torstai 9. elokuuta 2018

Kun kone lukee



Kun kone lukee

Ben Blatt, Nabokov’s Favourite Word is Mauve. The Literary Quirks and Oddities of our Most-loved Authors. Simon & Schuster 2017, 271 s.

Suuret kirjat ovat suuria ja kehnot ovat roskaa. Vladimir Nabokov sijoitti jälkimmäiseen kategoriaan amerikkalaiset bestsellerit, tarkoittamatta luultavasti, että puhui jokaisesta tapauksesta (kaikki kehnot kirjat ovat roskaa ja kaikki amerikkalaiset…).
Kirjallisuudessa ihminen joutuu lukemaan ja kokemaan asioita, joita ei ole hänelle selvästi esitetty eikä aina voidakaan selvästi ja tarkasti esittää. Ehkä me juuri siksi niin paljon tarvitsemme kaunokirjallisuutta ja sitä rakastamme.
Olipa miten tahansa, Nabokov on yksi niistä kirjailijoista, jotka Ben Blatt on ottanut mukaan anglosaksisen kirjallisuuden kärkijoukkoon, jonka laatua hän tutkii tietokoneen avulla.
Itse asiassa kysymys ei ole valinnasta. Blattin käytössä on valtava aineisto, toisinaan miljoonien sanojen tekstikorpukset, joita hän nuohoaa kehittämiensä ohjelmien avulla. Näillä aineistoilla ja metodeilla on mahdollista saada vastauksia jopa naiivin yksinkertaisiin ja siksi mahdottomilta tuntuviin kysymyksiin kuten: kirjoittavatko amerikkalaiset äänekkäämmin kuin britit?
Vastaus on muuten myönteinen. Amerikkalaiset todella käyttävät enemmän kovaa ääntä ilmaisevia sanoja kuin brittikollegansa. Muitakin eroja veljesten välillä on. Monet sanat ovat toisen osapuolen englannissa niin harvinaisia, että ne suurella varmuudella kertovat, kumpaa kirjoittaja edustaa, ainakin usein toistuessaan.
Tällaisiin sanoihin kuuluu esimerkiksi brilliant, mistä ei vielä pidä tehdä päätelmiä amerikkalaisen kulttuurin tasosta. Ne voi ja on syytä tehdä muun aineiston perusteella ja ne ovat silloin vakuuttavampia.
Yhtä kaikki, Blattin algoritmit ovat kiehtovia ja tulokset usein vähintäänkin huvittavia, mikä on jo saavutus sinänsä.
Blatt tutkii niin miesten ja naisten erilaisia tapoja kirjoittaa, kuin välimerkkien käyttöä, romaanien aloitusta ja lopetusta ja jopa kirjojen kansia ja sitä, miten suurella kirjoittajan nimi niissä on painettu.
Kliseet eli suomalaisittain pikemmin fraasit tarjoavat myös herkullisen aiheen.
Muuan kirjoittajaa vaivannut kysymys on, voiko hyvän ja huonon kirjan tunnistaa objektiivisesti, tietokoneella.
Vaikka on toki selvää, ettei kirja ole enempää hyvä kuin huono siksi, että käyttää tiettyjä kliseitä tai välimerkkejä tai englannin –ly –loppuisia adverbejä, näyttää siltä, että erot ovat suuria ja paremmat kirjat voidaan objektiivisesti erottaa. Tämä koskee myös saman kirjoittajan tekstejä.
Toki esimerkiksi fraasit ovat ensi kertaa esiintyessään tuoreita, eikä yllätä, että niitä tavataan klassikoilla.
Kirjoittaja etsii myös huonon kirjan tuntomerkkejä. Klassinen esimerkki huonosta aloituksesta on luonnon kuvaus: Oli synkkä ja syksyinen yö (It was a dark and stormy night…), mutta onko sekään välttämättä huono?
Ei tietenkään. Kirjallisuus pyrkii niin syvälle ajattelumme rajoille, ettei hyvän kirjallisuuden osoittaminen kvantitatiivisin keinoin taida useinkaan olla mahdollista. Joskus se kyllä on. Nyrkkisäännöt, sellaiset kuin show, don’t tell ovat yleensä aina päteviä. Jo Goethe sanoi saman asian: Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!
Laiska kirjoittaminen, jossa käytetään paljon adjektiiveja ja adverbeja, saattaa tosiaan olla puuduttavaa lukijalle. Toisaalta myös ylenmääräinen konstikkuus vähentää luettavuutta ja tympäisee, kun sen huomaa tekemällä tehdyksi.
Blatt esittää kirjassaan huomattavan määrän tuloksia ja selostaa myös käyttämiään metodeita, jotka auttavat ymmärtämään, millä pohjalla päätelmät ovat ja millaisia muita teitä asioiden tutkimiseen olisi olemassa.
Saattaa olla, että kaikkein ilmeisimmät tulokset ovat tässä kirjassa kiinnostavimpia, ainakin ne lyövät korvalle sitä muodikasta huuhaata, joka aivan ensimmäisenä tunkeutui juuri kirjallisuuden tutkimukseen.
Ajatelkaamme sellaisia lauseita kuin he/she screamed. Kumpi sukupuoli esittää useammin toisen kirkumassa?
Klassisessa anglosaksisessa kirjallisuudessa miehet esittävät naisen kaksi kertaa useammin kirkujana kuin miehen. Naiset tekevät samoin.
Onko tämä merkittävä tulos vai ei? Sehän heijastaa reaalimaailmaa, jossa kirkujia ovat nimenomaan naiset. Tulokset eivät kuitenkaan ole kauttaaltaan näin banaaleja.
He/she grinned esitetään samoin monta kertaa useammin miehiseksi tapahtumaksi molempien sukupuolten toimesta ja tämä koskee niin klassista, kuin populaarikirjallisuutta.
He/she sobbed poikkeaa edellisistä. Mies ei nyyhkytä fiktiossa, jos miehet ovat kuvittelemassa. Naiset kuvittelevat toisin.
Kun tullaan seksiin, ovat odotukset nimenomaan toisen osapuolen aktiivisuuden suhteen korkealla: he/she kissed on koko kirjallisuudessa miehillä naisvoittoinen tapahtuma ja naisilla miehinen. Eroottisessa kirjallisuudessa naiset kertovat miesten olevan paljon naisia aktiivisempia, miesten kirjoittamissa teksteissä taas vallitsee tasa-arvo, käyttääkseni tähän yhteyteen kuulumatonta ilmausta.
Mitä naisten näkyvyyteen tulee, se on kirjallisuudessa pienempi kuin miesten, mikäli indikaattorina pidetään he/she pronominia. Mainittakoon kuitenkin, että New York Timesin 50 viimeaikaisessa  naisen kirjoittamassa bestsellerissä vain 17 käytti useammin sanaa she ja 33 sanaa he.
Todistaako tällainen yhtään mitään mistään?
Olisi ainakin typerää mitata näillä indikaattoreilla sukupuolten (niiden kahden) tasa-arvoa. Näkyvyydestä voinee sen sijaan puhua, mutta sen olettaminen, että kyseessä olisi jonkinlainen epäkohta, veisi ajattelun jo Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tasolle.
Joka tapauksessa tietokoneen käyttö tällaisessa yhteydessä ei ole vailla mielenkiintoa. Myös muilla kielillä kuin englanniksi kirjoitettu kirjallisuus ansaitsee tämän käsittelyn, jota voinee lähes rajattomasti muunnella eri kirjailijoiden ja kirjallisuudenlajien ja niiden kehityksen tutkimisessa.

tiistai 7. elokuuta 2018

Jyväskylän mielensäpahoittajat


Mielensäpahoittaja ja hämärämiehet

Ulrich von Hutten (k.g.) kirjoitti aikoinaan satiirin Epistolae virorum obscurorum eli Hämäräin miesten kirjeitä. Teos pilkkasi niitä, joiden mielestä tiettyjä käsikirjoituksia oli takavarikoitava niiden opillisen vaarallisuuden takia.
Se valistuksen vapauttama oikeus ja velvollisuus kriittiseen ajatteluun, jonka varhaisiin airuisiin myös Hutten ja uskonpuhdistajat kuuluivat, ei ole koskaan ollut kaikkien jakama periaate.
Totuus ja sen tinkimätön etsiminen haittaavat aina joitakin hämäriä pyrkimyksiä eikä ole suinkaan itsestään selvää, että kaikki haluaisivat tietää totuuden.
Silti vallitsi maailman valistuneessa osassa 1800-luvulla ja myös 1900-luvulla sangen selkeä konsensus, jonka mukaan totuuden etsimistä pidettiin luovuttamattomana arvona ja yritykset sen rajoittamiseksi leimattiin häpeäleimalla. Järjen argumentteja ja tosiasioita vastaan sopi taistella vain samanlaisin asein.
Maailma ei ole entisellään. Jyväskylän yliopiston professori Tapio Puolimatka on kirjoittanut hyvin kiinnostavan ja dokumentoidun artikkelin tietyistä ilmiöistä ja pyrkimyksistä, jotka sangen ilmeisesti viittaavat siihen, että pedofilia haluttaisiin ”normalisoida” ja ennen pitkää myös laillistaa. Puolimatkan artikkeli: http://beta.oikeamedia.com/o1-75907.
Tämän artikkelin johdosta joku politiikassakin aktiivinen henkilö kertoo kovin pahoittaneensa mielensä. Itse artikkelin argumentteihin hän ei puutu millään tavalla.
No, asia nyt ei sinänsä ole kovin kummallinen. Ainahan maailmassa on ollut takapajuisia aineksia, joille on ylivoimaista ymmärtää, että pyrkimys totuuteen ei kunnioita eikä saa kunnioittaa mitään sovinnaisuuksia, saati poliittisluontoisia näkökohtia.
Tällaiset henkilöt saattavat kuitenkin kehittyä akateemisen vapauden edellyttämälle tasolle, mikäli heitä oikein valistetaan ja ohjataan ymmärtämään, mistä yliopistollisessa opiskelussa on kysymys. Ellei akateemiseen yhteisöön kuuluva näitä perusasioita ymmärrä, hän on väärässä paikassa.
Nyt Suomen Ateenassa kuitenkin on tapahtunut skandaali. Itse tliopiston rehtori on lehtiuutisten mukaan käynyt erään professorin ajatuksenvapauden kimppuun ja leimannut tämän kirjoittaman artikkelin (ks. linkki) ilman ainoatakaan argumenttia niin sallimattomaksi, että siitä seuraa ”konkreettisia toimia”.
Ensimmäisenä herää kysymys, miten on mahdollista, että yliopiston rehtori allekirjoittaa moisen ennen kuulumattoman hyökkäyksen sananvapautta vastaan ja vieläpä käyttäen tieteen ulkopuolisia perusteita, joiden asiattomuudesta kuka tahansa lukija voi vakuuttua?
Vastaus liittyy tietenkin siihen kansainväliseen kehitykseen, jossa niin sanotun poliittisen korrektiuden turvin suositaan kaikenlaista obskurantismia. Amerikassa tämä valistuksen perintöä rienaava kehitys on jatkunut jo parikymmentä vuotta. Meillä se on uutta.
Toinen seikka saattaa liittyä koko yliopistolaitoksen luonteen muuttumiseen. Vielä taannoin yliopisto oli meillä vielä paikka, jossa aidosti kunnioitettiin akateemisen ajattelun sääntöjä ja pidettiin kaikkea ajatuksenvapauden rajoittamista sallimattomana.
Nyt sen sijaan yliopistoista on tullut liikelaitoksia, joiden johtoon valitaan jonkinlaisia toimitusjohtajia, joiden sivistystaso ei välttämättä ole hääppöinen. Tämän kehityksen tuloksia olemme saaneet seurata jo jonkin aikaa ja jäljet pelottavat.
Tässä tapauksessa rehtori kiirehti sanoutumaan irti professorin mielipidekirjoituksesta ja antoi ymmärtää, että se oli kirjoitettu yliopiston nimissä. Lapsikin ymmärtää, ettei asia ollut näin.
Artikkelin mahdolliset asiavirheet eivät kuitenkaan olleet syynä hyökkäykseen eikä niiden suhteen enempää rehtori kuin asian alulle pannut mielensäpahoittajakaan esittäneet minkäänlaista kritiikkiä.
Sen sijaan rehtori julisti, ettei kukaan saisi kokea opetusta joitain ihmisryhmää arvostelevaksi. Tässä ei sentään puhuttu tutkimuksesta vaan opetuksesta, mutta kyllä tämä on jo niin matalatasoinen argumentti, että toivoisin jyväskyläläisten professorien pian joukolla sanoutuvat irti moisesta hölynpölystä, jos tässä nyt moiseen irtisanoutumissirkukseen ryhdytään, vanhaan taistolaistapaan.
Tähän on sitten tultu. Onko Suomi kenties nyt juostu maailmankartalle? Toivotaan, ettei Suomen Ateenan suuri mielensäpahoittamisjuttu saa maailmalla ansaitsemaansa huomiota. On sentään sääli maamme mainetta, ellei nyt juuri niitä hämärähenkilöitä, jotka tässä ovat kunnostautuneet.
Ettei totuus unohtuisi, pitänee kuitenkin mainita, että se, joka koko jutun pani alulle, on erään puolueen aktiivinen edustaja ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja. Asia ei suoraan sanoen minua erityisesti enää yllättänyt.
Osat ovat vaihtuneet. Kerran maailmassa hallitsivat hämärämiehet kirkoista ja luostareista käsin, polttivat kirjoja ja takavarikoivat käsikirjoituksia.
Kuten Heinrich Heine riimitteli:
Ja, hier hat einst die Klerisei
Ihr frommes Wesen getrieben,
Hier haben die Dunkelmänner geherrscht,
Die Ulrich von Hutten beschrieben.
…
Die Flamme des Scheiterhaufens hat hier
Bücher und Menschen verschlungen;
Die Glocken wurden geläutet dabei
Und Kyrie eleison gesungen.
Dummheit und Bosheit buhlten hier
Gleich Hunden auf freier Gasse;
Die Enkelbrut erkennt man noch heut
An ihrem Glaubenshasse. –

Tyhmyys ja ilkeys eivät maailmasta mihinkään katoa. Niiden luonnollinen elinalue on politiikka, minkä kaiketi joudumme sietämään demokratian hintana. Vapaa lehdistöhän sitten antaa niille ansaitsemansa kohtelun ja osoittaa samalla oman laatunsa ja arvonsa.
Asiat ovat kuitenkin pahalla tolalla, mikäli yliopistot sallivat piirissään poliittisen mellastuksen. Tämä juttu kannattaa perata pohjiaan myöten, olemme sen valistuksen perinnölle velkaa.






maanantai 6. elokuuta 2018

Kaikkea kaikille!


Kaikkea kaikille, nykyisille ja tuleville

Muutama vuosikymmen sitten minun sukupolvellani oli tapana pelotella itseämme sellaisella kauhukuvalla, että Kiinan jokaisella kuudellasadalla miljoonalla asukkaalla olisi kerran käytössään jääkaappi. Pelkästään se olisi lisännyt maapallon kuormitusta sietämättömästi, pääteltiin.
Tuohon aikaan siis, muuten, ymmärrettiin erinomaisesti, ettei maapallo mahdottomia kestä. Siitä huolimatta lisättiin talouskasvua niin paljon kuin mahdollista, sillä lohtuna oli, etteivät ne kiinalaiset koskaan kuitenkaan liity samaan herraporukkaan, joka ajaa autolla ja syö pihviä.
Kiinalaisia pidettiin erikoislaatuisena kansana, josta suuren osan muodostivat niin sanotut kulit, jotka elivät kupillisella riisiä päivässä ja pystyivät tekemään halvalla tiettyjä primitiivisiä työtehtäviä. He pukeutuivat kaikki sinisiin haalareihin ja ajoivat polkupyörällä.
Heidän merkityksensä maailmantalouden kannalta oli vähäinen. Ikävä kyllä, Kiinalle oli tyypillistä tavaton köyhyys ja hirmuiset nälänhädät, jotka johtivat siihen, että ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Toisaalta kärpästen joukkotuhoa ei oikein osaa surrakaan. Eihän sille edes mitään voi.
Noihin aikoihin pelättiin myös Kiinan hillitöntä väestönkasvua. Asiaa kuvaa herttainen vitsi, jossa vanhemmat kysyivät lapselta, joka hengitti kummallisesti nopein huohotuksin, mitä hän nyt oikein tekee. Vastaus oli, että hän tappoi kiinalaisia. Opettaja oli sanonut, että jokaiselle henkäyksellä kuolee yksi kiinalainen.
No, nyt kuvamme Kiinasta ja kiinalaisista on toisenlainen. Nekin, jotka eivät ole käyneet Kiinassa, ymmärtävät, että maa on mahtivaltio. Kuuluisa yhden lapsen politiikka, johon suhtauduttiin yleensä skeptisesti, toimi kuin toimikin. Kehitysmaan huonosta kierteestä kyettiin irtautumaan, kun ainokaisille lapsille keskityttiin valmistamaan hyvää tulevaisuutta.
Nuo kuusisataa miljoonaa kiinalaista nauttivat nyt sellaisesta elintasosta, jota lännessä ei puoli vuosisataa sitten edes ollut. Sitä paitsi samalle kulutustasolle nousee pian toista miljardia kiinalaista.
Entä kestääkö maapallo? Se kysymys on yhä vastaamatta. Joka tapauksessa Kiina tekee paljon myös ympäristön hyväksi, vaikka koko sen kasvu onkin koitunut sen vahingoksi, kuten jo aikoinaan ymmärrettiin.
Monessa asiassa kiinalaiset elävät mallikelpoisesti pyrkien luonnon säästämiseen. Se ilmenee vaikkapa vain sähkömopojen määrässä. Myös luontoa säästävää energiaa tuotetaan valtavia määriä.
Kuitenkin perusongelma on sama kuin ennenkin. Miljardin ihmisen kulutuksen moninkertaistuminen nyt vain rasittaa maapalloa. Se on perusasia, jota ei voi sivuuttaa. Mitä enemmän ihmisiä on, sitä suurempi on rasitus.
Mikäli kansa elää primitiivisesti, on rasitus pienempää, mutta ei aina suinkaan vähäistä. Tolkuton lisääntyminen on johtanut ja johtaa nykyoloissa väestöräjähdykseen, kun luonto ei enää korjaa tilejään punakynällä, eli tapa sitä liikaväestöä, jolle vallitsevat elinkeinot eivät pysty turvaamaan elinmahdollisuuksia.
Ne, jotka myötävaikuttavat tähän kehitykseen, ovat eniten vastuussa siitä rasituksesta, joka maapallolle ihmisten toiminnasta kertyy.
Ennen pitkää kaikki tämän globaalistuvan maapallon asukkaat pyrkivät saavuttamaan saman, yleisen kulutustason. Mikään maa ei tule suostumaan spartalaiseen elämänmuotoon, jossa vain välttämättömimmät perustarpeet tyydytetään. Päinvastoin, tarpeet vain kasvavat.
Ainoa, tai ainakin tärkein tapa hillitä tolkutonta menoa on puuttua ylikansoitukseen. Kiina teki aikoinaan tempun, joka on lähes uskomaton. Se voitti omin voimin primitiivisyytensä ja ponnistautui maailman kansojen eturiviin. Siis oikeastaan palasi, mutta palasi syvästä kuopasta.
Pidän selvänä, että tärkeä merkitys Kiinan onnistumiselle oli sen väestöpolitiikalla. Ainakin se on antanut lisää tilaa korkealle kulutustasolle.
Entäpä jos Kiinassa olisikin nyt esimerkiksi kolme miljardia ihmistä? Jääkaapit, autot ja ilmastointi jokaiselle olisivat tuskin ainakaan vielä mahdollisia, mutta rasitus ympäristölle saattaisi silti olla nykyistä luokkaa tai suurempi. Tulevaisuudessa se joka tapauksessa kasvaisi erittäin merkittävästi.
Kuten tiedetään, väestöräjähdys, kuten mikään muukaan räjähdys ei jatku loputtomiin. Se on prosessi, joka ensimmäisenä tapahtui läntisessä ja pohjoisessa maailmassa ja päättyi vasta hiljattain. Tiedetään, että sama kehitys on jo pitkällä hyvin monissa maapallon maissa. Siis tämä hiljeneminen.
Olennaisia tekijöitä, jotka liittyvät kehityksen kääntymiseen ovat naisen aseman ja erityisesti sivistystason paraneminen ja elintason parantamisen mahdollistaminen.
Uusi mentaliteetti, joka katsoo eteenpäin ja pitää jokaista ihmistä vastuullisena omasta menestyksestään, ei taida olla helppo vientituote. Se on joka tapauksessa välttämätön, mikäli maapallo halutaan pelastaa miljardien uusien asukkaiden tuottamalta rasitukselta.
Niin sanottu kehitysapu näyttää lähinnä edistäneen väestönkasvua, mikä on kaikkien kannalta vahingollinen asia. Ongelma näyttää myös johtaneen tragikoomisiin reaktioihin: on ihmisiä, jotka haluavat ratkaista asian kutsumalla afrikkalaisen liikaväestön edustajia omaan maahansa nauttimaan korkeasta elintasostaan.
Asian absurdiutta tuskin tarvitsee erikseen selittää, joka tapauksessa kyseessä näyttää olevan merkittävä psykologinen oireyhtymä, joka estää monia eurooppalaisia päättäjiä suhtautumasta rationaalisesti siihen ihmisryhmään, joka pyrkii väkisin ns. kehitysmaista korkeamman kukutustason maihin.
Paljonkaan tervettä järkeä ei tarvita sen havaitsemiseen, että afrikkalaisten ja myös Lähi-idän kansojen invaasio Eurooppaan on syytä pysäyttää mahdollisimman tehokkaasti.
Ajatus globaalien ongelmien yhteisestä ratkaisemisesta on epäilemättä oikea. Se ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että ongelma ensin aiheutetaan edistämällä hillitöntä väestönkasvua ja sitä sitten vielä suuresti pahennetaan tuomalla tämän prosessin tuotteita korkean kiukutuksen piiriin. On käytävä voimalla kiinni asian ytimeen.
Tanska näyttää tarjonneen rahaa Afrikan väestönkasvun hillitsemiseen. Kohde on varmastikin oikea, mutta ilmainen raha taitaa olla tässä huono konsultti.
Ihmiskunnalla lienee vain yksi esimerkki onnistuneesta rajoittavasta väestöpolitiikasta ja se on Kiina. Kyseessä sitä paitsi oli Maon Kiina, jossa ihmiset tekivät sitä, mitä käskettiin eikä sitä, mikä sattui huvittamaan, kuten Pariisin barrikadien lapset kuvittelivat.
Onko Afrikan ja siis myös ihmiskunnan toivo nyt autoritaarisessa tai jopa totalitaarisessa järjestelmässä? Onko Kiinan kasvava rooli Afrikassa tekemässä myös sen historiasta ihailtavaa esimerkkiä?
Kenpä tietää. Mikäli puutteet ns. demokratiassa ovat se hinta, joka väestöräjähdyksen hillitsemistä on maksettava, se tuskin on liian korkea. Kysymys taitaa olla meidän kaikkien eloon jäämisestä.
Toki ihmisten määrää voi vähentää esimerkiksi sotimalla, mutta silloin pitäisi sotien tehokkuutta lisätä rajusti. Maailmansotien aikana väestö sen kuin kasvoi.