Toimen mies

 Teollisuusmiehen ura

Sigvard Strandh, Alfred Nobel. Dynamiitinkeksijän elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen Klassikkokustannus Oy. 2004, 317 s.

Joskus murrosikäisenä juolahti mieleeni kokeilla, voisiko aitassa olevia ns. kivipommeja saada räjähtämään.

Se ei onnistunut enempää sytytyslangalla kuin edes käärimällä pommissa oleva taikina pitkoksi vanhaan Suomen Kuvalehteen ja sytyttämällä se palamaan. Parin vuoden kuluttua löysin tietyömaan kivimurskeiden seasta puolikkaan dynamiittipötkyn ja sen kanssa onnistui jo paljon paremmin. Mutta se on jo toinen juttu.

Olennaista oli, että en saanut dynamiittia räjähtämään sytyttämälle se tuleen ja kovin tunnotonta se oli myös iskuille. Kyllähän se vasaran ja alasimen välissä räjähti, mutta sellainen vaati jo yrittämistä.

Itse asiassa tein samoja kokeita, joita Alfred Nobel suoritti näytöksissään ympäri maailmaa. Hänen bravuuritemppunsa oli vetää taskusta dynamiittipötkö ja sytyttää se tuleen kuin sikari. Yleisö hiippaili tässä vaiheessa yleensä jo ulko-oven lähettyville, mutta eihän se dynamiitti räjähtänyt –kun kerran oli kunnollista ja asiallisesti säilytettyä.

Juuri tähän turvallisuuteen perustui Nobelin uuden tuotteen –sanoisinko- jymymenestys. Aikakausi, joka rakensi valtavasti rautateitä, kanavia ja tunneleita, tarvitsi lähes loputtomasti louhintaräjähteitä. Mustaruuti oli melko tehotonta ja vaati suuren määrän porareikiä massayksikköä kohti. Viisi tai jopa kymmenen kertaa tehokkaamman dynamiitin käyttö merkitsi miljoonasäästöjä ja työn nopeutumista.

Uudenaikainen louhintatekniikka vaati paljon muitakin innovaatioita, joissa Nobel oli mukana: sytytysnallit, sähkösytytys ja paineilmaporat mullistivat nopeasti koko vanhan maiseman. Sepä oli miekkonen, joka pääsi rahastamaan uusilla innovaatioilla ja patenteilla tänä aikana.

Nobel ei kuitenkaan ollut mikään turha mies ja pelkkä pörssihuijari, hän oli koko ikänsä intohimoinen kokeilija ja keksijä. Dynamiittikaan ei syntynyt sattumalta, kuten kasku väittää, vaan sinnikkään kokeilun tuloksena. Alfred itse ei sen sijaan keksinyt nitroglyseriiniä, jonka valmistuksesta hänen suuri räjähdeimperiuminsa alkoi.

Nitroglyseriini oli erittäin tehokas ja erittäin vaarallinen aine, jonka oikkuja ei kukaan oikein tuntenut. Kaivostyömiehet saattoivat käyttää sitä polttoaineena lampuissaan ja voiteluaineena kaivoskärryissään, mutta aina silloin tällöin maailma sai kauhistua hirveistä onnettomuuksista.

 Niinpä juristit kiirehtivät tekemään kaiken maailman rajoituksia aineille, jotka sisälsivät nitroglyseriiniä ja siksi Nobelilla riitti työmaata sen todistamisessa, että hän tosiaan oli kesyttänyt tuon hirviön. Byrokraatin aivoilla asian käsittäminen ei ollut mahdollista ja kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei uudenlaisia poliittisia päätöksiä tehty pitkään aikaan.

Dynamiitti oli siis kesytettyä ja samalla heikennettyä nitroglyseriiniä. Samanlainen operaatio tehtiin myös pumpuliruudille, eli nitroselluloosalle, joka nimestään huolimatta ei ole mitään ruutia, vaan vielänitroglyseriiniäkin voimakkaampi räjähde, jolla myös oli taipumus räjähdellä itsekseen.

Tässä tapauksessa siitä todella tehtiin ruutia eli räjähdysaine flegmatisoitiin ampuma-aineeksi, joka ei rikkonut putkia ja piippuja, vaan lennätti ammuksen rauhallisesti, mutta riuskasti maaliinsa. Sama tehtiin myös nitroglyseriinille, jolloin saatiin aikaan savuttomia ruuteja.

Mielipuolinen varustautuminen edellytti, että valmistettiin yhä uusia vaunulastillisia ruutia ja muita räjähteitä, Sotilasräjähteeksi dynamiitti ei kelvannut, mutta sen sijaan kehitettiin esimerkiksi trinitrotolueeni eli trotyyli, jota kääntäjä ja muut hänen sukupolvensa edustajat kutsuvat TNT-räjähteeksi. Tuntemattoman jermut puhuivat vielä rotulista.

Vain savuton ruuti kuului varsinaisesti Nobelin sotilaalliseen kemian teollisuuteen, mutta hän oli mukana myös tykkiteollisuudessa ja osti itselleen Boforsin tehtaan. Lisäksi hän kehitteli raketteja sotilaskäyttöön. Nobelin miinat, joita Krimin sodan aikana paljon viriteltiin Suomenkin rannoille, etenkin Helsinkiin, olivat aikansa merkittävä innovaatio ja tekivät Venäjästä alan edelläkävijän.

Miinoja tosin kehitteli Alfredin ja hänen yritteliäiden veljiensä isä Immanuel, joka tuli Venäjälle Turun kautta, Lars Gabriel von Haartmanin suosiollisella myötävaikutuksella. Suomessa Nobeleilla oli räjähdysöljyn valmistusta Pasilassa ja lamppuöljyfirma Aurora.

Nobelien ensimmäinen kausi Venäjällä ei kaikilta osin ollut suuri menestys, mutta vuosisadan lopulla he iskivät kultasuoneen, joka oli Bakun maaöljy.

Kuten Amerikassa, tätä uutta luonnonvaraa käytettiin aluksi öljylampuissa. Kerosiinia alettiin tislata ja kuljetettiin laivoilla Volgaa pitkin Venäjän suurille markkinoille, joita Nobel ennen pitkää hallitsi. Kerosiini syrjäytti valaistusaineena valaanrasvan, mutta sen kukistivat pian kilpailussa kaasu- ja sitten sähkövalo. Uutta käyttöähän tuli sitten suihkukoneissa, mutta se on jo toinen juttu.

Vuosisadan lopulla alkoi jo öljyn käyttö höyrykoneiden polttoaineena ja sitten diesel- ja ottomoottorien polttoaineena, mikä vaati jalostusta eli krakkausta erilaisiksi hiilivety-yhdistelmiksi.

Nobelit loivat valtavan öljyimperiumin ja pelkästään Bakuun syntyi suuri yhteisö, jossa suomalaisiakin lienee ollut jokunen sata. Logistiikkaketjun, satojen laivojen ja proomujen liikenteen solmukohta oli Tsaritsyn eli nykyinen Volgograd, johon myös syntyi nobelistien yhteisö, noin leikillisesti sanoen. Pietarissahan firma pyöritti Venäjän suurinta konepajaa.

Voidaankin todeta, että Nobelit ja Alfred vielä erikseen eivät olleet yhden tuotteen miehiä, vaan levittivät imperiuminsa todelliseksi monialayritykseksi, jossa metalliteollisuudella oli tärkeä asema. 

Venäjällä siihen liittyivät muun muassa armeijan suuret tilaukset: kiväärien muuttaminen takaaladattaviksi ja Berdan-kiväärien tuotanto. Tämän alan teollisuushan keskittyi kolmeen suureen tehtaaseen, jotka olivat Tulassa, Iževskissä ja Siestarjoella. Suomalainen Carl August Standertskiöld, joka toimi Venäjän asetehtaiden ylitarkastajana, oli suureksi avuksi.

Kirjassa kuvaillaan laajasti niitä taisteluita, joita sinnikäs bisnesmies joutui käymään firmansa puolesta ja myös sitä kehittämistyötä, jonka myötä keksinnöt muuttuivat innovaatioiksi. Nitraamalla tehtyjen räjähteiden valmistus on periaatteessa ja käytännössäkin hyvin simppeliä ja murrosikäisenä harrastin sitä paljonkin. Aivan toinen juttu on tuottaa niitä turvallisesti tuhansia tonneja ja järjestää jakeluketjut.

Alfred Nobelin erikoisuuksiin kuului, että hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi. Tällaistahan uskottiin jo 1900-luvun alussa, jolloin jalkaväen ja tykistön aseiden teho oli äkkiä kasvanut valtavasti.

Nobel suosi myös entistä yksityissihteeriään Bertha von Suttneria, joka tunnetaan pasifismin suurena nimenä. Hänen –siis Alfredin-  perustamansa rauhanpalkintokin puhuu puolestaan.

Naisiin Alfred hairahtui ainakin yhden kerran ja näyttää jäänen pahasti erään seikkailijattaren lumoihin. Hän lähetti tälle parisataa kirjettä ja ymmärrettävästi entinen heila saapui myös mehevän kuolinpesän ääreen. Siitä hän ei kuitenkaan hyötynyt enempää kuin sukulaisetkaan., joilla tosin oli rahaa omastakin takaa.

 Nobelin testamenttia pidettiin skandaalina ja paheksuttiin yleisesti: miksi ihmeessä hän oli oikein erikseen säätänyt, että kuka tahansa saattoi saada Nobel-palkinnon. Miksei rahoja jätetty Ruotsiin?

Hieman kyynisesti sanoen tehtiin ilmeisesti kompromissi, jonka mukaan palkinnot kyllä mahdollisuuksien mukaan jaettiin ruotsalaisille, mutta muutkin saattoivat tulla kyseeseen, ellei omia mahdollisia ehdokkaita riittänyt.

Rauhanpalkinnosta Nobel uskoi, ettei sitä tarvitsisi jakaa pidempään kuin 30 vuoden ajan. Ellei siihen mennessä olisi saatu aikaan ikuista rauhaa, palattaisiin armotta barbariaan.

Mitäpä tuohon sanomaan.

Mikäli elämme yhä barbarian maailmassa, ei syy ole Nobelin. Hänen elämänsä on mainio esimerkki siitä uskomattomasta ruotsalaisesta insinööritaidon ja yritteliäisyyden noususta, joka aikoinaan teki naapurimaastamme laadun ja luotettavuuden synonyymin koko maailmassa.

Hyviähän mekin ollaan, mutta ei meillä Nobelia ollut.