Ihmiskasvoinen filosofi

 Hyveen kasvattaja

Plutarkhos, Mielen tyyneydestä. Kääntänyt Juhana Torkki. Otava 2020, 157 sivua.

Plutarkhosta ei tarvitse esitellä tai sanotaan nyt, ettei häntä pariin tuhanteen vuoteen ole tarvinnut sivistyneelle lukijakunnalle esitellä. Nyt asia saattaa olla toisin.

Plutarkhoksen Suurten miesten elämäkerrat, joita yhä uudet koululaisten sukupolvet ovat länsimaissa halki vuosisatojen opiskelleet, ovat kuvauksia suurten  miesten hyveistä ja paheista ja niiden määräävästä vaikutuksesta heidän aikaansaannoksiinsa ja kohtaloonsa.

Kuten aikalaisensa Tacitus, Plutarkhos oli sangen tietoinen aikakautensa rappiosta. Nautinnonhimo ja velttous olivat astuneet vanhojen, miehekkäiden hyveiden tilalle. Ihmiset tavoittelivat mielen ja aistien kiihotusta pikemmin kuin niiden hallitsemista.

Plutarkhos ei kuitenkaan ollut stoalainen, vaan hänen kirjoituksensa ovat pikemminkin vastineita stoalaisuuden keinotekoiselle ankaruudelle. Luonto vaatii toki omansa, mutta sitä voidaan jalostaa ja kasvattaa. Sitä ei sen  kannata ignoroida.

Plutarkhoksen ihannoima euthymia tarkoittaa mielenliikutuksien, thymoksen hallitsemista. Kyseessä ovat sekä hillitön suuttumus, että muut affektit, jotka ottavat ihmisen valtaansa ja sumentavat hänen järkensä. Silloin ihminen lakkaa olemasta oma herransa ja ajautuu onnettomuuteen.

Aikana, jolloin nimenomaan mielenliikutuksien voimallisuutta ihaillaan ja erityisen ansiokkaana pidetään aikuisen ihmisen vajoamista lapsen tasolle jopa julkisessa esiintymisessä, saattaisivat Plutarkhoksen opetukset mielenhallinnan ja tasapainon saavuttamisesta olla taas ajankohtaisia.

Ehkäpä näemme piankin TV:ssä ohjelmasarjan, joka on hengeltään ylevöittävä ja käsittelytavaltaan arvokas ja tasapainoinen. –Ei, miksei koko ohjelmisto voisi muuttua sellaiseksi? Eiköhän meiltä mahtaisi löytyä myös jaloluontoisia ihmisiä pelkkien huomiohuorien sijasta?

No, olkoon. Tuli vain mieleen.

Kirjoittaja oli rikas tai ainakin monien kadehtima, roomalaistenkin ylimysten suosima kreikkalainen, jonka oppineisuus klassisen kirjallisuuden ja mytologian alalla oli ylivertainen. Senhän hänen loputtomat sitaattinsakin osoittavat. Suomentaja on ansiokkaasti huomauttanut, mistä ne kulloinkin ovat peräisin.

Plutarkhoksen yksityiselämä oli kaiketi onnellista, kuten lienee lupa päätellä hänen lohdutuskirjeestään vaimolleen kaksivuotiaan tyttären kuoleman johdosta. Tuo lapsi oli ollut vaimolle erityisen rakas, koska edelliset neljä olivat olleet poikia. Kirjoittaja toteaa lapsen olleen vanhemmilleen suuren ilon aiheena kaikessa viattomassa hellyydessään ja iloisuudessaan.

Lapsen menetys tuotti tietenkin suurta tuskaa, mutta sen sijaan, että sitä olisi pyritty itkijöiden ja seremonioiden avulla vielä vain lisäämään, oli keskityttävä ajattelemaan sitä iloa, jonka lapsi oli kerran tuottanut ja jota oli hyvä muistella.

Toisin kuin erilaiset nykypuoskarit, kirjoittaja ei siis kehottanut uppoutumaan traumaan pohjamutia myöten ja piehtaroimaan onnettomuudessa, kuten tuohonkin aikaan yleinen tapa oli. Sen sijaan oli koetettava hakea asioiden valoisampi puoli, joka myös oli olemassa. 

Järkeily ei luultavasti aina auta ketään löytämään mielenrauhaa, mutta Plutarkhoksen metodi näyttääkin pikemmin olleen psyyken kasvattaminen. Pahaa ei kannata päästää sisälleen, saati aktiivisesti hakea. Muuan kirjoittajan erityisen vastustuksen kohteista oli turha uteliaisuus. Miten moni hakeutuikaan toreilla ja satamiin vain kysyäkseen yhä uudelleen: ”Mitä uutta?”

Ihmisillä oli taipumus tyydyttää aivan tarpeetonta ja häpeällistä uteliaisuuttaan kaikissa mahdollisissa asioissa mukaan lukien toisten onnettomuudet ja häväistysjutut. Omia munauksia ja syntejä myös vatvottiin ja kaduttiin ylen määrin.

Kaikki tämä oli omiaan myrkyttämään mieltä, joka sai ravinnokseen saastaa terveellisen muonan sijasta (oma ilmaukseni) ja tottui ennen pitkää elämään alhaisten asioiden parissa.

Epämiellyttäviä sensaatioita kaivelevat ihmiset menettelivät samoin kuin tekisi joku roiston luonteella varustettu tomppeli, joka kokoaisi vaikkapa Homerokselta kaikki epäonnistuneet säkeet ja kielioppivirheet ja ottaisi näin syntyneen tekeleen lukemistokseen.

Sivu mennen sanoen, Plutarkhos oli kasvissyöjä, mutta ei näytä olleen kyllin röyhkeä vaatiakseen samaa vierailtaan. Myös viini lienee maistunut. Päättelen asian siitä, että hän järjesti usein pitoja, joissa lausuttuja pöytäpuheita on pidetty arvossa. Korjatkoon joku tämän, jos aihetta on.

Eivät Plutarkhos, enempää kuin hänen vaimonsakaan olleet materialisteja, vaan dionyysisten myyttien pyhien mysteerien tuntijoita. Sellaisina he uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymiseen. Noista asioista vihkiytyneetkään eivät kuitenkaan ilmeisesti tienneet tarpeeksi, jotta olisivat voineet käyttää kokemuksiaan argumentteina konkreettisissa kysymyksissä.

Oikean reettorin tavoin Plutarkhos käyttää esityksessään ethosta, pathosta ja logosta ja saa ainakin minut vakuuttuneeksi asiastaan monessa kohdassa. Tarkoitan erityisesti sitä, ettei roskakulttuurissa eläminen ja mahdollisimman suurten mielenliikutusten hankkiminen välttämättä ole tavoittelemisen väärtti arvo sinänsä.

Toki ihmisen mieli on usein vaikeasti hallittavissa, mutta sen verran järkiolento hän on, että pystyy suuntaamaan sen toimintaa ja ainakin tavoittelemaan hyvettä, jonka saavuttaminen toki meiltä, vaimosta syntyneiltä ihmisiltä jää aina vajaaksi.

Luulen, että vanhalla mestarilla on yhä paljonkin sanottavaa myös tälle aikakaudelle, joka on ottanut paheen erityisen arvostuksensa ja tavoittelunsa kohteeksi.

Kulttuuriamme ei mikään voine pelastaa, mutta yksilötasolla Plutarkhos saattaa olla taas yhtä ajankohtainen ja arvokas neuvpnantaja kuin joskus ennenkin.