Fundeerauksia

 

What do you want to do ?

New mail

Missä mentiin

 

Ilkka Niiniluoto & Juha Sihvola, Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Gaudeamus 2008, 230 s.

 

Kirja nimeltä Suomen henkinen tila ja tulevaisuus kirjoitettiin Ahon hallituksen toimeksiannosta vuonna 1994, jolloin näissä asioissa taisi olla kaikille paljonkin epäselvää -niin siinä, missä oltiin kuin siinä, minne oltiin menossa ja yleensävoitaisiin mennä.

Vuonna 2008 tilanne näytti seesteisemmältä ainakin alkuvuodesta ja tässä kirjassa ei olekaan havaittavissa mitään järkytystä suuren -ja lopultakin aika pieneksi jääneen- talouskriisin johdosta. Ympäristöongelmista oli ilmastonmuutos jo nostettu tikun nokkaan ja vihreä uususkonnollisuus oli jo sivuuttanut perinteiset uskonnot, islamia lukuun ottamatta, ainakin diskurssin määrääjänä.

Asialla on tässä kirjassa edelleen samaa porukkaa, joka luotasi myös maailman tilaa vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa Maailman henkinen tila ja tulevaisuus.

Ymmärrettävästi nämä kauas kurottavat kirjat eivät ole erityisellä vaatimattomuudella pilattuja, kuten jo otsikoistakin näkee. Toki filosofin ammattitaitoon kuuluu ajatella tarkasti vaikkapa sitten kaikkein epätarkimmista kohteista. Ja filosofejahan näiden kirjoittajat etupäässä ovat/olivat ainakin jossakin määrin.

Itse asiassa tämä käsillä oleva kirja, vaikka olikin jo kirjaston poistohyllyssä, on niin tuore, että se voisi olla tänään kirjoitettu. Suuria laadullisia uutuuksia ei kirjoitushetken jälkeen ole ilmaantunut. Vuoden 2015 pakolaisvyöry oli sekin vain tavallista suurempi ryöpsähdys, mutta jo entuudestaan hyvin tuttu ilmiö.

Uusi ja melkoisen odottamaton ilmiö toki on tällä hetkellä se maailmanlaajuinen massahysteria, joka on rakentunut pandemian ympärille. Sen syväluotaus odottaa vielä tekijäänsä.

Tätä vuoden 2008 kirjaa, jolla on näinkin vaatelias otsikko, vertaa pakostikin sen edeltäjiin, joita ovat ennen muuta vuoden 1937 kuuluisa keskustelukirja Pidot Tornissa ja sen monet seuraajat.

Ainakin tuon mainitun sarjan esikoinen on selvästi merkittävämpi suoritus kuin tämä nyt käsillä oleva kirja. Ero johtuu ennen muuta lähestymistavasta. Edellisessä kyse oli pohtivasta, aidosta keskustelusta, jälkimmäisessä sinänsä ansiokkaista pohdinnoista ja tutkimustulosten esittelystä, mutta vailla konkretiaa ja läsnäolevien reaktioita.

Lukijalle jää mielikuva vajaasta tusinasta kiikkustuoleja, joissa istuvat kukin omaan suuntaansa katsovat filosofit, joiden olan yli toiset kuuntelevat heidän sanomaansa, eivätkä osoita ilmeelläkään kuulleensa tai käsittäneensä jotakin muiden puheista.

Toki jokainen kertoo aivan ansiokkaasti omasta aiheestaan ja jopa viittaa usein relevantteihin tutkimuksiin, mitä useimmat kiikkutuolimiehet eivät tässä maassa tee. Sikäli voidaan puhua myös artikkeleiden korkeasta tasosta. Valitettavasti ne vain jäävät yksityisajatteluksi, etten sanoisi tuulen pieksämiseksi.

Kirjoittajat ovat kaikki alallaan ansioituneita. Toimittajista Ilkka Niiniluoto on entinen teoreettisen filosofian professori, joka myöhemmin vaikutti merkittävästi yliopiston hallinnollisella puolella. Nyt jo edesmennyt Juha Sihvola taas oli historioitsijana aloittanut filosofi, joka ylsi alansa eturiviin koko euroatlanttisessa maailmassa.

Kaikkia en rupea luettelemaan, mutta Liisa Uusitalo on suuren lännen ilmiöitä tunteva kulutuksen tutkija ja Matti Kortteinen maanläheisen sosiologian edustaja, jonka nosti kuuluisuuteen Koivukylän, ”onnettomien lähiön”, sosiologinen kuvaus.

Yhtä kaikki, onnellisuus on asia, joka kiinnostaa useimpia kirjoittajia ja sen käsittely saa pohjaa EVA:n tutkimuksesta, jonka mukaan taloudellinen vauraus oli varsin matalalla sijalla, kun suomalaiset arvioivat, mitä onnellisuuteen tarvitaan. Terveys, työ ja ihmissuhteet olivat silloin olennaisia.

Tyytyväisyydelleen tässä maailmassa suomalaiset antoivat hyvän (erittäin tyydyttävän) kouluarvosanan 8,1, mutta hyvätuloisena itseään piti vain joka neljäs. Siinäpä tilaajille miettimistä, kun piti perustella talouden vaatimuksia. -Toki työllisyys ja jopa hyvä terveyskin ja etenkin sen hoito edellyttävät tiettyä taloudellista vaurautta.

Toinen mielestäni kiinnostava teema kirjassa on sivistyksen ja koulutuksen suhde. Kun koulutus on keino joidenkin taitojen oppimiseksi, on sivistys taas, ainakin Paavo Löppösen määritelmän mukaan pyrkimystä tulla tietynlaiseksi ihmiseksi. Se on tapa orientoitua maailmaan, tietoisuutta historiasta, moninaisuuden oivaltamista, vieraan kunnioittamista ja oman elämänmuodon ja paremmuuden suhteellistamista. Hyvin pitkälle kaikki tuo merkitsee itsetuntemusta.

Hyvä näin, ja asiaan epäilemättä sisältyy myös kohtuus, joka estää sivistynyttä ihmistä ihannoimasta ja arvioimasta tolkuttomasti väärin erilaisia sivistymättömyyden muotoja, joita on jo yli parin vuosisadan ajan eräissä älymystöpiireissä esitetty ylivertaisiksi vaihtoehdoiksi degeneroituneelle sivilisaatiolle.

Sivistys ei voi eikä saa tarkoittaa naiivia pyrrhonismia, kaiken relativisointia ja irtautumista kansallisesta perinteestä, siitä mikä siinä on arvokasta. Tämä vain omana kommenttinani.

Joka tapauksessa kirjoittajan mielestä olisi pidettävä huolta siitä, että innovaatioyliopiston kehittämisen nimissä ei sorruttaisi yliopistojen sivistystehtävän laiminlyöntiin. Yleissivistävää koulutusta olisi vahvistettava ja tehtävä koko toisen asteen koulutuksen täysremontti, arvioi kirjoittaja.

Kortteinen puolestaan kuvaa muutamalla osuvalla konkreettisella tapauksella suomalaisen yhteiskunnan huikeaa muutosta. Muuankin haastateltava Koivukylässä oli suorittanut muutamassa vuosikymmenessä kulttuurisen matkan, jollaista Keski-Euroopassa oli tehty satoja vuosia. Kun OECD:lle lähetettiin suomalaista yhteiskuntaa koskevia tilastoja, ei niitä alussa meinattu uskoa oikeiksi.

Uusitalo pohdiskelee amerikkalaisen kulutuskulttuurin tuloa Suomeen ja markkinafundamentalismin vaikutuksia. Kaikki on ihan kiintoisaa, mutta teksti ei keskustele Kortteisen huomioiden kanssa, mikä voisi tehdä jutusta erityisen kiinnostavan ja erityisen suomalaisen.

Ehkäpä näiden suurten asioiden niin sanoakseni adekvaattiin kuvaukseen tarvittaisiinkin Veikko Huovisen kyvyt. Valitettavasti häntä ei enää ole sitä tekemään. Olisikohan joku nykykirjailijoistamme tällaisen tehtävän mittainen? Hmm…

Kaikesta ryöpytyksestä huolimatta Väinö Linna täytti aikoinaan kansalliskirjailijan mitat ja hyväksyttiin yleisesti siksi hahmoksi, joka kertoi ajasta totuuden. Kirjailija oli Suomessa, kuten myös Venäjällä, enemmän kuin kirjailija.

Mutta toki myös filosofeja tarvitaan. Uskon kuitenkin, etteivät he yksi eivätkä edes tällaisena erillisenä ryhmänä, hevin pääse kovin pitkälle aikakauden arvioitsijoina.

Ehkäpä taas tarvittaisiin usean päivän mittainen keskustelu, jossakin korpihotellissa, jonne koottaisiin sellainen porukka, jolla on edellytyksiä sekä nähdä maailmaa laajasti ympärilleen että keskustella aidossa totuuden etsinnän hengessä toisenlaisia lähtökohtia ja näkemyksiä omaavien kanssa.

Tämä ilmaisena vihjeenä kustantamoille.

What do you want to do ?

New mail

Idoleista

 Idolien aikaan

Jumala antoi Siinain vuorella Moosekselle taulut, joihin oli kirjoitettu noin kymmenen käskyä. Niiden tulkinnasta on eri puolilla maailmaa hieman erilaisia käsityksiä ja niiden erot ovat kiinnostavia.

Ei niistä kuitenkaan tässä sen enempää. Huomautan vain, että esimerkiksi venäläisessä raamatussa kuudes käsky kuuluu ”älä tapa!” ja toisessa käskyssä keskitytään kieltämään epäjumalien eli idolien (kr. eidolon, lat. idolum) tekeminen ja palveleminen.

Olen asiasta joskus hieman kirjoittanut ja mielestäni tunnetun venäläisen toisinajattelijan, Lev Kopelevin antama esimerkki idolien palvonnasta on hyvin kiinnostava ja oikeaan osunut (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=idolien+marssi).

Kopelevin idolina oli kommunismi, tuossa vaiheessa nimenomaan sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen. Se oli niin paljon elämää suurempi projekti, etteivät mitkään uhrit sen hyväksi olleet liian suuria. Esimerkiksi kulakkien likvidointi oli raakaa peliä, mutta ehdottomasti oikeutettua, sen suuren päämäärän loputtoman suuruuden takia.

Jostakin syystä luterilaisen kirkkomme työstämästä dekalogista on työlästä enää lainkaan havaita koko idolien kieltoa. Arvaan, että sellainen olisi näinä päivinä niin epämuodikas asia, että asiaa vältetään alleviivaamasta. Toki ensimmäisen käskyn kohdalla kielletään muiden jumalien pitäminen, mutta jotenkin ponnettomasti, vaikka itse pentateukissa Jahve ilmaisi asian aivan poikkeuksellisen kiivaasti, ankarasti ja seikkaperäisesti(2 Moos. 20, 3-6.).

Oli miten oli idolatria on mitä ilmeisimmin yhtä vaarallinen kuin se on vastenmielinenkin ilmiö ihmiskunnan historiassa.

Kun Moolok tai mitä nimeä siitä kulloinkin käytetään, ajatellaan kaiken hallitsevaksi ja oikeuttavaksi jumalaksi, ei ole enää äärtä eikä rajaa niillä töillä, joilla sitä yritetään palvoa ja lepyttää. Kommunismi oli vain yksi idoli, joka nyt sattuu olemaan minulle henkilökohtaisesti läheinen siksi, että pääsin näkemään, miten se hallitsi ihmisiä ja sai heidän silmänsä kiiltämään. Omasta järjestä ja moraalisesta vastuusta se myös vapautti.

Erich Fromm on kirjoittanut hyvin kiinnostavan kirjan, jossa hän käsittelee tätä problematiikkaa. Sen nimi on You Shall Be as Gods. A radical Interpretation of the Old Testament and its Tradition. Fawcett Publications 1966, 191 s.

En rupea Frommia seikkaperäisesti selostamaan. Totean vain, että hän nimittää asennettaan ei-teistiseksi mystiikaksi (non-theistic mysticism) ja katsoo, että Vanhassa testamentissa solmittu uusi liitto teki Jumalasta eräänlaisen perustuslaillisen hallitsijan, johon ihmisellä oli uudenlainen suhde. Nyt hän ei ollut enää mielivaltaisen tyrannin orja, vaan –oman jumalallisen kipinänsä omaavana- osallinen siitä jumaluudesta, jota hänen tuli totella.

Tämä uusi asema vapautti ihmisen vieraantumisesta omasta itsestään, jota hänen luomansa idoli, tyrannimainen jumala, edusti. Siirtyminen idolatriasta tähän humanistiseen uskontoon vapautti –ainakin potentiaalisesti- ihmisen eläimellisestä tilasta, johon taantuminen epäjumalanpalvelijan heteronominen omatunto hänet saattaa. 

Tämä on briljantti idea, mutta käytännössä meillä taitaa olla aika vähän kokemusta siitä, mihin humanistinen yksijumalaisuus johtaa ja miten se toimii. Myös Fromm toteaa, että uskonto voi ihan hyvin olla (ja useimmiten onkin?) nimenomaan idolatriaa.

Mutta niin kauan kuin idea todellisen jumaluuden palvonnasta idolien sijasta on olemassa, ei Jumala ole kuollut, sillä asia tarkoittaa toisin sanoen sitä, ettei ihminen ja hänen kykynsä pyhyyden todellisen tarkoituksen tajuamisesta ole kuollut. Jumalahan on ihmisen luomus, toki.

Tiedän, että ilmaisen tässä Frommin ajattelua liian yksinkertaisesti ja että tällä alueella kohtaan pian vanhan furor theologicuksen, joka tosin nykyään on yleensä muuttanut idolatrian alueelle ja pitää riekkujaisiaan somessa ja kaduilla.

Mitä tulee taantumiseen eläimelliselle tasolle (prehuman condition), todisteet siitä ovat jatkuvasti yltäkylläisinä nähtävissämme. Ihmistä käsitellään yhä useammin nimenomaan lajina, alastomana apinana, jolla ei ole muihin lajeihin nähden mitään etuoikeuksia. No, onhan tuo viime mainittu sanakin anateema ja maranaata, kuten kanttoori Sepeteus sanoisi.

Idolatrian tunnusmerkkeihin kuuluu, että siinä äärellinen otetaan äärellisen mittapuuksi. Se, mihin olemassa olevaa verrataan, ei ole täydellinen totuus, hyvyys ja kauneus, vaan sen sijasta jokin vajavaisen todellisuuden osa. Mikä tahansa on kuitenkin sallittua ja tulee pyhitetyksi, mikäli se tätä idolia palvelee.

Ilmastonmuutoksen estäminen, joka ajatellaan kaikki pyhittäväksi päämääräksi ja johon kuvitellaan tarkoin tiedettävän kaikki tarpeelliset keinot, on muuan idoli, jota palvotaan täysin irrationaalisilla rituaaleilla, päästökaupoista hamaan veganismiin.

Olen ymmärtänyt, että myös tämän idolin eteen kannettuina kaikki mahdolliset uhrit ovat oikeutettuja. Aivan vastaavassa asemassa oli myyttinen vallankumous jo Venäjän 1800-luvun nuorison mielessä. Bakuninin ja Netšajevin Vallankumouksellisen katekismus puhuu puolestaan.   

Eipä itse asia ole tainnut muuttua, sen muodot vain.

Ihmiskasvoinen filosofi

 Hyveen kasvattaja

Plutarkhos, Mielen tyyneydestä. Kääntänyt Juhana Torkki. Otava 2020, 157 sivua.

Plutarkhosta ei tarvitse esitellä tai sanotaan nyt, ettei häntä pariin tuhanteen vuoteen ole tarvinnut sivistyneelle lukijakunnalle esitellä. Nyt asia saattaa olla toisin.

Plutarkhoksen Suurten miesten elämäkerrat, joita yhä uudet koululaisten sukupolvet ovat länsimaissa halki vuosisatojen opiskelleet, ovat kuvauksia suurten  miesten hyveistä ja paheista ja niiden määräävästä vaikutuksesta heidän aikaansaannoksiinsa ja kohtaloonsa.

Kuten aikalaisensa Tacitus, Plutarkhos oli sangen tietoinen aikakautensa rappiosta. Nautinnonhimo ja velttous olivat astuneet vanhojen, miehekkäiden hyveiden tilalle. Ihmiset tavoittelivat mielen ja aistien kiihotusta pikemmin kuin niiden hallitsemista.

Plutarkhos ei kuitenkaan ollut stoalainen, vaan hänen kirjoituksensa ovat pikemminkin vastineita stoalaisuuden keinotekoiselle ankaruudelle. Luonto vaatii toki omansa, mutta sitä voidaan jalostaa ja kasvattaa. Sitä ei sen  kannata ignoroida.

Plutarkhoksen ihannoima euthymia tarkoittaa mielenliikutuksien, thymoksen hallitsemista. Kyseessä ovat sekä hillitön suuttumus, että muut affektit, jotka ottavat ihmisen valtaansa ja sumentavat hänen järkensä. Silloin ihminen lakkaa olemasta oma herransa ja ajautuu onnettomuuteen.

Aikana, jolloin nimenomaan mielenliikutuksien voimallisuutta ihaillaan ja erityisen ansiokkaana pidetään aikuisen ihmisen vajoamista lapsen tasolle jopa julkisessa esiintymisessä, saattaisivat Plutarkhoksen opetukset mielenhallinnan ja tasapainon saavuttamisesta olla taas ajankohtaisia.

Ehkäpä näemme piankin TV:ssä ohjelmasarjan, joka on hengeltään ylevöittävä ja käsittelytavaltaan arvokas ja tasapainoinen. –Ei, miksei koko ohjelmisto voisi muuttua sellaiseksi? Eiköhän meiltä mahtaisi löytyä myös jaloluontoisia ihmisiä pelkkien huomiohuorien sijasta?

No, olkoon. Tuli vain mieleen.

Kirjoittaja oli rikas tai ainakin monien kadehtima, roomalaistenkin ylimysten suosima kreikkalainen, jonka oppineisuus klassisen kirjallisuuden ja mytologian alalla oli ylivertainen. Senhän hänen loputtomat sitaattinsakin osoittavat. Suomentaja on ansiokkaasti huomauttanut, mistä ne kulloinkin ovat peräisin.

Plutarkhoksen yksityiselämä oli kaiketi onnellista, kuten lienee lupa päätellä hänen lohdutuskirjeestään vaimolleen kaksivuotiaan tyttären kuoleman johdosta. Tuo lapsi oli ollut vaimolle erityisen rakas, koska edelliset neljä olivat olleet poikia. Kirjoittaja toteaa lapsen olleen vanhemmilleen suuren ilon aiheena kaikessa viattomassa hellyydessään ja iloisuudessaan.

Lapsen menetys tuotti tietenkin suurta tuskaa, mutta sen sijaan, että sitä olisi pyritty itkijöiden ja seremonioiden avulla vielä vain lisäämään, oli keskityttävä ajattelemaan sitä iloa, jonka lapsi oli kerran tuottanut ja jota oli hyvä muistella.

Toisin kuin erilaiset nykypuoskarit, kirjoittaja ei siis kehottanut uppoutumaan traumaan pohjamutia myöten ja piehtaroimaan onnettomuudessa, kuten tuohonkin aikaan yleinen tapa oli. Sen sijaan oli koetettava hakea asioiden valoisampi puoli, joka myös oli olemassa. 

Järkeily ei luultavasti aina auta ketään löytämään mielenrauhaa, mutta Plutarkhoksen metodi näyttääkin pikemmin olleen psyyken kasvattaminen. Pahaa ei kannata päästää sisälleen, saati aktiivisesti hakea. Muuan kirjoittajan erityisen vastustuksen kohteista oli turha uteliaisuus. Miten moni hakeutuikaan toreilla ja satamiin vain kysyäkseen yhä uudelleen: ”Mitä uutta?”

Ihmisillä oli taipumus tyydyttää aivan tarpeetonta ja häpeällistä uteliaisuuttaan kaikissa mahdollisissa asioissa mukaan lukien toisten onnettomuudet ja häväistysjutut. Omia munauksia ja syntejä myös vatvottiin ja kaduttiin ylen määrin.

Kaikki tämä oli omiaan myrkyttämään mieltä, joka sai ravinnokseen saastaa terveellisen muonan sijasta (oma ilmaukseni) ja tottui ennen pitkää elämään alhaisten asioiden parissa.

Epämiellyttäviä sensaatioita kaivelevat ihmiset menettelivät samoin kuin tekisi joku roiston luonteella varustettu tomppeli, joka kokoaisi vaikkapa Homerokselta kaikki epäonnistuneet säkeet ja kielioppivirheet ja ottaisi näin syntyneen tekeleen lukemistokseen.

Sivu mennen sanoen, Plutarkhos oli kasvissyöjä, mutta ei näytä olleen kyllin röyhkeä vaatiakseen samaa vierailtaan. Myös viini lienee maistunut. Päättelen asian siitä, että hän järjesti usein pitoja, joissa lausuttuja pöytäpuheita on pidetty arvossa. Korjatkoon joku tämän, jos aihetta on.

Eivät Plutarkhos, enempää kuin hänen vaimonsakaan olleet materialisteja, vaan dionyysisten myyttien pyhien mysteerien tuntijoita. Sellaisina he uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymiseen. Noista asioista vihkiytyneetkään eivät kuitenkaan ilmeisesti tienneet tarpeeksi, jotta olisivat voineet käyttää kokemuksiaan argumentteina konkreettisissa kysymyksissä.

Oikean reettorin tavoin Plutarkhos käyttää esityksessään ethosta, pathosta ja logosta ja saa ainakin minut vakuuttuneeksi asiastaan monessa kohdassa. Tarkoitan erityisesti sitä, ettei roskakulttuurissa eläminen ja mahdollisimman suurten mielenliikutusten hankkiminen välttämättä ole tavoittelemisen väärtti arvo sinänsä.

Toki ihmisen mieli on usein vaikeasti hallittavissa, mutta sen verran järkiolento hän on, että pystyy suuntaamaan sen toimintaa ja ainakin tavoittelemaan hyvettä, jonka saavuttaminen toki meiltä, vaimosta syntyneiltä ihmisiltä jää aina vajaaksi.

Luulen, että vanhalla mestarilla on yhä paljonkin sanottavaa myös tälle aikakaudelle, joka on ottanut paheen erityisen arvostuksensa ja tavoittelunsa kohteeksi.

Kulttuuriamme ei mikään voine pelastaa, mutta yksilötasolla Plutarkhos saattaa olla taas yhtä ajankohtainen ja arvokas neuvpnantaja kuin joskus ennenkin.

Kuninkaamme

 Rautakallo

Voltaire, Kaarle XII:n historia (1731). Karisto 1994, 330 s.

Kun nyt on kulunut suunnilleen puoli vuosisataa siitä, kun ensi kerran luin tuon Voltairen kuuluisan teoksen, ajattelin sopivaksi uudistaa tuttavuuden sen kanssa. Enpä enää edes muistanut, mitä muistin tuosta eräästä maailman luetuimmasta kirjasta.

Asiahan on siten, että Voltaire, joka oli aikansa ihailluimpia ja kuuluisimpia todellisia superjulkkiksia, oli kirjoittanut historiateoksen, joka ei ollut kuivaa kronikkaa, vaan myös sangen luettava. Se oli tärkeä syy sille, että se levisi tavattoman monina painoksina eri kielillä.

Kun olin sen verran nuori, että luulin käsittäväni asiat paremmin kuin menneiden sukupolvien poropeukalot, muistan ainakin suhtautuneeni yliolkaisesti kirjoittajan moralistiseen tarkastelutapaan. Kuin joku Plutarkhos ikään, Voltaire vain tuijotti silmänsä sokeiksi päähenkilönsä hyveisiin ja paheisiin sen sijaan, että olisi ymmärtänyt tämän olleen lopultakin vain yhteiskunnallinen ilmiö, aikakautensa luomus.

No, nyt kuvittelen vähemmän omasta ymmärryksestäni ja siksi arvelin hyödylliseksi ainakin taas tutustua siihen, miten aikakautensa suurimmaksi hahmoksi kerran tunnustettu kirjoittaja oikein kuvasi asioita.

Kirja alkaa merkittävällä lauseella: ”Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta (sic!) noin kaksisataa ranskalaista peninkulmaa ja pituutta kolmesataa.”

Paitsi että tämä lause on kuin suoraan Julius Caesarilta (”Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…”), sisältää se heti erään merkille pantavan toteamuksen, joka erinäisten tämän ajan viisastelijoidenkin kannattaisi aina silloin tällöin kerrata.

Siinähän puhutaan erikseen Ruotsista ja Suomesta, jopa sellaisessa muodossa, että voisi odottaa kirjoittajan heti seuraavassa käyttävän valtakunnasta Ruotsi-Suomen nimitystä.

Sitä hän ei toki tee, mutta lause kumoaa jo sellaisenaan sen erinäisten byrokraattis-maagisen ajattelun edustajien teesin, jonka mukaan mitään Suomea ei ollut ennen vuotta 1809 (tai 1808 tai 1917 ja mitä nyt keksittäneenkin).

Edes erinäisten Suomen kronikoiden olemassaolo ei ole voinut horjuttaa sellaisten henkilöiden vakaumusta, joiden mielessä maailman olemus selviää ennen muuta juridisista dokumenteista ja niistäkin pääasiassa valtion palveluksessa oleville.

Tästä näkökulmastta katsoen ei siis aikoinaan ollut lainkaan Suomea, vaan sen sijaan tietty määrä ruotsalaisia läänejä. Niitä sitten annettiin ja otettiin, kun rauhoja tehtiin.

Mutta se siitä. Suomesta puhutaan tässä kirjassa vain vähän. Toki se mainitaan silloin tällöin, yleensä melko epätarkasti kuvattujen sotatoimien yhteydessä. On tietenkin selvää, ettei esimerkiksi ”Isonvihan” käsitettä tunneta. Se oli sittenkin vain yksi sotilaallisen miehityksen kausi ja sellaisia Euroopan historiassa oli tuonakin aikana valtavasti, lähes kaikkialla.

Voltairen kirja käsittelee ennen muuta päähenkilöään, hallitsijaa hyveineen ja paheineen.

Itse asiassa noita jälkimmäisiä Kaarlella ei ollutkaan paitsi siinä mielessä, että hän vei hyveensä liian pitkälle: rohkeudesta tuli uhkarohkeutta, lujuudesta itsepäisyyttä, anteliaisuudesta tuhlaavaisuutta, oikeudentunnosta joskus julmuutta ja viimeisinä vuosina arvovallan ylläpitäminen läheni sortovaltaa, kirjoittaa Voltaire.

”Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön, kuin järkevä. Hän oli ensimmäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtiotaan. Hän tahtoi valloittaa valtakuntia voidakseen lahjoittaa ne pois.”

Hyveiden kehittyminen paheiksi, kun ne viedään liiallisuuteen, oli tietenkin vanha aristotelinen ajatus, jonka Voltairen ja siis myös Kaarlen aikakauden ihmiset hyvin tunsivat.

Toki Kaarle, joka ei ollut mikään kirjamies, tunsi joka tapauksessa myös keskeisiä antiikin historian teoksia, niin Aleksanterin kuin Caesarinkin elämästä kertovia. Itse hän ihaili sankarikuningasta, tuota suurta Kustaa Aadolfia.

Kaarle osasi saksaa yhtä hyvin kuin ruotsiakin ja puhui myös sujuvasti latinaa. Ranskaa hän ei sen sijaan suostunut puhumaan sanaakaan ja niinpä täytyi monien tuon ajan potentaattien alistua keskustelemaan hänen kanssaan latinaksi.

Ruotsalaisia kansana ei kirjoittaja osaa kyllin ihailla. He olivat tavattoman urhoollisia, kurinalaisia ja kunniantuntoisia –maaorjuuttahan ei maassa tunnettu, mikä ilmeisesti oli kansan hyveellisyyden kannalta erinomainen asia. Sitä paitsi ruotsalaiset vihasivat hehkuvasti tanskalaisia, tuota perivihollista.

Venäjällä taas Pietari, tavattoman lahjakas ja uuttera hallitsija nosti kansansa barbariasta sivistykseen. Häneltä kuitenkin puuttui inhimillisyyttä eikä hänen moraalinsa noussut lähellekään Kaarlen tasoa. Hän oli mitä ilmeisin machiavellisti, jolle kieroilu oman valtion asian edistämiseksi oli luonnollinen asia.

Voltaire kuvailee melko laajasti karoliinien voitonmarssia pitkin ja poikin Eurooppaa ja sitä pelkoa ja kunnioitusta, jota tämä armeija herätti sielläkin, minne se ei astunut. Sekä Narvan että Poltavan taistelujen voimasuhteita liioitellaan suuresti, mutta sehän kuului aikoinaan asiaan.

Kuten Kaarle sanoi Benderin kalabaliikin jälkeen eräälle hovimiehelle, joka onnitteli kuningasta siitä, että tämä oli omin käsin tappanut kaksikymmentä turkkilaista: tällaisissa asioissahan suurennellaan aina puolella.

Voltairen kirja perustuu osin painettuihin lähteisiin, mutta kiinnostavaa on, että hän tunsi henkilökohtaisesti monia avainasemassa olleita henkilöitä, jotka kertoivat hänelle omat versionsa siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Mitään epäkunnioittavaa ei Voltaire tuo esille. Sankari oli lähes yli-inhimillinen myös siinä, että hän koko ikänsä pidättäytyi niin alkoholista kuin seksistäkin.

Loppuvaiheessa Kaarle joka tapauksessa näyttää joutuneen neuvonantajansa, kreivi Görtzin vaikutuksen alaiseksi. Görtzin eräs suuri innovaatio oli rahan huonontaminen eli leimatun kuparirahan julkistaminen arvokkaammaksi kuin sen metallin arvo. Tähän aikaanhan Ruotsissa käytettiin ns. plooturahaa, jota vähänkin merkittävämmissä ostoksia varten tarvittiin hevoskuormallisia.

Kuten niin monet tämän ajan aikaansa edellä olleet ekonomistit, Görtz sai vihat niskoilleen ja mestattiin pian Kaarlen kuoleman jälkeen.

Hän oli kuitenkin myös etevä poliitikko, jota on verrattu suorastaan Talleyrandiin. Hänen suuria ideoitaan oli hyökkääminen Skotlantiin, jakobiittien avuksi ja Englantia vastaan. Tässä olisi tarvittu myös liittoa Venäjän kanssa ja siihen Pietari näyttikin olevan suostuvainen.

Myös Göteborgin avaaminen Madagaskarin merirosvojen tukikohdaksi oli neuvottelujen kohteena. Se kartessin- tai musketinkuula, joka tappoi Kaarlen, teki kuitenkin lopun myös näistä suurista suunnitelmista. Edessä oli sitten tämä Uudenkaupungin rauha, jonka solmiminen arvattavasti meilläkin huomioidaan valtavasti julkisessa sanassa tulevana vuonna. Merkitsihän se Venäjän lopullista nousua eurooppalaiseksi suurvallaksi ja imperiumiksi.

Suomen suunnalla Uudenkaupungin rauha oli sangen siedettävä ja osittain suorastaan antelias maksaessaan luovutettavasta Karjalasta miljoonakorvaukset, jotka olivat loppuun ajetulle maalle enemmän kuin tarpeen.

Lopussa alkoi kyllä olla Venäjäkin, jota Pietari oli armottomasti piiskannut parinkymmenen vuoden ajan. ”Veli Kaarle”, kuten Pietari nimitti Ruotsin kuningasta, oli tarjonnut keisariksi kruunatulle yleisnerolle ja jättiläiselle arvoisensa vastuksen.

Historia palaa

 Saimaan laivasto

Pertti Koistinen, Sinisen lipun sotalaivat. Ristiinan kuninkaalliset tykkijollat 1790-1808. Ristiina miltaria ry 1999. 19 s.

Kamarineuvos Pertti ”Petrus” Koistinen oli merkittävä historian harrastaja, jonka mielenkiinto kohdistui etenkin Saimaan laivoihin. Tätä vihkosta varten hän on käyttänyt sekä tutkimuskirjallisuutta että hieman alkuperäislähteitäkin.

Sotaisiin tarkoituksiin veneitä ja pieniä laivoja lienee Saimaalla käytetty niin sanotusti maailman sivu. Olavinlinnan piiritystäkin varten Pietari Suuri rakennutti Lappeenrannassa 30 lotjaa.

Turun rauhan 1743 raja kulki Saimaan halki ja ennen pitkää ymmärrettiin puolin ja toisin, että vesistö tarjosi sekä tehokkaan esteen sille, jolla ei ollut käytössään aluksia että suuria mahdollisuuksia järvilaivastolle, josta lähteissä joskus käytettiin myös nimitystä järvitykistö (sjöartilleri).

Venäläisillä oli jo ennen Kustaa III:n sotaa Lappeenrannassa 24 aluksen laivasto vuonna 1780 ja sodan aikana ja sen jälkeen se paisui vielä moninkertaiseksi. Enimmillään erilaisia paatteja oli lähes 80 kappaletta, joukossa yksi suurikin.

Tehokkain ja nykyaikaisin pikku sotalaiva oli molemmin puolin F.H. af Chapmanin kehittämä ns. tykkijolla, joka ei itse asiassa ollut mikään jolla, vaan jopa lähes 20 metriä pitkä soutu- ja purjealus. Sen tehokkain ase oli 12-24 naulan tykki. Kun sillä ammuttiin, heilahti koko alus taaksepäin ja toimi siis kokonaisuudessaan rekyylinvaimentajana. Pääase painoi peräti 6,6 tonnia, kertoo Koistinen. Sen kantama oli 600-700 metriä –massiiviset kuulat lensivät veden pintaa hipoen ja ”voileipinä” pomppien.

Lisäksi tykkijollassa saattoi olla kaksikin nikhakaa eli pientä 2 naulan tykkiä. Sellaisia on muuten taas hiljattain rakennettu tuon aikakauden elävöittämiseksi ja historiatietoisuuden lisäämiseksi. Totean ohi mennen, että tarpeeksi suurella ruutipanoksella (250-400 g.) ladattuna tuollainenkin tykki laukeaa varsin juhlallisesti ja hyppää taaksepäin.

Koistisen kirja alkaa jostakin syystä vasta Kustaan sodan loppuvaiheesta ja syynä on ilmeisesti keskittyminen nimenomaan Ristiinan laivastoon. Meillähän tämä erikoistuminen osataan.

Ristiinassa oli laivastoasema, kuten myös Varkaudessa (Laivanlinna). Molemmissa oli rauhan aikana 50 värvättyä miestä. Ristiinan alukset olivat kuusi 7-airoparista ja kaksi 5-airoparista tykkijollaa sekä kaksi talonpoikaisvenettä huoltoa varten.

Aseistuksena Ristiinan matruuseilla oli messinkipannalla ja töyhdöllä varustettu lierihattu, verkatakki, hihallinen röijy, kaulaliina, nahkahousut, verkasäärystimet, viitta ja vasikannahkainen reppu. Henkilökohtaisina aseina olivat vuoden 1744 mallinen musketti pistimineen ja messinkikahvainen hukari eli lyhyt miekka.

Vuoden 1796 saaristolaivaston muonajärjestyksen mukaan miehistön ruoka noudatti kolmen päivän kiertoa: ensimmäisenä päivänä saatiin aamulla 25 g. silliä ja ryyppy viinaa (4,15 cl), päivällä lihaa 78 g. jaherneitä 0,25 l. eli siis kai keittoa sekä kauraryynejä (puurona) 0,25 l., viinaa kulautettiin taas 4,15 cl. Illalla saatiin voita 27 g., ohraryynejä 0,75 g. (siis puuroa), ja viinaa 4,15 cl. Kuivaa leipää oli tarjolla päivittäin 260 g. ja suolaa enintään 13 g. Kahtena seuraavana päivinä ruoka-aineet hieman vaihtelivat.

Luulen, ettei tämä menyy mikään huono ollut ajan oloissa. Voi ja kolme viinaryyppyä päivittäin viittaavat pikemminkin jo pieneen ylellisyyteen. Ehkäpä palvelusaika ei nyt ihan kotioloja voittanut, mutta tuskin joka torpassa aina yhtä hyvin syötiin. -Vaikka tuskinpa syötiin aina Saimaan laivastossakaan, siis käytännössä. Teoria ja käytäntö ovat näissä asioissa tunnetusti usein poikenneet toisistaan.

Ristiinan laivat eivät kovinkaan paljon taisteluihin osallistuneet. Kustaa IV Aadolfin ja kuningatar Fredrikan vieraillessa Ristiinassa vuonna 1802 ne sentään ampuivat asiaankuuluvat kunnialaukaukset.

Ristiinan laivojen tärkein sotilaallinen offensiivi oli hyökkäys Partakoskelle, jota varten kaksi pienempää tykkijollaa vedettiin jopa koskesta ylös. Muualla Saimaalla tykkijollat suorittivat suuriakin operaatioita, joihin kuului muun muassa suuri perääntymisretki Puumalasta vihollisen alueen kautta Haukivedelle ja parikin meritaistelua venäläisiä tykkijollia vastaan Savonlinnan seudulla.

”Järvitykistön” suurin merkitys lienee ollut liikkuvana tulivoimana estämässä vihollisen liikkeitä ja huoltamassa omia joukkoja. Tunnettu navy in being –periaate esti myös molempia osapuolia sijoittamasta tärkeitä kohteita liikkuvien ja tulivoimaisten pikku sotalaivojen ulottuville.

Venäläiset hoksasivat heti Kustaan sodan jälkeen, että he tarvitsivat vihollisen laivastolta ja pattereilta suojassa olevan kanavareitin Savonlinnan ja Lappeenrannan välille ja sellainen rakennettiinkin itsensä Aleksandr Suvorovin johdolla heti sodan jälkeen. Sulkavan Telakanava on tämän reitin tunnetuin jäänne tänä päivänä. Muita ovat Kukonharju ja Käyhkää. Alun perin luetteloon kuului myös Kutvele, joka nykyään on melkoinen, syväväylällä sijaitseva salmi, joka erottaa Kyläniemen mantereesta Suur-Saimaalla.

Nythän tätä kanavareittiä ollaan ehostamassa turistikäyttöön suomalais-venäläisen Suvorovways –EU-projektin voimin. Menneisyyttä ja historiatietoisuutta herätellään ja se antanee myös tälle kehitysalueeksi vaipumassa olevalle kulmakunnalle uutta omanarvontuntoa ja uskoa omaan merkitykseen, etten sanoisi erinomaisuuteen, mikä ei myöskään ole huono ilmaus.

Vähemmän tunnettu, kuin Suvorovin kanavien olemassaolo, on se Koistisen kertoma asia, että myös Suomen puolella suunniteltiin kanavareittiä, joka olisi kulkenut Sulkavan kirkonkylästä Alanteelta Haukivedelle ,Kuha-, Lahna-, ja Kolkonjärvien sekä Kolkonjoen kautta

Vuonna 1808 syttyi kuitenkin sota. Vihollinen, joka saattoi käyttää hyväkseen G.M. Sprengtportenin asiantuntemusta, hyökkäsi talvella, jolloin ei tarvinnut pelätä enempää järvitykistöä kuin Ruotsin avomeri- tai rannikkolaivastoakaan. Sekä Ristiinan että Varkauden (Laivanlinnan) alukset poltettiin ja tykit joko naulattiin tai otettiin perääntyvän armeijan mukaan.

Yksi nikhaka näyttää löytäneen tiensä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen huoneeseen. Varmuuden vuoksi se on deaktivoitu. Koistisen kirjasessa on siitä kuva.

Mutta ei hätää, Sulkavalla päämajaansa pitävä Tykkipursiyhdistys ry on vanhojen piirustusten mukaisesti teettänyt uuden nikhaka-luokan 2-naulaisen tykin, jota on jo menestyksellisesti kokeiltu.

Luulen, että ns. Vanhan Suomen aika etenkin vuosien 1743-1812 osalta, joka täällä vanhalla rajaseudulla oli jo onnellisesti unohdettu, palaa pikku hiljaa taas tietoisuuteen, kun tykit taas alkavat puhua ja ruuti palaa. 

Seuraava suuri spektaakkeli tapahtuu 22.5.2021 Laitaatsillassa, jossa vuonna 1789 käyty taistelu uusitaan jälleen, runsaan jalkaväen ja tykistön voimin.

Aikoinaan myös koko sodan varsinainen syyllinen, kuningas Kustaa III osallistui taisteluun pasteeraamalla kapean salmen länsirannalla ja vaarantamalla siis kalliina pidetyn henkensä. Hän ilmestyy jälleen paikalle ja on odotettavissa, että koko tapahtumasta muodostuu merkittävä kansanjuhla huolimatta uudesta mahtavasta sillasta, joka nyt ylittää salmen.

Reipas tyttö

 Historian heittelemät

Inga Donner-Solonevich, Liekki pimeässä. Suomentanut Soile Eskelinen. WSOY 1988, 176 s.

Inga Donner syntyi hyvään, etten sanoisi parempaan perheeseen. Tavallista reippaampi tyttölapsi harrasti hevosia. Jo 1200 kilometrin pyöräretki Pohjois-Suomeen osoitti, ettei kyseessä ollut ihan heiveröinen rassukka. Tuo retki saattoi olla hyvää harjoitusta tulevaa varten, sillä elämä oli varannut yllin kyllin fyysistä työtä ja taistelua henkiinjäämisestä.

1930-luvun puolivälissä puoliboheemi taideopiskelija törmäsi Ateneumissa toiseen samanlaiseen. Siis miespuoliseen. Kyseessä oli nuori mies, joka oli paennut Gulagista Suomen korpia pitkin ja jonka nimi pian nousi kuuluisuuteen ns. neuvostovastaisissa piireissä.

Kyseessä oli Juri (Jura) Solonevitš, joka oli veljensä Ivanin (Va) kanssa tehnyt tuon erämaavaelluksen ja etsi nyt onneaan Suomesta.

Solonevitšeistä ja nimenomaan Ivanista olen tällä palstalla kirjoittanutkin, mutta hakutoiminto on niin huono, etten enää löydä vanhaa tekstiäni mitenkään. Joka tapauksessa kyseessä oli Jelena Soinin kirja Solonevitšy i Sever.

Ivanin kirja Rossija v kontslagere –Venäjä keskitysleirissä-  käännettiin peräti kuudelletoista kielelle ja hänen kehittelemänsä uusi ideologia Venäjälle –kansanomainen monarkia (narodnaja monarhija) löydettiin uudelleen muutama vuosi sitten ja oli Venäjällä yleisenä puheenaiheena.

Tuota ideologiaa on verrattu kansallissosialismiin, mutta Ivan oli kaikkea sosialismia vastaan ja leimautui tässä niin vaaralliseksi, että sai aikoinaan karkotuksen myös Juan Peronin Argentiinasta, joka toteutti sekin eräänlaista sosialismia.

Venäläisen wikipedian mukaan Solonevitšejä seurasivat Suomessa niin tunnetun ROVS-emigranttijärjestön kuin NKVD:nkin tarkkailijat. Ivanille osoitettu kirjapaketti räjähti ja tappoi hänen äitinsä ja ystävänsä. Silloin tuo kuuluisa niin sanotun neuvostovallan vastustaja asui jo Bulgariassa.

Myöhemmin veljekset muuttivat Saksaan ja Jurin myös Inga, josta oli tullut hänen vaimonsa.

Lahjakkaana taiteilijana Juri elätti itseään neuvostovastaisilla karikatyyreillä, mutta kansallissosialistisen Saksan suhde ulkomaalaisiin, saati Venäjältä tulleisiin ”toisrotuisiin” ei koskaan ollut lämmin, kaukana siitä.

Kuitenkaan tieto juutalaisten joukkomurhasta ei tavoittanut kansaa, todistaa myös Inga, taas kerran. Toki tiedettiin, että juutalaisia lähetettiin ”erikoisleireihin”, mikä oli jo ihan tarpeeksi pahaa, mutta se ajatus, että heidät oli ihan vanhatestamentillisesti vihitty kuolemaan viimeistä lapsukaista myöten, ei sentään tullut ymmärretyksi.

Hitlerin sosialismin loppu oli kurja ja likainen. Suuri ”trekki”, jossa koko väestö vaelsi itäisiltä alueilta länteen alkeellisissa oloissa oli lähes paluuta esihistorialliseen aikaan, ellei nyt kivikauteen, niin ainakin rautakauteen. Hevonen oli noissa oloissa korvaamaton etu.

Itse asiassa Solonevitšit saivat hommattua kaksikin hevosta, molemmat toki sekundaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Pitkä vaellus itäisestä Saksasta Tanskan rajalle ja sitten taas länteen oli yhtä helvettiä. Avotaivaan alla podettiin kaikki mahdolliset kurjat taudit, mutta selvittiin hengissä ja jopa lasten kanssa, vastasyntynyt mukaan lukien. Emigrantti ja antisovetšikki Jurille jääminen venäläisten käsiin olisi johtanut helposti arvattaviin seurauksiin.

Saksasta onnistui taiteilijaparikunnan päästä Argentiinaan ja asettua asumaan pampalle, jossa elämä saattoi olla ihanaakin. Mieli teki kuitenkin Amerikkaan ja pääsy sinne myös onnistui.

New Yorkin tienoilla asuttiin pari vuotta ja koottiin rahaa maatilaan. Sitä Inga sai muun muassa maalaamalla Wallis Simpsonille hänen mopsiensa muotokuvan. Mieli teki kuitenkin omaa ”Sololaa”, jossa voi tehdä sitä, mihin tunsi kutsumusta.

Sellainen löytyi Virginian vuoristoseudulta, aivan syrjästä, mutta enimmäkseen mukavien naapurien läheisyydestä.

Reipas naisihminen sai nyt kokeilla voimiaan pellon raivauksessa hevospelillä, kun mies kärsi välilevyn pullistumasta. Hyvin kuulemma sekin onnistui ja onni hymyili taas perheelle, joka oli kokenut kovia. Lapsetkin viihtyivät ja amerikkalaistuivat.

Nämä muistelmat keskittyvät arkisen elämän huoliin ja henkiin jäämiseen. Kirjoittaja ei ollut hiukkaakaan poliittinen henkilö ja joutui sen sijaan käyttämään kaiken luovan energiansa jokapäiväisen ravinnon, puhtauden ja terveyden eteen ja siinähän sitä urakkaa riittikin noissa poikkeusoloissa.

Ehkäpä, muuten, olisi aika palauttaa Suomessakin mieleen jotakin Solonevitšien tarinasta. Soinin pieni kirja on johdatus aiheeseen.

Toimen mies

 Teollisuusmiehen ura

Sigvard Strandh, Alfred Nobel. Dynamiitinkeksijän elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen Klassikkokustannus Oy. 2004, 317 s.

Joskus murrosikäisenä juolahti mieleeni kokeilla, voisiko aitassa olevia ns. kivipommeja saada räjähtämään.

Se ei onnistunut enempää sytytyslangalla kuin edes käärimällä pommissa oleva taikina pitkoksi vanhaan Suomen Kuvalehteen ja sytyttämällä se palamaan. Parin vuoden kuluttua löysin tietyömaan kivimurskeiden seasta puolikkaan dynamiittipötkyn ja sen kanssa onnistui jo paljon paremmin. Mutta se on jo toinen juttu.

Olennaista oli, että en saanut dynamiittia räjähtämään sytyttämälle se tuleen ja kovin tunnotonta se oli myös iskuille. Kyllähän se vasaran ja alasimen välissä räjähti, mutta sellainen vaati jo yrittämistä.

Itse asiassa tein samoja kokeita, joita Alfred Nobel suoritti näytöksissään ympäri maailmaa. Hänen bravuuritemppunsa oli vetää taskusta dynamiittipötkö ja sytyttää se tuleen kuin sikari. Yleisö hiippaili tässä vaiheessa yleensä jo ulko-oven lähettyville, mutta eihän se dynamiitti räjähtänyt –kun kerran oli kunnollista ja asiallisesti säilytettyä.

Juuri tähän turvallisuuteen perustui Nobelin uuden tuotteen –sanoisinko- jymymenestys. Aikakausi, joka rakensi valtavasti rautateitä, kanavia ja tunneleita, tarvitsi lähes loputtomasti louhintaräjähteitä. Mustaruuti oli melko tehotonta ja vaati suuren määrän porareikiä massayksikköä kohti. Viisi tai jopa kymmenen kertaa tehokkaamman dynamiitin käyttö merkitsi miljoonasäästöjä ja työn nopeutumista.

Uudenaikainen louhintatekniikka vaati paljon muitakin innovaatioita, joissa Nobel oli mukana: sytytysnallit, sähkösytytys ja paineilmaporat mullistivat nopeasti koko vanhan maiseman. Sepä oli miekkonen, joka pääsi rahastamaan uusilla innovaatioilla ja patenteilla tänä aikana.

Nobel ei kuitenkaan ollut mikään turha mies ja pelkkä pörssihuijari, hän oli koko ikänsä intohimoinen kokeilija ja keksijä. Dynamiittikaan ei syntynyt sattumalta, kuten kasku väittää, vaan sinnikkään kokeilun tuloksena. Alfred itse ei sen sijaan keksinyt nitroglyseriiniä, jonka valmistuksesta hänen suuri räjähdeimperiuminsa alkoi.

Nitroglyseriini oli erittäin tehokas ja erittäin vaarallinen aine, jonka oikkuja ei kukaan oikein tuntenut. Kaivostyömiehet saattoivat käyttää sitä polttoaineena lampuissaan ja voiteluaineena kaivoskärryissään, mutta aina silloin tällöin maailma sai kauhistua hirveistä onnettomuuksista.

 Niinpä juristit kiirehtivät tekemään kaiken maailman rajoituksia aineille, jotka sisälsivät nitroglyseriiniä ja siksi Nobelilla riitti työmaata sen todistamisessa, että hän tosiaan oli kesyttänyt tuon hirviön. Byrokraatin aivoilla asian käsittäminen ei ollut mahdollista ja kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei uudenlaisia poliittisia päätöksiä tehty pitkään aikaan.

Dynamiitti oli siis kesytettyä ja samalla heikennettyä nitroglyseriiniä. Samanlainen operaatio tehtiin myös pumpuliruudille, eli nitroselluloosalle, joka nimestään huolimatta ei ole mitään ruutia, vaan vielänitroglyseriiniäkin voimakkaampi räjähde, jolla myös oli taipumus räjähdellä itsekseen.

Tässä tapauksessa siitä todella tehtiin ruutia eli räjähdysaine flegmatisoitiin ampuma-aineeksi, joka ei rikkonut putkia ja piippuja, vaan lennätti ammuksen rauhallisesti, mutta riuskasti maaliinsa. Sama tehtiin myös nitroglyseriinille, jolloin saatiin aikaan savuttomia ruuteja.

Mielipuolinen varustautuminen edellytti, että valmistettiin yhä uusia vaunulastillisia ruutia ja muita räjähteitä, Sotilasräjähteeksi dynamiitti ei kelvannut, mutta sen sijaan kehitettiin esimerkiksi trinitrotolueeni eli trotyyli, jota kääntäjä ja muut hänen sukupolvensa edustajat kutsuvat TNT-räjähteeksi. Tuntemattoman jermut puhuivat vielä rotulista.

Vain savuton ruuti kuului varsinaisesti Nobelin sotilaalliseen kemian teollisuuteen, mutta hän oli mukana myös tykkiteollisuudessa ja osti itselleen Boforsin tehtaan. Lisäksi hän kehitteli raketteja sotilaskäyttöön. Nobelin miinat, joita Krimin sodan aikana paljon viriteltiin Suomenkin rannoille, etenkin Helsinkiin, olivat aikansa merkittävä innovaatio ja tekivät Venäjästä alan edelläkävijän.

Miinoja tosin kehitteli Alfredin ja hänen yritteliäiden veljiensä isä Immanuel, joka tuli Venäjälle Turun kautta, Lars Gabriel von Haartmanin suosiollisella myötävaikutuksella. Suomessa Nobeleilla oli räjähdysöljyn valmistusta Pasilassa ja lamppuöljyfirma Aurora.

Nobelien ensimmäinen kausi Venäjällä ei kaikilta osin ollut suuri menestys, mutta vuosisadan lopulla he iskivät kultasuoneen, joka oli Bakun maaöljy.

Kuten Amerikassa, tätä uutta luonnonvaraa käytettiin aluksi öljylampuissa. Kerosiinia alettiin tislata ja kuljetettiin laivoilla Volgaa pitkin Venäjän suurille markkinoille, joita Nobel ennen pitkää hallitsi. Kerosiini syrjäytti valaistusaineena valaanrasvan, mutta sen kukistivat pian kilpailussa kaasu- ja sitten sähkövalo. Uutta käyttöähän tuli sitten suihkukoneissa, mutta se on jo toinen juttu.

Vuosisadan lopulla alkoi jo öljyn käyttö höyrykoneiden polttoaineena ja sitten diesel- ja ottomoottorien polttoaineena, mikä vaati jalostusta eli krakkausta erilaisiksi hiilivety-yhdistelmiksi.

Nobelit loivat valtavan öljyimperiumin ja pelkästään Bakuun syntyi suuri yhteisö, jossa suomalaisiakin lienee ollut jokunen sata. Logistiikkaketjun, satojen laivojen ja proomujen liikenteen solmukohta oli Tsaritsyn eli nykyinen Volgograd, johon myös syntyi nobelistien yhteisö, noin leikillisesti sanoen. Pietarissahan firma pyöritti Venäjän suurinta konepajaa.

Voidaankin todeta, että Nobelit ja Alfred vielä erikseen eivät olleet yhden tuotteen miehiä, vaan levittivät imperiuminsa todelliseksi monialayritykseksi, jossa metalliteollisuudella oli tärkeä asema. 

Venäjällä siihen liittyivät muun muassa armeijan suuret tilaukset: kiväärien muuttaminen takaaladattaviksi ja Berdan-kiväärien tuotanto. Tämän alan teollisuushan keskittyi kolmeen suureen tehtaaseen, jotka olivat Tulassa, Iževskissä ja Siestarjoella. Suomalainen Carl August Standertskiöld, joka toimi Venäjän asetehtaiden ylitarkastajana, oli suureksi avuksi.

Kirjassa kuvaillaan laajasti niitä taisteluita, joita sinnikäs bisnesmies joutui käymään firmansa puolesta ja myös sitä kehittämistyötä, jonka myötä keksinnöt muuttuivat innovaatioiksi. Nitraamalla tehtyjen räjähteiden valmistus on periaatteessa ja käytännössäkin hyvin simppeliä ja murrosikäisenä harrastin sitä paljonkin. Aivan toinen juttu on tuottaa niitä turvallisesti tuhansia tonneja ja järjestää jakeluketjut.

Alfred Nobelin erikoisuuksiin kuului, että hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi. Tällaistahan uskottiin jo 1900-luvun alussa, jolloin jalkaväen ja tykistön aseiden teho oli äkkiä kasvanut valtavasti.

Nobel suosi myös entistä yksityissihteeriään Bertha von Suttneria, joka tunnetaan pasifismin suurena nimenä. Hänen –siis Alfredin-  perustamansa rauhanpalkintokin puhuu puolestaan.

Naisiin Alfred hairahtui ainakin yhden kerran ja näyttää jäänen pahasti erään seikkailijattaren lumoihin. Hän lähetti tälle parisataa kirjettä ja ymmärrettävästi entinen heila saapui myös mehevän kuolinpesän ääreen. Siitä hän ei kuitenkaan hyötynyt enempää kuin sukulaisetkaan., joilla tosin oli rahaa omastakin takaa.

 Nobelin testamenttia pidettiin skandaalina ja paheksuttiin yleisesti: miksi ihmeessä hän oli oikein erikseen säätänyt, että kuka tahansa saattoi saada Nobel-palkinnon. Miksei rahoja jätetty Ruotsiin?

Hieman kyynisesti sanoen tehtiin ilmeisesti kompromissi, jonka mukaan palkinnot kyllä mahdollisuuksien mukaan jaettiin ruotsalaisille, mutta muutkin saattoivat tulla kyseeseen, ellei omia mahdollisia ehdokkaita riittänyt.

Rauhanpalkinnosta Nobel uskoi, ettei sitä tarvitsisi jakaa pidempään kuin 30 vuoden ajan. Ellei siihen mennessä olisi saatu aikaan ikuista rauhaa, palattaisiin armotta barbariaan.

Mitäpä tuohon sanomaan.

Mikäli elämme yhä barbarian maailmassa, ei syy ole Nobelin. Hänen elämänsä on mainio esimerkki siitä uskomattomasta ruotsalaisesta insinööritaidon ja yritteliäisyyden noususta, joka aikoinaan teki naapurimaastamme laadun ja luotettavuuden synonyymin koko maailmassa.

Hyviähän mekin ollaan, mutta ei meillä Nobelia ollut.