi saksan sanalle Grobian. Sellainen henkilö on karkea (grub, груб), kuten Lenin sanoi Stalinista (paraskin sanoja).

Englanniksi graduštši ham on käännetty sanalla the great unwashed. Kuulostaa vähän pliisulta, mutta kaipa siinä oleellinen tulee ilmi. No, moukka, mikä moukka, tässä riittää, kun totean, että se oli rooli, jota sivistystä nauttinut henkilö menneinä aikoina aika syvästi kavahti.

Mutta mehän eletään uutta aikaa, kuten runoilija on sanonut. Oikeastaan elämme jo uusinta, mutta runoilijalle sallittaneen epätarkkuus.

Joka tapauksessa jotakin laadullisesti uutta on siinä, että akateemisten piirien edustajat ovat alkaneet briljeerata moukkamaisuudella, eivät toki kaikki, mutta eräät. Asialla on mielestäni merkittävää oirearvoa.

Ajattelen tässä erästä maamme kansainvälisessä kilpailussa parhaiten pärjännyttä henkilöä nimeltä Alf Rehn.

Tämä herra on parikin kertaa menestynyt hyvin reitingissä, jossa on listattu  aikamme ajattelijoita Kyseessä ovat toki vain ns. bisnesajattelijat(lyhenne ”ns.” ei tässä viittaa nuorisoseuraan).

Koko termi saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta epäilemättä sillä on oma mielekkyytensä jossakin suhteessa. Kyllähän se bisneksen menestyminen ajattelua vaatii sekin,toki.

Joka tapauksessa mainittu ajattelija on parikin kertaa hyökännyt nimeltä mainittujen suomalaisten, arvonantoa nauttivien henkilöiden kimppuun nimenomaisesti näiden esittämien mielipiteiden takia. Tämähän on tietysti sallittua ja normaalia, mikäli siinä käytetään ajattelua eli argumentteja, joilla on jonkinlainen älyllinen taso ja joihin voidaan asianmukaisesti vastata.

Kyseessä kuitenkin ovat pelkät primitiiviset solvaukset (X.X:n pitäisi muuttaa hevon helvettiin tai muuttaa maasta ”hygieniasyistä”).

Kun kyseessä vielä on naisihminen, olisivat moiset purkaukset joskus menneessä maailmassa antaneet aiheen vaatia hyvitystä vaikkapa haastamalla herran kaksintaisteluun tai ainakin antamalla julkinen korvapuusti moiselle grobiaanille.

No, elämme siis uutta aikaa, eivätkä vanhat kunniakoodeksit enää ole voimassa. Tavallaan tämä varmaankin on edistystä, mutta varjopuolena on, että ihmiset, joilla ei ole kunniasta mitään käsitystä, alkavat pitää oikeutenaan käyttäytyä häpeämättömästi.

Pelkäänpä, että kyseinen herra on moukka, joka ei yksinkertaisesti edes osaa hävetä käytöstään. On mahdollista, että hän ylpeilee sillä, mikä näyttää olevan yhä tavallisempaa ns. koulutetuissa piireissä. Eipä tämä juuri hyvää kerro ajastamme ja sen kehitystrendeistä.

Ainakin jonkin tason moukkamaisuutta pidetään nykyään näemmä jo lähes välttämättömänä niille, jotka sillä tavoin haluaavat osoittaa hallitsevansa myös rahvaan maailman ja siinä pätemisen.

On tavallaan hilpeää ajatella, että tällainen moukkamaisuuttaan estoitta esittelevä henkilö on nykyään äänestetty yhdeksi aikamme suurista ajattelijoista. Tosin vain ns. bisnesajattelijoista, mutta mikä rooli bisneksellä nykyään onkaan…

Arvojohtamisen ongelmia

Arvojohtajien aikaan

Tässä takavuosina vannottiin meillä moniarvoisuuden nimiin. Itse asiassa sitä pidettiin suorastaan tieteellisenä eikä ainoastaan säädyllisyyden ja henkisen kypsyyden edellyttämänä asenteena.

Tokihan yhteiskunnassa oli voimia, jotka näyttivät lujasti uskovan omaan oikeassa olemiseensa ja sen mukaisesti leimasivat kaikki muut väärässä olijoiksi, taantumuksellisiksi ja ties miksi.

Se, joka tunsi sosiologian klassikkoja ja sen vahvoja nykyisempiä nimiä, Ralf Dahrendorfista Erik Allardtiin, kuitenkin ymmärsi, ettei lunatic fringen melskaamisesta kannattanut hermostua. Lahkolaiset saivat huutaa minkä kurkusta lähti, kyllähän maailma ääntä veti. Yhteiskunnan moniarvoisuus oli asia, jota heidänkin oli käytännössä pakko kunnioittaa.

Tämän ymmärtäminen ei ollut heidän älyllisen kykynsä ansiota, vaan opittiin kantapään kautta. Sitä joko pelattiin sellaisilla säännöillä, jotka antoivat myös toisinajattelijoille oikeuden toimia tai sitten siirryttiin repressiiviseen politiikkaan, jossa toimivat virkakiellot ja sensuuri. Se olisi tehnyt taistolaisuudesta pikaisen lopun.

Mutta sukupolvimuutos on ollut nopea, kuten tämän päivän hesarissa hienoisella ylpeydellä todetaan, mikäli lukijalla on lupa tulkita sävyjä.

Pori-Jazzin toimitusjohtajaksi valittiin tietty henkilö, joka tiedettiin loistavaksi johtajaksi. Hyvin pian hänet kuitenkin erotettiin tehtävästä.

Työstä erottaminen on yleensä heti mahdollista, mikäli työntekijä kieltäytyy suorittamasta työtehtäviään tai käyttää väkivaltaa esimiestään kohtaan. Nyt sellaisesta ei ollut kysymys ja suuren yleisön mielessä varmaankin heräsi kysymys, miten erottaminen sitten oikein oli mahdollinen.

Olin Ylen uutisista kuulevinani toimittajan sanovan, että toimitusjohtaja jouduttiin erottamaan. Kuulinkohan oikein? Tässä oli siis pakkotila, johon oli jouduttu jostakin oudosta syystä. Mistä sitten olikaan kysymys?

Helsingin Sanomien mukaan ”kysymys kuuluu, miten festivaalin arvoja kannattamaton henkilö tuli ylipäänsä valittua toimeen”.

Jopas olikin luonnollinen ja välttämätön kysymys. Olikohan rekrytoitavalle esitetty festivaalin arvojen peruskirja tai esittikö uusi johtaja jonkinlaisen oman manifestinsa? Tietääkö edes suuri yleisö, mitä kyseisen festivaalin arvot ovat? Itse asiassa kiinnostaisikin tietää, onko edes kyseisen yhdistyksen hallituksella mitään tällaista listaa tai onko sitä ainakaan ollut ennen näitä viime vaiheita.

Välttämätöntä olisi myös tietää, valittiinko tehtäväänsä arvojohtaja vai ihan vain tavallinen toimitusjohtaja.

Näyttää ainakin selvältä, ettei moniarvoisuus kuulu tuohon koodeksiin. Seuraako siitä, että johtajan omien arvojen täytyy sopia tiettyyn kaavaan, onkin ihan toinen juttu ja varsin vakava kysymys.

Mikäli erottaminen mielipiteiden vuoksi tosiaan on nykyisenä maailmanaikana ihan luontevaa ja jopa väistämätöntä, voidaan kyllä sanoa, että sukupolvimuutos on ollut paitsi nopea, myös perusteellinen. Eikä sen suunta lupaa mitään hyvää.

Nyt lehteni viimeinkin kertoo edes jotakin siitä, miten erottamiseen johtanut tai ainakin sen perusteeksi otettu arvokonflikti oikein on ilmennyt ja saanut alkunsa.

Kysymys ei siis olekaan siitä, että toimitusjohtaja olisi julistanut osan potentiaalista yleisöään kelvottomiksi ja arvottomiksi nauttimaan festivaalin annista tai solvannut heitä jollakin tavalla.

Kyse oli henkilön seitsemän vuotta sitten esittämästä mielipiteestä, jonka toimittaja oli nyt kaivanut esille. Mielipide liittyi tosiasiaväitteeseen, joka kuuluu empiirisen tutkimuksen piiriin ja josta ei voida tieteellisen ajattelun puitteissa väittää vallitsevan ehdotonta yksimielisyyttä enempää kuin useimmista muistakaan kehityspsykologiaan liittyvistä asioista.

Satakunnan Kansa-nimisen lehden tekemässä haastattelussa kyseinen henkilö, asiaa häneltä kysyttäessä, ilmeisesti kertoi olevansa yhä samaa mieltä. Tai sanokaamme, että hän mahdollisesti teki niin. Laatulehden uutisesta ei nimittäin käy ilmi, missä muodossa asia tuli esille.

Kuitenkin tämä on täysin keskeinen seikka, kun ajatellaan niitä syytöksiä, jotka toimitusjohtajaa vastaan singottiin: solvasiko hän potentiaalista yleisöään vai esittikö vain oman käsityksensä asiasta, joka koskee tosiasiaväitteitä ja jota voi pitää kiistanalaisena, kuten jokaista tieteellistä väitettä?

Päätellen siitä tavasta, jolla lehteni asiaan suhtautuu, ei tällä kuitenkaan ole mitään väliä, kuten ei ole mitään väliä silläkään, syrjitäänkö ihmistä törkeästi mielipiteensä takia. Kysymys kun kuuluu, kenen moka tämä nimitys oli. Typerä hallituksen väki oli tehnyt valinnan, kuittaa muuan henkilö, joka ei kaikesta päätellen lainkaan kainostele esiintyä länsimaisista perusarvoista piittaamattoman tolvanan tavoin.

Lehden haastattelema teologian professori kehottaa keskustelemaan asioista, mikä kuulostaakin hurskaalta ratkaisulta. Samalla hän antaa ymmärtää, että kyseinen toimitusjohtaja on pyrkinyt määrittelemään sitä, kuka saa kuulua yhteisöön.

Valitettavasti lehti ei nyt anna pienintäkään vihjettä siitä, mihin tämä perustuu. Onko kyseinen henkilö ihan todella pyrkinyt tällaisia määritelmiä tekemään ja missä muodossa tämä on tapahtunut? Vai onko kyse nyt yksinkertaisesti siitä, että jos hän olisi niin tehnyt, olisivat potkutkin jotenkin perusteltavissa.

Mutta viittaaminen sellaiseen asiaa, josta tässä ei ole kysymys, on yksinkertaisesti epärehellistä.

Kiinnostavaa on, ettei laatulehti näytä olevan hetkeäkään huolissaan sananvapaudesta, jonka luulisi kuuluvan sen perusarvoihin. Sen sijaan toimittajat näyttävät puuhailevan julkisuudenhallinnan, imagon ja muiden yhtä muodikkaiden kuin tyhjänpäiväisten asioiden kanssa. Kunnianhimo löytyy nyt sieltä.

Kaiken kaikkiaan tämän asian käsittely julkisessa sanassa näyttää muodostuvan yhtä huolestuttavaksi esimerkiksi journalismin tilasta kuin oli taannoin ns. hihamerkkiskandaali.

Lähtökohdat muistuttavat toisiaan: oikeusmurhan uhri on itse syyllinen ja sananvapaudesta veisataan viis silloin, kun käy mahdolliseksi lyödä tikun nokkaan pistettyä vihollista, joka rikkoo niitä ainoita oikeita arvoja, jotka ovat tiedostavalle etujoukolle mahdolliset.

Kyllähän me 1970-luvun läpikäyneet muistamme tämän saman psykologian, mutta silloin kyseessä oli vain oppositio, jolla ei ollut mahdollisuuksia kaapata kaikkea valtaa tiedotuksessa, vaikka se sitä kovasti yrittikin.

Tuntuu pahalta todeta, että ns. suomettumisen aikaan Helsingin Sanomat edusti selvästi tasokkaampaa journalismia ja nykyiseen verrattuna täytti suorastaan kunnialla paikkansa sanavapauden vartijana.

Sana on sitten vapaa

Sana on vapaa

Jazz-johtaja sai potkut eheyttämispuheistaan otsikoi päivän hesari. Kyseessähän oli siis Pori-Jazzin johtajaksi valittu henkilö, joka kuuluu sanoneen, ettei homoutta ole olemassakaan, homoja vain.

Myönnän, etten taida ihan pysyä argumentaation perässä tässä ilmeisen tärkeässä asiassa. Johtaja oli nyt ainakin suhtautunut skeptisesti ns. essentialismiin ainakin homoseksuaalisuuden kohdalla, missä näin ei älyllisen eliittimme mielestä näköjään sitten saa tehdä, vaikka asenne on aivan oikea ja jopa välttämätön kaikkialla muualla.

Tulkitsen lehden artikkelin eli siis lukemani perusteella, että yllätys, siis potkut olivat tuolle sanojalle melkoinen sokki.

Kyseessähän oli kognitiivinen väite, jollaiset voivat olla joko oikeita tai vääriä. Lisäksi asia kuuluu ns. reaalitodellisuuden piiriin, josta meillä on vain empiiristä tietoa, ei mitään lopullista totuutta. Asiaan syvemmin perehtymättä pidän selvänä, että joukkoon ainakin kuuluu suuri määrä erilaisia poikkeamia.

Mikäli johtaja olisi sanonut, että hänen mielestään kaksi kertaa kaksi on viisi, olisin pitänyt luonnollisena sitä, että hänen kykyjään hoitaa vaativaa tehtävää olisi saatettu epäillä. Siitä huolimatta olisin pitänyt potkujen antamista moisen lausunnon perusteella oikeusmurhana ja mielivaltaisena hyökkäyksenä sananvapautta vastaan.

Olihan meillä aikoinaankin jopa kommunisteja valtion viroissa siitä huolimatta, että he aivan ilmeisesti uskoivat tulevaan kommunistiseen yhteiskuntaan.

Pori-Jazzin taholta kerrotaan, etteivät he tietenkään voi kieltää keneltäkään mielipiteenvapautta, mutta voivat miettiä, millaisella mielipiteellä varustettuja ihmisiä heillä on palveluksessaan.

Kannattaapa tosiaan miettiä, millaisilla mielipiteillä ja muilla henkisillä ominaisuuksilla siellä Pori-Jazzin piirissä ollaan varustettuja… Tarkennuksena nimittäin vielä sanotaan ”Emme voi siunata minkäänlaista syrjintää tai ihmisarvoa loukkaavaa käyttäytymistä organisaation näkyvässä tehtävässä olevalta henkilöltä”.

Sus siunatkoon! Tämän tason typeryyttä ei uskoisi kenenkään kehtaavan antaa painettavaksi. Ei tämä vielä muutama vuosi sitten olisi ollutkaan mahdollista.

Kauhean skandaalin puheillaan aiheuttanut ja siitä potkut saanut johtaja on ymmärrettävästi ihmeissään ja kertoo, ettei tullut edes ajatelleeksi, että sanat olisivat ”satuttaneet” jotakuta.

Enpä kyllä minäkään usko, että olisivat, ainakaan ketään normaalilla järjenjuoksulla varustettua. Sen sijaan ymmärrän mainiosti, että se farisealainen typeristö, joka meillä nykyään pyrkii hoitamaan älyllisen eliitin virkaa, reagoi riemuissaan väitteeseen, jonka uskoo tietävänsä paremmin ja jota jonkinlaisella kierolla logiikalla voisi pitää jotakin henkilöä loukkaavana.

Tämän lajin toiminnastahan tämä joukko kiksinsä saa ja siitä ylpeilee.

Haluan kuitenkin nyt ajatella ihan vakavasti tuota loukkaantumisen mahdollisuutta. Puuttumatta tässä siihen, ettei kenelläkään ole oikeutta vaatia maailman muuttamista sellaiseksi, ettei mikään voisi aiheuttaa heille loukkaantumista, otan siis hypoteesina tosissani ajatuksen, että joku tuosta puheesta tosiaan loukkaantui.

Kukaties kyseessä olikin tuon johtajan taholta jonkinlainen taisteleva ohjelmanjulistus, jossa vaadittiin kaikkia uskomaan tuohon eheytymisen mahdollisuuteen. Tästä lehti ei kylläkään tiennyt mitään. Vai oliko kyseessä vastaus haastattelijan kysymykseen tai ääneen ajattelu? Olisipa kiinnostavaa tietää. Näillä asioilla kun nyt kerta kaikkiaan on merkitystä.

Mutta entäpä ne homot? Mitäpä sitten, jos homot tosiaan voisivatkin eheytyä, siis tulla heteroiksi? Olisiko homous siinä tapauksessa hirveän tai ainakin vähän noloa, kun se taas synnynnäisenä ja lähtemättömänä ominaisuutena ei sitä ole, vaan sen sijaan asia, josta kuuluu ylpeillä?

On pakko myöntää, etten näe tässä mitään logiikkaa. Homous on, mitä on ja siihen itse kukin suhtautuu kuten haluaa, aivan riippumatta siitä, onko se hankittua vai ei. Jos se nyt kuitenkin on jonkun mielestä itse asiassa hirveän nolo asia, käy ymmärrettäväksi, että sitä voi sietää ja suvaita ainoastaan ja vain, mikäli asiaa ei voi auttaa, kun se kerran on synnynnäinen ja pysyvä.

Sitäkös Pori-Jazzin tiedemiehet tässä nyt tarkoittavat? Jos asia on näin, niin eipä siinä sitten muuta kuin suvaitaan ja säälitellään niitä, jotka ovat auttamattomasti homoja ja tulevat sellaisiksi jäämään. Mutta hävetkää nyt ainakin suvaitsemattomuuttanne.

Mutta miten sentään on mahdollista, että työnantaja on tässä tapauksessa aivan avoimesti ryhtynyt mielipidevainoon. Puheet siitä, että työnantaja voi palkata ihan sellaisia mielipiteitä edustavan henkilön, kuin haluaa, eivät taatusti petä edes käräjäoikeuden tuomaria. Sitä paitsi kyse ei enää olekaan palkkaamisesta, vaan erottamisesta ja nimenomaan erottamisesta mielipiteiden takia.

Jollakin tavoin vastaava asiahan tapahtui Lapin Kansan päätoimittajaa valitessa. Asia oli silloin kuitenkin toinen. Silloin potkut sai henkilö, joka tietojeni mukaan oli salannut vai oliko peräti valehdellut sukupuolisen suuntautumisensa. Kysymys oli silloin siitä eikä mielipiteestä.

Tuomiohan siitä sittenjin tuli ja niin täytyy paljon suuremmalla syyllä tulla tästäkin tapauksesta, sillä nyt on kyse mielipiteenvapaudesta.

Lapin Kansan päätoimittaja epäilemättä kärsi, vai miten sen nyt sanoisin, synnynnäisestä tai ainakin pysyvästä hankitusta ominaisuudesta, mutta niin saattaa olla myös Pori-Jazzin johtajan kanssa. Saattaa nimittäin olla niin, että hän on saanut kotikasvatuksensa takia tai muusta syystä vastustamattoman taipumuksen puhua aina totta, vaikka ei kaikkia miellyttäisikään.

Tällaisen henkilön erottaminen lehdestä olisi kai jotenkin ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää. Kun miehen toimiala kuitenkaan ei ole mielipiteidensä levittäminen, vaan musiikkitapahtuman järjestäminen, on erityisen sietämätöntä ja häpeämätöntä, että häneen kohdistetaan vainoa yhden julkilausutun tosiasiaväitteen takia, olipa se sitten tosi tai epätosi.

Täytyy toivoa, että tästä sukeutuu ennakkotapaus, jossa määrätään sellaiset vahingonkorvaukset, että farisealainen etujoukko sen hyvin muistaa vielä kauan ja ymmärtää, mitä avoimessa yhteiskunnassa sopii tehdä ja mitä ei.