Kaikkea kaikille!

Kaikkea kaikille, nykyisille ja tuleville

Muutama vuosikymmen sitten minun sukupolvellani oli tapana pelotella itseämme sellaisella kauhukuvalla, että Kiinan jokaisella kuudellasadalla miljoonalla asukkaalla olisi kerran käytössään jääkaappi. Pelkästään se olisi lisännyt maapallon kuormitusta sietämättömästi, pääteltiin.

Tuohon aikaan siis, muuten, ymmärrettiin erinomaisesti, ettei maapallo mahdottomia kestä. Siitä huolimatta lisättiin talouskasvua niin paljon kuin mahdollista, sillä lohtuna oli, etteivät ne kiinalaiset koskaan kuitenkaan liity samaan herraporukkaan, joka ajaa autolla ja syö pihviä.

Kiinalaisia pidettiin erikoislaatuisena kansana, josta suuren osan muodostivat niin sanotut kulit, jotka elivät kupillisella riisiä päivässä ja pystyivät tekemään halvalla tiettyjä primitiivisiä työtehtäviä. He pukeutuivat kaikki sinisiin haalareihin ja ajoivat polkupyörällä.

Heidän merkityksensä maailmantalouden kannalta oli vähäinen. Ikävä kyllä, Kiinalle oli tyypillistä tavaton köyhyys ja hirmuiset nälänhädät, jotka johtivat siihen, että ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Toisaalta kärpästen joukkotuhoa ei oikein osaa surrakaan. Eihän sille edes mitään voi.

Noihin aikoihin pelättiin myös Kiinan hillitöntä väestönkasvua. Asiaa kuvaa herttainen vitsi, jossa vanhemmat kysyivät lapselta, joka hengitti kummallisesti nopein huohotuksin, mitä hän nyt oikein tekee. Vastaus oli, että hän tappoi kiinalaisia. Opettaja oli sanonut, että jokaiselle henkäyksellä kuolee yksi kiinalainen.

No, nyt kuvamme Kiinasta ja kiinalaisista on toisenlainen. Nekin, jotka eivät ole käyneet Kiinassa, ymmärtävät, että maa on mahtivaltio. Kuuluisa yhden lapsen politiikka, johon suhtauduttiin yleensä skeptisesti, toimi kuin toimikin. Kehitysmaan huonosta kierteestä kyettiin irtautumaan, kun ainokaisille lapsille keskityttiin valmistamaan hyvää tulevaisuutta.

Nuo kuusisataa miljoonaa kiinalaista nauttivat nyt sellaisesta elintasosta, jota lännessä ei puoli vuosisataa sitten edes ollut. Sitä paitsi samalle kulutustasolle nousee pian toista miljardia kiinalaista.

Entä kestääkö maapallo? Se kysymys on yhä vastaamatta. Joka tapauksessa Kiina tekee paljon myös ympäristön hyväksi, vaikka koko sen kasvu onkin koitunut sen vahingoksi, kuten jo aikoinaan ymmärrettiin.

Monessa asiassa kiinalaiset elävät mallikelpoisesti pyrkien luonnon säästämiseen. Se ilmenee vaikkapa vain sähkömopojen määrässä. Myös luontoa säästävää energiaa tuotetaan valtavia määriä.

Kuitenkin perusongelma on sama kuin ennenkin. Miljardin ihmisen kulutuksen moninkertaistuminen nyt vain rasittaa maapalloa. Se on perusasia, jota ei voi sivuuttaa. Mitä enemmän ihmisiä on, sitä suurempi on rasitus.

Mikäli kansa elää primitiivisesti, on rasitus pienempää, mutta ei aina suinkaan vähäistä. Tolkuton lisääntyminen on johtanut ja johtaa nykyoloissa väestöräjähdykseen, kun luonto ei enää korjaa tilejään punakynällä, eli tapa sitä liikaväestöä, jolle vallitsevat elinkeinot eivät pysty turvaamaan elinmahdollisuuksia.

Ne, jotka myötävaikuttavat tähän kehitykseen, ovat eniten vastuussa siitä rasituksesta, joka maapallolle ihmisten toiminnasta kertyy.

Ennen pitkää kaikki tämän globaalistuvan maapallon asukkaat pyrkivät saavuttamaan saman, yleisen kulutustason. Mikään maa ei tule suostumaan spartalaiseen elämänmuotoon, jossa vain välttämättömimmät perustarpeet tyydytetään. Päinvastoin, tarpeet vain kasvavat.

Ainoa, tai ainakin tärkein tapa hillitä tolkutonta menoa on puuttua ylikansoitukseen. Kiina teki aikoinaan tempun, joka on lähes uskomaton. Se voitti omin voimin primitiivisyytensä ja ponnistautui maailman kansojen eturiviin. Siis oikeastaan palasi, mutta palasi syvästä kuopasta.

Pidän selvänä, että tärkeä merkitys Kiinan onnistumiselle oli sen väestöpolitiikalla. Ainakin se on antanut lisää tilaa korkealle kulutustasolle.

Entäpä jos Kiinassa olisikin nyt esimerkiksi kolme miljardia ihmistä? Jääkaapit, autot ja ilmastointi jokaiselle olisivat tuskin ainakaan vielä mahdollisia, mutta rasitus ympäristölle saattaisi silti olla nykyistä luokkaa tai suurempi. Tulevaisuudessa se joka tapauksessa kasvaisi erittäin merkittävästi.

Kuten tiedetään, väestöräjähdys, kuten mikään muukaan räjähdys ei jatku loputtomiin. Se on prosessi, joka ensimmäisenä tapahtui läntisessä ja pohjoisessa maailmassa ja päättyi vasta hiljattain. Tiedetään, että sama kehitys on jo pitkällä hyvin monissa maapallon maissa. Siis tämä hiljeneminen.

Olennaisia tekijöitä, jotka liittyvät kehityksen kääntymiseen ovat naisen aseman ja erityisesti sivistystason paraneminen ja elintason parantamisen mahdollistaminen.

Uusi mentaliteetti, joka katsoo eteenpäin ja pitää jokaista ihmistä vastuullisena omasta menestyksestään, ei taida olla helppo vientituote. Se on joka tapauksessa välttämätön, mikäli maapallo halutaan pelastaa miljardien uusien asukkaiden tuottamalta rasitukselta.

Niin sanottu kehitysapu näyttää lähinnä edistäneen väestönkasvua, mikä on kaikkien kannalta vahingollinen asia. Ongelma näyttää myös johtaneen tragikoomisiin reaktioihin: on ihmisiä, jotka haluavat ratkaista asian kutsumalla afrikkalaisen liikaväestön edustajia omaan maahansa nauttimaan korkeasta elintasostaan.

Asian absurdiutta tuskin tarvitsee erikseen selittää, joka tapauksessa kyseessä näyttää olevan merkittävä psykologinen oireyhtymä, joka estää monia eurooppalaisia päättäjiä suhtautumasta rationaalisesti siihen ihmisryhmään, joka pyrkii väkisin ns. kehitysmaista korkeamman kukutustason maihin.

Paljonkaan tervettä järkeä ei tarvita sen havaitsemiseen, että afrikkalaisten ja myös Lähi-idän kansojen invaasio Eurooppaan on syytä pysäyttää mahdollisimman tehokkaasti.

Ajatus globaalien ongelmien yhteisestä ratkaisemisesta on epäilemättä oikea. Se ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että ongelma ensin aiheutetaan edistämällä hillitöntä väestönkasvua ja sitä sitten vielä suuresti pahennetaan tuomalla tämän prosessin tuotteita korkean kiukutuksen piiriin. On käytävä voimalla kiinni asian ytimeen.

Tanska näyttää tarjonneen rahaa Afrikan väestönkasvun hillitsemiseen. Kohde on varmastikin oikea, mutta ilmainen raha taitaa olla tässä huono konsultti.

Ihmiskunnalla lienee vain yksi esimerkki onnistuneesta rajoittavasta väestöpolitiikasta ja se on Kiina. Kyseessä sitä paitsi oli Maon Kiina, jossa ihmiset tekivät sitä, mitä käskettiin eikä sitä, mikä sattui huvittamaan, kuten Pariisin barrikadien lapset kuvittelivat.

Onko Afrikan ja siis myös ihmiskunnan toivo nyt autoritaarisessa tai jopa totalitaarisessa järjestelmässä? Onko Kiinan kasvava rooli Afrikassa tekemässä myös sen historiasta ihailtavaa esimerkkiä?

Kenpä tietää. Mikäli puutteet ns. demokratiassa ovat se hinta, joka väestöräjähdyksen hillitsemistä on maksettava, se tuskin on liian korkea. Kysymys taitaa olla meidän kaikkien eloon jäämisestä.

Toki ihmisten määrää voi vähentää esimerkiksi sotimalla, mutta silloin pitäisi sotien tehokkuutta lisätä rajusti. Maailmansotien aikana väestö sen kuin kasvoi.