Kuninkaamme

 Rautakallo

Voltaire, Kaarle XII:n historia (1731). Karisto 1994, 330 s.

Kun nyt on kulunut suunnilleen puoli vuosisataa siitä, kun ensi kerran luin tuon Voltairen kuuluisan teoksen, ajattelin sopivaksi uudistaa tuttavuuden sen kanssa. Enpä enää edes muistanut, mitä muistin tuosta eräästä maailman luetuimmasta kirjasta.

Asiahan on siten, että Voltaire, joka oli aikansa ihailluimpia ja kuuluisimpia todellisia superjulkkiksia, oli kirjoittanut historiateoksen, joka ei ollut kuivaa kronikkaa, vaan myös sangen luettava. Se oli tärkeä syy sille, että se levisi tavattoman monina painoksina eri kielillä.

Kun olin sen verran nuori, että luulin käsittäväni asiat paremmin kuin menneiden sukupolvien poropeukalot, muistan ainakin suhtautuneeni yliolkaisesti kirjoittajan moralistiseen tarkastelutapaan. Kuin joku Plutarkhos ikään, Voltaire vain tuijotti silmänsä sokeiksi päähenkilönsä hyveisiin ja paheisiin sen sijaan, että olisi ymmärtänyt tämän olleen lopultakin vain yhteiskunnallinen ilmiö, aikakautensa luomus.

No, nyt kuvittelen vähemmän omasta ymmärryksestäni ja siksi arvelin hyödylliseksi ainakin taas tutustua siihen, miten aikakautensa suurimmaksi hahmoksi kerran tunnustettu kirjoittaja oikein kuvasi asioita.

Kirja alkaa merkittävällä lauseella: ”Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta (sic!) noin kaksisataa ranskalaista peninkulmaa ja pituutta kolmesataa.”

Paitsi että tämä lause on kuin suoraan Julius Caesarilta (”Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…”), sisältää se heti erään merkille pantavan toteamuksen, joka erinäisten tämän ajan viisastelijoidenkin kannattaisi aina silloin tällöin kerrata.

Siinähän puhutaan erikseen Ruotsista ja Suomesta, jopa sellaisessa muodossa, että voisi odottaa kirjoittajan heti seuraavassa käyttävän valtakunnasta Ruotsi-Suomen nimitystä.

Sitä hän ei toki tee, mutta lause kumoaa jo sellaisenaan sen erinäisten byrokraattis-maagisen ajattelun edustajien teesin, jonka mukaan mitään Suomea ei ollut ennen vuotta 1809 (tai 1808 tai 1917 ja mitä nyt keksittäneenkin).

Edes erinäisten Suomen kronikoiden olemassaolo ei ole voinut horjuttaa sellaisten henkilöiden vakaumusta, joiden mielessä maailman olemus selviää ennen muuta juridisista dokumenteista ja niistäkin pääasiassa valtion palveluksessa oleville.

Tästä näkökulmastta katsoen ei siis aikoinaan ollut lainkaan Suomea, vaan sen sijaan tietty määrä ruotsalaisia läänejä. Niitä sitten annettiin ja otettiin, kun rauhoja tehtiin.

Mutta se siitä. Suomesta puhutaan tässä kirjassa vain vähän. Toki se mainitaan silloin tällöin, yleensä melko epätarkasti kuvattujen sotatoimien yhteydessä. On tietenkin selvää, ettei esimerkiksi ”Isonvihan” käsitettä tunneta. Se oli sittenkin vain yksi sotilaallisen miehityksen kausi ja sellaisia Euroopan historiassa oli tuonakin aikana valtavasti, lähes kaikkialla.

Voltairen kirja käsittelee ennen muuta päähenkilöään, hallitsijaa hyveineen ja paheineen.

Itse asiassa noita jälkimmäisiä Kaarlella ei ollutkaan paitsi siinä mielessä, että hän vei hyveensä liian pitkälle: rohkeudesta tuli uhkarohkeutta, lujuudesta itsepäisyyttä, anteliaisuudesta tuhlaavaisuutta, oikeudentunnosta joskus julmuutta ja viimeisinä vuosina arvovallan ylläpitäminen läheni sortovaltaa, kirjoittaa Voltaire.

”Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön, kuin järkevä. Hän oli ensimmäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtiotaan. Hän tahtoi valloittaa valtakuntia voidakseen lahjoittaa ne pois.”

Hyveiden kehittyminen paheiksi, kun ne viedään liiallisuuteen, oli tietenkin vanha aristotelinen ajatus, jonka Voltairen ja siis myös Kaarlen aikakauden ihmiset hyvin tunsivat.

Toki Kaarle, joka ei ollut mikään kirjamies, tunsi joka tapauksessa myös keskeisiä antiikin historian teoksia, niin Aleksanterin kuin Caesarinkin elämästä kertovia. Itse hän ihaili sankarikuningasta, tuota suurta Kustaa Aadolfia.

Kaarle osasi saksaa yhtä hyvin kuin ruotsiakin ja puhui myös sujuvasti latinaa. Ranskaa hän ei sen sijaan suostunut puhumaan sanaakaan ja niinpä täytyi monien tuon ajan potentaattien alistua keskustelemaan hänen kanssaan latinaksi.

Ruotsalaisia kansana ei kirjoittaja osaa kyllin ihailla. He olivat tavattoman urhoollisia, kurinalaisia ja kunniantuntoisia –maaorjuuttahan ei maassa tunnettu, mikä ilmeisesti oli kansan hyveellisyyden kannalta erinomainen asia. Sitä paitsi ruotsalaiset vihasivat hehkuvasti tanskalaisia, tuota perivihollista.

Venäjällä taas Pietari, tavattoman lahjakas ja uuttera hallitsija nosti kansansa barbariasta sivistykseen. Häneltä kuitenkin puuttui inhimillisyyttä eikä hänen moraalinsa noussut lähellekään Kaarlen tasoa. Hän oli mitä ilmeisin machiavellisti, jolle kieroilu oman valtion asian edistämiseksi oli luonnollinen asia.

Voltaire kuvailee melko laajasti karoliinien voitonmarssia pitkin ja poikin Eurooppaa ja sitä pelkoa ja kunnioitusta, jota tämä armeija herätti sielläkin, minne se ei astunut. Sekä Narvan että Poltavan taistelujen voimasuhteita liioitellaan suuresti, mutta sehän kuului aikoinaan asiaan.

Kuten Kaarle sanoi Benderin kalabaliikin jälkeen eräälle hovimiehelle, joka onnitteli kuningasta siitä, että tämä oli omin käsin tappanut kaksikymmentä turkkilaista: tällaisissa asioissahan suurennellaan aina puolella.

Voltairen kirja perustuu osin painettuihin lähteisiin, mutta kiinnostavaa on, että hän tunsi henkilökohtaisesti monia avainasemassa olleita henkilöitä, jotka kertoivat hänelle omat versionsa siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Mitään epäkunnioittavaa ei Voltaire tuo esille. Sankari oli lähes yli-inhimillinen myös siinä, että hän koko ikänsä pidättäytyi niin alkoholista kuin seksistäkin.

Loppuvaiheessa Kaarle joka tapauksessa näyttää joutuneen neuvonantajansa, kreivi Görtzin vaikutuksen alaiseksi. Görtzin eräs suuri innovaatio oli rahan huonontaminen eli leimatun kuparirahan julkistaminen arvokkaammaksi kuin sen metallin arvo. Tähän aikaanhan Ruotsissa käytettiin ns. plooturahaa, jota vähänkin merkittävämmissä ostoksia varten tarvittiin hevoskuormallisia.

Kuten niin monet tämän ajan aikaansa edellä olleet ekonomistit, Görtz sai vihat niskoilleen ja mestattiin pian Kaarlen kuoleman jälkeen.

Hän oli kuitenkin myös etevä poliitikko, jota on verrattu suorastaan Talleyrandiin. Hänen suuria ideoitaan oli hyökkääminen Skotlantiin, jakobiittien avuksi ja Englantia vastaan. Tässä olisi tarvittu myös liittoa Venäjän kanssa ja siihen Pietari näyttikin olevan suostuvainen.

Myös Göteborgin avaaminen Madagaskarin merirosvojen tukikohdaksi oli neuvottelujen kohteena. Se kartessin- tai musketinkuula, joka tappoi Kaarlen, teki kuitenkin lopun myös näistä suurista suunnitelmista. Edessä oli sitten tämä Uudenkaupungin rauha, jonka solmiminen arvattavasti meilläkin huomioidaan valtavasti julkisessa sanassa tulevana vuonna. Merkitsihän se Venäjän lopullista nousua eurooppalaiseksi suurvallaksi ja imperiumiksi.

Suomen suunnalla Uudenkaupungin rauha oli sangen siedettävä ja osittain suorastaan antelias maksaessaan luovutettavasta Karjalasta miljoonakorvaukset, jotka olivat loppuun ajetulle maalle enemmän kuin tarpeen.

Lopussa alkoi kyllä olla Venäjäkin, jota Pietari oli armottomasti piiskannut parinkymmenen vuoden ajan. ”Veli Kaarle”, kuten Pietari nimitti Ruotsin kuningasta, oli tarjonnut keisariksi kruunatulle yleisnerolle ja jättiläiselle arvoisensa vastuksen.