Villakoiran ydin
Richard Vinen, The Long ’68. Radical Protest and Its Enemies. Allen Lane
2018, 446 s.
Nuori
englantilainen historian professori on ryhtynyt tutkimaan yhtä uudemman
historian mysteerioista, hullua vuotta 1968.
Ymmärrän
kiinnostuksen tähän aiheeseen. Kirjoja onkin jo ilmestynyt aikamoinen liuta,
Saksassakin määrä lienee kymmenissä, pikaisen kirjakaupan selailun perusteella.
Das Tolle Jahr oli aikamoinen Tollhaus sielläkin, siis Länti-Saksassa.
Vinenin kirjan
lopussa on muuan huvittava ja paljonpuhuva kuva, ehkä kirjan dramaattisin.
Siinä nuori mies heittää hattunsa palavan auton päälle ja vieressä oleva tyttö
valmistautuu tekemään saman rituaalisen uhrauksen.
Kuva on
vappuriehasta Jyväskylässä ja siinä poltetaan omia ylioppilaslakkeja. Auto on
opiskelijoiden ostama romu ja sytytetty poliisin luvalla. Heittäjä kuvassa on
Mikko Pyhälä, myöhempi suurlähettiläs.
Myöhemmin sama
seremonia toistui Mikkelissä, jossa hattunsa poltti Erkki Liikanen, myöhemmin
merkittävä yhteiskunnallinen toimihenkilö.
Kirjoittaja
toteaa kuvan osoittavan, että protestiaalto ulottui Euroopan joka kulmalle.
Suomalaisia erikoisuuksia hän ei ryhdy selostamaan, vaikka ne tutkijalle
voisivatkin antaa kiinnostava näkökulman koko asiaan yleensäkin. Tehtävä on
kuitenkin vaativa, kuten voi ymmärtää.
Vinenin
tarkoittama pitkä ’68 tarkoittaa
suunnilleen samaa kuin ranskalaisten käyttämä termi Les années soixante-huit, jotka ulottuvat vuodesta 1962 (Algerian
sodan päättyminen) vuoteen 1981 (Mitterrandin ensimmäisen hallituksen virkaan
astuminen).
Kirja on ihan
nuhteeton kokoelma Euroopan ja Amerikan tapahtumia ja prosesseja noilta
vuosilta. Siinä on pohdintaa ja analyysiä ja kirjoittaja näyttää kunnioittavan
kohdettaan asianmukaisesti, välttäen liian helppoja selityksiä.
Silti kirjasta
mielestäni puuttuu jotakin oleellista. Mistä tuossa hullussa vuodessa oikein
oli kyse? Kirjoittaja esittää, että siinä olivat mukana hyvinvoivat maat,
joissa radikaali protesti suuntautui valittuja hallituksia vastaan.
Toisaalla hän
luettelee sen komponentteja: nuorten kapina vanhoja vastaan, poliittinen kapina
militarismia, kapitalismia ja poliittisia vallanpitäjiä vastaan ja kulttuurinen
kapina, joka pyöri rock-musiikin ja elämäntyylin ympärillä
Totta joka sana.
Pelkään kuitenkin, että käytetty lähestymistapa ei riitä ilmiön syvempään
ymmärtämiseen. On toki sinänsä tärkeää tietää, mitä tapahtui, millaisia syitä
asioille esitettiin ja millaisia taustatekijöitä voidaan löytää. On niin ikään
syytä tietää, mitä tuosta kaikesta jäi jäljelle ja miten nuo aikansa
kapinalliset sijoittuivat myöhemmin yhteiskuntaan.
Asian syvempi
ymmärtäminen vaatii kuitenkin enemmän. Goethen Faustia lainatakseni, täytyy
löytää villakoiran ydin, des Pudels Kern.
Siis se paholainen, joka kaikkea liikutti.
Itse muistan yhtä
ja toista noista ajoista, kuten moni muukin. Muistin varaan ei kuitenkaan herra
vielä huonetta rakenna. Se on petollinen ja hatara. Silti minusta tuntuu, että
Vinen, nuori mies, on ollut kirjaa kirjoittaessaan liian rationaalinen, lukemistaan
dokumenteista huolimatta hän ei ole edes uskonut tai kyennyt kuvittelemaan,
miten syvää järjettömyys saattoi aikanaan olla.
Kirjan teemana
on siis protesti ja sellainenhan on yleensä pohjimmiltaan rationaalista
toimintaa, reagointia johonkin. Toki se tässä tapauksessa suuntautui kansan
itse demokraattisesti valitsemia hallituksia vastaan, mikä asettaa sen outoon valoon.
Silti lukijalle jää käsitys, että kysymys oli vain jyrkemmistä poliittisista
vaatimuksista kuin mitä vakiintunut poliittinen järjestelmä oli tottunut
asettamaan tai valmis hyväksymään.
Kun tuloksia ei
syntynyt, siirryttiin sitten siellä täällä jopa terroriin ja tietenkin taas
petyttiin. Mutta ihmisethän oppivat erehdyksistään. Ehkäpä 1968 oli vain
groteskin liioittelun ja katteettoman optimismin vuosi poliittisessa
toiminnassa. Ja sehän sentään jätti jälkeensä myös paljon pysyvää ja myönteistä,
vai kuinka?
Voihan sen
niinkin nähdä. Mielestäni aikakauden todellinen luonne ei kuitenkaan tätä tietä
kulkien vielä paljastu. 1968 oli aito hulluuden hetki, jota kuvaamaan
tarvittaisiin uusi Egon Friedell, joka kukaties oli itsekin sopivasti hullu
voidakseen ymmärtää kaltaisiaan.
Mielestäni
kohtaamme tässä saman ongelman, kuin kuvatessamme ns. poliittisia
pyhiinvaeltajia. Heidän mielettömät ihastumisensa omiin ideoihinsa ovat selväpäisen
ihmisen mielestä koomisia ja tulkitsemme ne helposti tyhmyyden hedelmiksi, mitä
ne sanan jossakin mielessä tietysti ovatkin. Mutta se ei ole koko tarina.
Kummassakin
tapauksessa, sekä vuoden 1968 kiliasteilla että Neuvostoliittoa ja Kiinaa
ylistäneillä pyhiinvaeltajilla on tiettyä psyykkistä samanlaisuutta.
Tervejärkistä ja tasapainoista ihmistä molempien touhut naurattavat ja hän
tulee ajatelleeksi, että hänen edessään on älykääpiöitä.
Näin ei toki
ole. Vuonna 1968 voimme kyllä nähdä uskomatonta logiikan uhmaamista ja aivan
lapsentasoista hyväuskoisuutta, mutta usein niitä osoittavat hyvin älykkäät
henkilöt. Viisaita he kyllä eivät ole.
Vinen itse
kysyy, mikä oli vuonna 1968 se juttu,
the Thing. Asia kiinnosti aidosti myös
Enoch Powellia, josta tuli 68-joukon inhokki hänen pidettyään kuuluisan
maahanmuuttopuheensa. Se ansaitsee kunniapaikan aikakauden poliittisessa historiassa,
mutta tulkittiin aikoinaan juuri siten kuin vastaanottajien valmiudet
edellyttivät.
Se minuakin
kiinnostaisi, tuo itse asia.
Luulen, että villakoiran ytimen löytäminen on hyvin
haastava tehtävä. Nyt jo aikuisiksi varttuneet ja vanhuksiksi muuttuneet nuoret
eivät useinkaan edes pysty muistamaan niitä asioita, jotka heitä todella
aikoinaan liikuttivat ja joihin he hartaasti uskoivat. Ne on aktiivisesti
unohdettu.
Tietysti
liikkeellä oli myös tuohon aikaan monenmoisia ohjelmia ja uskomuksia ja eri
ryhmillä oli kullakin omansa. Yhtä tai kahta yleisavainta koko aikakauteen
saattaa olla mahdoton löytää muuten kuin aivan banaalilta tasolta, tilastoista.
Sekin on
epäilemättä tärkeää. Mutta tärkeää voisi olla myös tutkia sitä ajattelun ja
käyttäytymisen äkillistä muutosta, jossa irtauduttiin niin nopeasti ja
täydellisesti menneestä.
Ehkäpä juuri tuo
suhteen katkaiseminen menneeseen voisikin olla yksi noista avaimista? Siihen
liittyi luontevasti eräänlainen ajattelun oikosulku, joka ilmeni
rationalisaation ja samalla koko järjen auktoriteetin hylkäämisenä yleensäkin.
Muutoksen
ymmärrämme vertaamalla historiallista ja sosiologista esitystä. Historioitsija
ymmärtää ja pitää tärkeinä niitä perusteluja, jotka ovat, sanokaamme,
tasa-arvon puuttumisella siinä tai tuossa asiassa.
Sosiologi,
ainakin 60-luvun sosiologi sen sijaan esittää ja myös näkee vain vallitsevan
tilanteen, jonka helposti havaitaan tai ainakin katsotaan sisältävän vääryyden.
Se on korjattava, ja piste!
Tämä on
epäilemättä primitiivistä, mutta menee hyvin kaupaksi niille, jotka jostakin
syytä haluavat tällaista tavaraa ostaa. Nykyinen feminismihän noudattaa tätä
samaa ajattelutapaa yhä.
En kuvittele
sanovani mitään erityisen uutta ja tuoretta, kun totean, että sosiologialla oli
60-luvun radikalismille valtava merkitys. Siitä tuli sen metodologia, jonka
avulla sivuutettiin historia ja samalla koko se porvarillinen ideologia eli
marxilaisessa merkityksessä väärä
tietoisuus, joka oli ihmisen ja hänen onnensa välissä.
Tämä on vain
yksi puoli aikakauden uudesta psykologiasta. Joka tapauksessa Vinen mielestäni
jättää suotta huomiotta sen uuden ajattelun ja uuden psykologian merkityksen
joka innoitti hullun vuoden hulluutta ja vasta teki sen mahdolliseksi.
Kun nuoret
haastoivat vanhempansa, oppilaat opettajansa ja alaiset esimiehensä, kyseessä
oli mielettömyyden voitto, stultitia
triumphans.
Aivan vastaavaa
oli tapahtunut myös Neuvostoliitossa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana
ja samaa tapahtui vuonna 1968 myös Kiinassa. Näissä tapauksissa koko kampanja
oli määrätietoisesti ylhäältä käsin järjestetty. Tyhmille annettiin lupa astua
viisaampiensa paikalle.
Euroopassa
tapahtui samaa, mutta spontaanimmin. Olennainen kysymys kuuluukin: mistä
nuoriso sai päähänsä, että se oli pätevämpää arvostelemaan asioita kuin ne,
jotka olivat hankkineet tietoja ja kokemusta?
Järjen
hylkääminen on tässä avainasia. Puheet vuoden 1968 suurista ideologeista ovat
tyhjiä. Hyvin harva luki noiden kaapin päälle korotettujen kamarioppineiden
munkkilatinaa eikä kukaan luultavasti saanut siitä mitään tolkkua, koska
sellaista ei ollutkaan.
Sen sijaan
noihin oppineisiin voitiin kyllä viitata, mikäli olisi pitänyt vastata hankaliin
kysymyksiin. Olennainen ydin uudessa opissa oli kuitenkin yksinkertainen:
vaatikaa mahdottomia, sillä se on upeaa ja sallittua ja kertoo teistä hyvää.
Aitoa uskoa
utopiaan oli varmasti liikkeellä ja paljonkin. Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä on tämän
asenteen monumentti. Tokihan uskoakin tarvittiin hulluuden nostamiseksi
puujaloilleen.
Suuri
kynnyskysymys saattoi sittenkin olla tarvittavan röyhkeyden löytäminen. Nuorisohan
normaalisti ymmärtää tietyn kognitiivisen epätäydellisyytensä ja juuri sen
vuoksi janoaa lisää viisautta ja kuluttaa sen hankkimiseen työtä ja vaivaa.
Vuonna 1968 oli toisin. Se katsoi olevansa jo ilman muuta valmis ja oikeutettu
opettamaan hulluutta kaikille muillekin.
Kysymys kuuluu,
miten tähän tultiin psykologisesti? Kun asia selvitetään, niin saattaa olla,
että juuri sieltä löytyy ajan henki, se villakoiran ydin, joka elähdytti sitä
mielettömyyttä, joka kerran, äkkiä ja yllättäen sai uuden nuorisokulttuurin
joukot valtaansa koko läntisessä maailmassa.
Muuten, vuoden
1968 symbolisoima kulttuurivallankumous oli luultavasti käännekohta myös koko
länsimaiden psykologiassa.
Sen jälkeen
suhde muuhun maailmaan ei enää ole ollut entisensä. Se imperialistinen
ylemmyydentunto ja sivilisaatiomissio, joka oli liittynyt eurooppalaisuuteen,
sai antaa tilaa anteeksipyytelylle ja itseinholle. Euroopan ja yleisemminkin
lännen degradaatio oli siirtynyt uudelle tasolle ja tullut tiedostetuksi.
En puhu siitä,
oliko kyseessä hyvä vai huono asia. Ehkäpä se on sivuseikka. Rappio nyt vain
kuuluu kaikkeen kehitykseen sen yhtenä vaiheena. Vuosi 1968 on tässä suhteessa
merkittävä virstanpylväs.