Reipas tyttö

 Historian heittelemät

Inga Donner-Solonevich, Liekki pimeässä. Suomentanut Soile Eskelinen. WSOY 1988, 176 s.

Inga Donner syntyi hyvään, etten sanoisi parempaan perheeseen. Tavallista reippaampi tyttölapsi harrasti hevosia. Jo 1200 kilometrin pyöräretki Pohjois-Suomeen osoitti, ettei kyseessä ollut ihan heiveröinen rassukka. Tuo retki saattoi olla hyvää harjoitusta tulevaa varten, sillä elämä oli varannut yllin kyllin fyysistä työtä ja taistelua henkiinjäämisestä.

1930-luvun puolivälissä puoliboheemi taideopiskelija törmäsi Ateneumissa toiseen samanlaiseen. Siis miespuoliseen. Kyseessä oli nuori mies, joka oli paennut Gulagista Suomen korpia pitkin ja jonka nimi pian nousi kuuluisuuteen ns. neuvostovastaisissa piireissä.

Kyseessä oli Juri (Jura) Solonevitš, joka oli veljensä Ivanin (Va) kanssa tehnyt tuon erämaavaelluksen ja etsi nyt onneaan Suomesta.

Solonevitšeistä ja nimenomaan Ivanista olen tällä palstalla kirjoittanutkin, mutta hakutoiminto on niin huono, etten enää löydä vanhaa tekstiäni mitenkään. Joka tapauksessa kyseessä oli Jelena Soinin kirja Solonevitšy i Sever.

Ivanin kirja Rossija v kontslagere –Venäjä keskitysleirissä-  käännettiin peräti kuudelletoista kielelle ja hänen kehittelemänsä uusi ideologia Venäjälle –kansanomainen monarkia (narodnaja monarhija) löydettiin uudelleen muutama vuosi sitten ja oli Venäjällä yleisenä puheenaiheena.

Tuota ideologiaa on verrattu kansallissosialismiin, mutta Ivan oli kaikkea sosialismia vastaan ja leimautui tässä niin vaaralliseksi, että sai aikoinaan karkotuksen myös Juan Peronin Argentiinasta, joka toteutti sekin eräänlaista sosialismia.

Venäläisen wikipedian mukaan Solonevitšejä seurasivat Suomessa niin tunnetun ROVS-emigranttijärjestön kuin NKVD:nkin tarkkailijat. Ivanille osoitettu kirjapaketti räjähti ja tappoi hänen äitinsä ja ystävänsä. Silloin tuo kuuluisa niin sanotun neuvostovallan vastustaja asui jo Bulgariassa.

Myöhemmin veljekset muuttivat Saksaan ja Jurin myös Inga, josta oli tullut hänen vaimonsa.

Lahjakkaana taiteilijana Juri elätti itseään neuvostovastaisilla karikatyyreillä, mutta kansallissosialistisen Saksan suhde ulkomaalaisiin, saati Venäjältä tulleisiin ”toisrotuisiin” ei koskaan ollut lämmin, kaukana siitä.

Kuitenkaan tieto juutalaisten joukkomurhasta ei tavoittanut kansaa, todistaa myös Inga, taas kerran. Toki tiedettiin, että juutalaisia lähetettiin ”erikoisleireihin”, mikä oli jo ihan tarpeeksi pahaa, mutta se ajatus, että heidät oli ihan vanhatestamentillisesti vihitty kuolemaan viimeistä lapsukaista myöten, ei sentään tullut ymmärretyksi.

Hitlerin sosialismin loppu oli kurja ja likainen. Suuri ”trekki”, jossa koko väestö vaelsi itäisiltä alueilta länteen alkeellisissa oloissa oli lähes paluuta esihistorialliseen aikaan, ellei nyt kivikauteen, niin ainakin rautakauteen. Hevonen oli noissa oloissa korvaamaton etu.

Itse asiassa Solonevitšit saivat hommattua kaksikin hevosta, molemmat toki sekundaa, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Pitkä vaellus itäisestä Saksasta Tanskan rajalle ja sitten taas länteen oli yhtä helvettiä. Avotaivaan alla podettiin kaikki mahdolliset kurjat taudit, mutta selvittiin hengissä ja jopa lasten kanssa, vastasyntynyt mukaan lukien. Emigrantti ja antisovetšikki Jurille jääminen venäläisten käsiin olisi johtanut helposti arvattaviin seurauksiin.

Saksasta onnistui taiteilijaparikunnan päästä Argentiinaan ja asettua asumaan pampalle, jossa elämä saattoi olla ihanaakin. Mieli teki kuitenkin Amerikkaan ja pääsy sinne myös onnistui.

New Yorkin tienoilla asuttiin pari vuotta ja koottiin rahaa maatilaan. Sitä Inga sai muun muassa maalaamalla Wallis Simpsonille hänen mopsiensa muotokuvan. Mieli teki kuitenkin omaa ”Sololaa”, jossa voi tehdä sitä, mihin tunsi kutsumusta.

Sellainen löytyi Virginian vuoristoseudulta, aivan syrjästä, mutta enimmäkseen mukavien naapurien läheisyydestä.

Reipas naisihminen sai nyt kokeilla voimiaan pellon raivauksessa hevospelillä, kun mies kärsi välilevyn pullistumasta. Hyvin kuulemma sekin onnistui ja onni hymyili taas perheelle, joka oli kokenut kovia. Lapsetkin viihtyivät ja amerikkalaistuivat.

Nämä muistelmat keskittyvät arkisen elämän huoliin ja henkiin jäämiseen. Kirjoittaja ei ollut hiukkaakaan poliittinen henkilö ja joutui sen sijaan käyttämään kaiken luovan energiansa jokapäiväisen ravinnon, puhtauden ja terveyden eteen ja siinähän sitä urakkaa riittikin noissa poikkeusoloissa.

Ehkäpä, muuten, olisi aika palauttaa Suomessakin mieleen jotakin Solonevitšien tarinasta. Soinin pieni kirja on johdatus aiheeseen.