Minne?

 Uuteen maailmaan

Jaakko Forsman, Mihin olemme menossa? Aikamme arvostelua. Otava 1935, 242 s.

Jaakko Forsman (nuorempi) oli syntynyt nälkävuonna 1867 ja kuoli sotien jälkeen vuonna 1946. Hän ehti siis eläessään nähdä Suomen suuren muuttumisen kehitysmaasta yhdeksi Euroopan menestyvistä ja elinkykyisistä pikkuvaltioista. 

Siinä samalla fyysinen ympäristökin muuttui hevoskärryjen ja purjelaivojen maailmasta autojen ja lentokoneiden maailmaksi. Edistystä tai ei, mutta räjähdepuolella suoritettiin samaan aikaan myös huikea harppaus mustasta ruudista atomipommiin. Vauhti oli siis kova ja oli luontevaa kysyä, minne niin kovalla kiireellä oikein matkattiin.

Forsman väitteli tohtoriksi Suomen vanhasta historiasta ja toimi sitten muun muassa historian lehtorina Savonlinnassa. Hän kirjoitti myös suuren osan Ison tietosanakirjan artikkeleista ja tuota 30-luvun laitosta ja sittemmin myös sen 1960-luvun uutta versiota onkin ollut tapana pitää alansa huippuna.

Kirja koostuu esseistä, joista monet on kirjoitettu 1920-luvun alussa eli siis pian maailmansodan ja oman murheellisen kapinamme jälkeen. Niinpä Euroopan politiikka ja sen kansojen ominaisuudet ovat tärkeä mielenkiinnon kohde siinä kuin oman kansamme ongelmat.

Kirjasta ilmenee kirjoittajan suuri sympatia Englantia ja englantilaisia kohtaan, vaikka hän näyttääkin hyvin tuntevan myös heidän virheensä. Tiedossani ei ole, kävikö hän koskaan tuossa maassa tai muuallakaan ulkomailla. Uskoisin hänen ainakin käyneen Ruotsissa ja Saksassa, joissa vieraileminen tuohon aikaan kuului yleissivistykseen.

Toki englantilaiset olivat kirjoittajan mielestä viimeisen päälle tekopyhiä, mutta tuo perienglantilainen ominaisuus, cant, oli kirjoittajan mielestä lopultakin aitoa. Farisealaisuuttakaan ei ole syytä arvostella pelkästään negatiivisesti. Siinähän ylpeillään sinänsä oikeilla asioilla, joskin itse tuo ylpeily muodostuu helposti paheeksi.

Joka tapauksessa englantilaisten suuri ansio on, etteivät he ole loogisia. Logiikka näet kyllä toimii moitteettomasti omassa sfäärissään, mutta elävä elämä ei mahdu käsitteisiin, jotka niin sanoakseni adekvaatisti heijastaisivat sitä. Ajattelumme on helposti sitä pettävämpää, mitä loogisempaa se on. 

Näin rohkenen omin sanoin tulkita kirjoittajan ajatuksenjuoksua ja huomautan, että hän tässä iskee ikiaikaiseen ongelmaan, joka ainakin minun nähdäkseni on juuri nyt päässyt hyvin pahaksi, kun demagogit käyttelevät abstraktioita, joista he tekevät omia aivokummituksiaan. Niiden perusteella he sitten käyvät jopa kansan valitsemien poliittisten edustajien kimppuun ja nostavat loputtomia oikeusjuttuja, jotka todellisuudessa ovat kokonaan vailla asiallista pohjaa.

Kansanvalta on muuan asia, jonka pyhien käsitteiden pilkkaamista kirjoittaja ei voi vastustaa. Toki jokainen vakavasti otettava poliittinen ajattelija onkin velvollinen tunkeutumaan järjestelmien perusteisiin asti ja pohtimaan käsitteiden arvoa ja merkitystä.

Hiukan huvittavasti kirjoittaja nimittää nerokkaaksi idiootiksi sitä henkilöä, joka on keksinyt suomen kieleen sanan tasavalta. Hänen mielestään se mies ansaitsisi muistopatsaan. Muuallahan puhutaan yleensä latinalaisittain res publicasta eli yhteisestä t. julkisesta asiasta. Virossa käytetään termiä vabariig ja puolassa rzeczpospolita, joka sekin on väännös latinasta.

No muistopatsaitahan Lönnrotilla toki onkin, hän se oli, joka tasavallan keksi. Vallan tasajako on joka tapauksessa kirjoittajan mielestä huvittava ajatus ja hänen mielestään eduskuntavaltaisuuden aiheuttama yksipuolinen ja löyhä vasemmistolaisuus ei takaa rauhallisia ja säännöllisiä oloja. Tässä vuonna 1931 kirjoitetussa artikkelissa haistaa kyllä ajan tuulet.

Ei Forsman kyllä mikään radikaali ollut ainakaan tämän kirjan perusteella, vaan ihaili sen sijaan konservatiivisuutta. Marxilaisen sosialismin täydellinen vieraus elämälle tuli hänen mielestään todistetuksi sillä, että sen voimalla kukistettiin suurvalta. Vuoden 1923 perspektiivistä sen rakentavasta potentiaalista ei tosiaankaan ollut muuta sanottavana.

Kirjoittaja ei kuitenkaan hylkää koko sosialismia, vaan ainoastaan luokkasosialismin. Sen sijaan hän haikailee jonkinlaista tulevaisuuden kokonaisuussosialismia. Tuohon aikaanhan puhuttiin myös valtiososialismista. Hitlerin aikaansaannoksista hän oli tuota kirjoittaessaan vielä onnellisen tietämätön. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän siihen sitten suhtautui.

Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden keskinäistä suhdetta maassamme kirjoittaja pohdiskelee vuonna 1935. Hänen tuomionsa on selvä: se merkittävä osa sivistyneistöä, joka on identifioitunut ruotsinkieliseen kansanosaan, on tuomittu jäämään vaille juuria ja kasvupohjaa. Tämän virheen teki jopa vanhan sivistyneistön suuri enemmistö.

Nyt tilanne on muuttunut ja suomalainen sivistyneistö on todellisuutta, vaikka ruotsalaisuuden prestiisi on yhä uskomattoman suuri: mikäli sivistyneessä seurassa yksikin alkaa puhua ruotsia, seuraavat kaikki toiset perässä. Tosin nyt alkaa jo olla sellaista suomalaista sivistyneistöä, joka ei tuohon oikein kykene. Se ei ole urallaan koskaan tarvinnut ruotsia.

Tässä voi tietenkin todeta, että nyt tilanne on jo kauan ollut päinvastainen. Mikäli ruotsinkieliset tarjoavat keskustelussa omaa kieltään, se herättää jo hämmenystä ja sitä saatetaan pitää suorastaan hävyttömyytenä. Vain englantia puhuvilla on luovuttamattomana oikeutena puhua tuota kieltä aina ja kaikkialla ja siitä toiset ovat yksinomaan kiitollisia saadessaan esiintyä kosmopoliitteina.

Nopeasti se on kehitys mennyt. Juuri tässä itsenäisyyspäivänä huomasin eräänkin Suomeen muuttaneen ulkomaalaisen valittavan sitä, että maassamme on erilaisissa viroissa ja muissa asemissa kovin paljon suomenkielisiä. Miksi se hänestä oli ongelma ja kenelle se oli ongelma, jäi epäselväksi.

Taidammepa tässäkin asiassa todistaa suurta käännettä: tuskin olivat suomalaiset tulleet isänniksi omassa talossaan, kun tänne saapuneet vieraat alkoivat jo –merkittävän höyrähtäneen kansanosan tuella- vaatia noita isännän oikeuksia itselleen.

Forsman kirjoittaa monesta kiintoisasta aikansa merkistä, joista yksi liittyy seksuaalisuuteen. Ehkäisyvälineet olivat jo tehneet mahdolliseksi seksin irrottamisen suvun jatkamisesta ja nyt oli meneillään suuri tapojen ja arvojen mullistus vapautumisen suuntaan.

Sukupuolisuhteiden uudistamiseksi perustetun maailmanliiton kongressi pidettiin Wienissä syksyllä vuonna 1930 ja se julkaisi esitelmät ja keskustelut niteessä nimeltä Sexualnot und Sexualreform, jota kirjoittaja selostaa.

Kyseessä oli lyhyesti sanoen täydellisen seksuaalisen vallankumouksen vaatimus ja juuri siihen suuntaan, kuin se sitten tapahtuikin. Huippukohdan voinemme sijoittaa 1960-luvun loppuun ja 1970-luvulle, jolloin ehkäisypillerien käyttö levisi laajalle ja sukupuolitaudit oli voitettu. HIV ja erilaiset lahkolaiset feminismisuuntaukset ovat sittemmin muuttaneet alan kulttuuria.

Kirjoittaja mainitsee tässä yhteydessä myös Bertrand Russellin, jonka teoksia oli käännetty ainakin ruotsiksi. Suomeksihan niitä alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja on todennäköistä, että niillä oli aikanaan meilläkin hyvin suuri merkitys. Hannu Salama on muuten uusimmassa kirjassaan todennut, ettei Russellin ja muutaman muun filosofin merkitystä maassamme ole kukaan tainnut tutkia, vaikka syytä todella olisi.

Kirjoittaja pysyy seksuaaliavallankumoustakin analysoidessaan turvallisella konservatiivisella perustallaan. Hän ei suinkaan kauhistele edes perversioiden sallimista, mutta rohkenee epäillä sitä, että täysin radikaali arvojen  ja asenteiden muutos voisi tuoda tullessaan jonkinlaista paratiisia: prostituutiokaan tuskin loppuu ja entisen prostituution sijaan tulisi olemaan sekä prostituutio että promiskuiteetti, kuten Venäjän esimerkki kirjoittajan mielestä osoitti.

Seksuaalivallankumous oli toki yksi suuri vallankumouksen jälkeisen radikaalin politiikan rintama Venäjällä, kuten yleisesti tiedettiin. Itse asiassa tiedot siitä kyllä olivat vähäisiä ja enimmäkseen vääriä. Sitä paitsi suunta oli kääntymässä juuri siihen aikaan, kun Forsman artikkelinsa kirjoitti ja ennen pitkää Neuvostoliitossa saatettiin voimaan uudenlainen ja entistä ankarampi virallinen puritanismi.

Kirjoittaja on lukenut myös Spenglerinsä, jota hän suuresti arvostaa. Jokunen Spenglerin teos julkaistiinkin maailmansotien välisenä aikana myös suomeksi ja saksaahan sivistyneistö tuohon aikaan osasi. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole mikään maailmanlopun maalailija, mutta näkee kyllä myös sen, ettei kehitys ole pelkkää edistystä, niin väistämätöntä kuin se onkin.

Sotien jälkeen

 

What do you want to do ?

New mail

Muisteluksia

 

Hannu Salama, Läheltä pitäen, kaukaa käyden. Otava 2020, 222 s.; Raisa Lardot, Russa, russa. WSOY 1994, 238 s.

 

Muistelmat ovat yleensä aina mukavaa luettavaa, etenkin mikäli kirjan sivuilta puhuu vilpittömän etsijän ääni, kun kirjoittaja etsii ikuisiksi ajoiksi kadotettua menneisyyttään, josta hänellä tosiasiassa on vain epämääräisiä käsityksiä ja hataria kuvia, usein jälkikäteen syntyneitäkin.

Suomalaisen kirjallisuuden parhaana lapsuuden muistelijana pidän hiljattain edesmennyttä Kullervo Rainiota, jonka muitakin muistelmia lukee mielikseen. Onhan niitä toki muitakin. Kaikkia kiinnostavia muistelmia yhdistää niissä havaittava pyrkimys totuuden löytämiseen.

Aina silloin tällöin päällimmäiseksi noissa kirjoissa joka tapauksessa nouseekin muiden syyttely ja oman itsen puolustelu, jotka toki ovat normaaleja inhimillisiä taipumuksia, mutta harvemmin kovin kiinnostavia, saati sympaattisia.

Raisa Lardot on siitä harvinainen lintu, että hän syntyi vepsäläiseksi Itä-Karjalassa ja muutti sitten sodan loppuvaiheissa Suomeen, kun Aunuksen radiossa työskennelleen isän kohtalo Neuvostoliitossa alkoi näyttää arveluttavalta.

Vallesmanni hakikin sitten pian sodan jälkeen isän, joka luovutettiin ystävälliselle naapurimaalle. Hän kuoli pian vankileirillä. Raisan äiti ei näytä asiasta erityisesti kärsineen, koska juoposta miehestä ei kuusilapsisen perheen elättämisessä ehkä sittenkään olisi ollut hyötyä, näin hän ainakin näyttää selittäneen itselleen tilanteen.

Joka tapauksessa elämä oli sodanjälkeisessä Suomessa erittäin niukkaa, mutta takaisin vepsäläiseen kolhoosinkaan ei tehnyt mieli, sillä siellä se oli vieläkin huonompaa.

Suomessa oli muitakin ongelmia. Vepsäläiset eivät olleet mitään paluumuuttajia, vaan ulkomaalaisia, joiden avustamista byrokratiakin aluksi haittasi. Töitä kuitenkin löytyi ja eteenpäin sinniteltiin. Mukavia naapureitakin löytyi ja jopa sellaisia, joiden kanssa äiti saattoi puhua venäjää. Tyttö taas oppi nopeasti suomen ja ilmeisesti jopa unohti äidinkielensä vepsän.

Kirja ei ole mikään sorron ja kärsimyksen eepos, vaan ennen muuta kertomus lapsen maailmasta olosuhteissa, jotka aluksi olivat kovin oudot. Lapsille tyypilliset kuvitelmat oman itsen metafyysisestä tärkeydestä ja tulevasta yltäkylläisyydestä ovat keino paeta arkipäivän ankeutta.

Itse asiassa elämä ei olekaan kovin ankeaa sille, jonka perusasenne on valoisa ja sellainen se kirjoittajalla on. Ympäristö ei ole läpeensä, jos nyt edes etupäässä pahantahtoinen, vaikka aina silloin tällöin saa kuulla loukkaavan sanan kiusatuilta kanssaihmisiltä.

Lapset ovat lapsia kaikissa olosuhteissa ja heidän maailmassaan on leikeillä ja ystävillä kaikkein tärkein rooli. Kun se puoli on kunnossa, voi muuhunkin suhtautua rauhallisesti ja luottamuksella.

Hannu Salama kuuluu runsaasti palkittuihin ja paljon julkaistuihin kirjailijoihimme. Itse asiassa hänestä tuli aikoinaan ykkösluokan kansallinen hahmo ja muistan, että meidänkin perheeseemme oli aina tapaa hankkia tuoreeltaan uusin Salaman kirja. Tämän uusimman sain sentään kirjastosta.

Salamasta teki kiinnostavan hänen rehellisyytensä, joka ulottui myös vasemmiston ja eritoten kommunistisen liikkeen sisälle. Hän ei ollut valmis yksiselitteisesti tai edes muutenkaan ylistämään niitä tovereita, joista siihen aikaan haluttiin tehdä marttyyrejä ja sankareita. Itse asiassa kusipäitä oli kaikkialla ja noissa piireissä erityisesti, Salama kertoi.

Kuuluisuuteen Salama oli noussut Juhannustansseilla, joiden ympärille syntyi oikea kirjasota. Se taisikin olla viimeinen kristillis-isänmaallisen rintaman jälkijoukkotaistelu julkisuudessa.

Tuohon aikaan myös virkavalta oli kirjailijaa vastaan, juristit lukivat lakia menneen maailman hengessä ja arkkipiispakin närkästeli julkisesti asian puolesta eli siis Salaman kirjaa vastaan.

Salaman narsistisessa maailmassa tuo tapahtumasarja näyttää muodostuneen suureksi kohokohdaksi, jossa porvarillisen maailman mustat voimat hyökkäsivät häntä vastaan henkilökohtaisesti. Tuomiosta tuli asia, jota kirjailija on vatvonut jo yli puolen vuosisadan ajan yhä uudelleen ja aina samalla kiihkolla.

Tässäkin kirjassa, joka enimmäkseen koostuu kuolleille tuttaville osoitetuista kirjeistä, nousee tuo traumaattinen kokemus yhä uudelleen esille. Kyseessä on uhrikertomus, yhden miehen katkera kokemus siitä, miltä tuntuu tulla sen nimettömän, mutta silti jotenkin personoidun mustan voiman vihan kohteeksi, joka hallitsee maatamme ja maailmaa.

Tuo voima raivosi kerran meilläkin tappaen köyhiä mäkeen, se riehui sodissamme ne aiheuttaen ja se murhasi Vietnamin ja muiden kapitalismin vastustajien viattomia vähäosaisia. Juuri nyt se hinkuu uutta sotaa Venäjän kanssa.

Sama voima on ollut ennenkin kirjoittajan sammumattoman vihan kohteena. Asiaan kuuluu, että hän hengessään on yhä vain sähkömiehen repsikka 50-luvulla, vaikka onkin sen jälkeen koko ikänsä ansainnut elantonsa kirjoittajana ja nauttinut valtion hoivasta ja palveluista aina tarvittaessa.

Vihan määrä on joka tapauksessa miltei käsin kosketeltavaa. Puhuessaan siitä/niistä, jotka maailmaa ajavat tuhoon, kirjoittaja käy tavattoman monisanaiseksi ja hänellä on ilmeisiä vaikeuksia lopettaa yhä piteneviä lauseitaan. Kiinnostavaa on, että kyseessä on kokonaan ja peittelemättä vain aggressiivinen tunnetila. Mitään logiikkaa viholliskuvasta on turha etsiä.

Väärinhän on miestä kohdeltu, se ainakin on selvää. Sekin oli niin väärin, että hän joutui porvarilliseen latinakouluun, johon hän ei voinut sopeutua. Sen keskeyttäminen oli varmaankin yhtä väärin.

Kekkosen lähettämät kutsut jäivät käyttämättä, mutta Manun vastaanotolle sentään tuli mentyä, mielenosoituksellisesti Viron väreihin pukeutuneena.

Itse asiassa Manun varovaisuus Viron asiassa oli kyllä perusteltua, mutta tulipahan nyt protestoitua. Sehän nyt sentään aina lienee sorretun tai ainakin itsensä sorrettuihin samaistavan ikuisena oikeutena.

Näin kai se on, jos siltä tuntuu. Lardot’n muistelmissa tapaamme joka tapauksessa aivan toisenlaisen maailman. Toki se tulee erilaiselta ja erilaisessa tilanteelta eläneeltä henkilöltä, mutta luulenpa, että mikäli Raisa olisi 50-luvulla joutunut oppikouluun, sitten keskeyttänyt sen ja toiminut sähkömiehen repsikkana, hän olisi joka tapauksessa kirjoittanut kokemuksistaan aivan toisenlaiset muistelmat.

Ne olisivat voineet olla myös kiinnostavammat, ainakin nyt vaihteeksi.

Euroopan naapurista

 Suhtautumisia

Kun kysyy ihmisiltä asioita, kannattaa aina miettiä, miten kysyy, jos haluaa jo etukäteen saada tietynlaisia vastauksia.

EVA esitti hiljattain suomalaisille kysymyksen, jossa ensin todettiin, että Venäjällä on omat ongelmansa ja sitten kysyttiin, onko suomalaisilla mitään syytä suhtautua maahan kielteisesti. 31% katsoi, ettei ole, mutta 50% oli sitä mieltä, että on.

Venäjän politiikasta mahdollisesti huolestuneiden –näin tulkitsen kysymyksen- määrä oli kasvanut vuodesta 2012 peräti 31 prosenttiyksikköä. Todettakoon nyt vielä erikseen, ettei kyselyssä lainkaan käsitelty suhdetta venäläisiin. Kehitys lienee enemmän tai vähemmän ymmärrettävä ottaen huomioon sen kansainvälisen konfrontaation ja pakotesodan, jossa meillekin on osoitettu paikkamme.

Iltalehti kertoo, että tuo kielteinen 30% on joka tapauksessa sama kuin eurooppalainen keskimäärä, joten ne, joilla on tässä suhteessa ollut ambitioita, voivat olla tyytyväisiä. Nato-jäsenyyttä kannatti kuitenkin vain 22% ja vastusti 45%, minkä arvaan ainakin muutamia harmittavan. Jos demokratian pääperiaatteita vähänkään kunnioitetaan, ei jäsenyyttä siis joka tapauksessa ole odotettavissa.

On aika selvää, miksi moni katsoo, että olisi vähän liikaa sanoa, ettei nykyiseen Venäjään ja sen politiikkaan olisi kerrassaan mitään syytä suhtautua kielteisesti. Mikäli olisi kysytty, suhtaudutaanko siihen kielteisesti, olisivat luvut varmaankin myös olleet aika korkeita, joskaan tuskin yhtä korkeita kuin tuolla nyt käytetyllä kysymyksellä. Pelkääminen tai vihaaminen ovat sitten taas jo aivan eri asioita.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa kysyä, miten Venäjällä suhtaudutaan länteen. Suomihan on ulkopolitiikassaan varsin tiukasti EU:hun sidottu.

EU:hun suhtauduttiin Venäjällä Levada-keskuksen tämänvuotisen kyselyn mukaan seuraavasti:

oikein hyvin suhtautui 5% (vuonna 2018 3%), etupäässä hyvin 44% (29), etupäässä huonosti 25% (33) ja oikein huonosti 11% (13). Sitten oli niitä, joiden  oli vaikea sanoa mielipidettään.

Suhtautuminen oli siis joka tapauksessa voittopuolisesti myönteistä: tänä vuonna yhteensä 49% suhtautui hyvin ja 36 %huonosti. Sitä paitsi muutosta parempaan päin oli tapahtunut aika lailla parin vuoden aikana.

Tätä voidaan verrata suhtautumiseen USA:han. Oikein hyvin suhtautui 4%(vuonna 2018 2%), etupäässä hyvin 38% (23), etupäässä huonosti 28% (20) ja oikein huonosti 18% (20).

Usein vihollisenakin koettu USA ei siis noussut ihan Euroopan tasolle myönteisissä arvioissa, mutta tilanne oli sielläkin merkittävästi parantunut.

Oliko Venäjällä sitten syytä pelätä Natoa kysyttiin tänä vuonna. 16% mielestä näin oli ehdottomasti, lähinnä näin olivat asiat 36% mielestä. Vastaus oli lähinnä kielteinen 12% mielestä.

Entä oliko Nato-mailla syytä pelätä Venäjää? 12% mielestä kyllä, 23% mielestä lähinnä kyllä ja 22% mielestä lähinnä ei.

Molemminpuolinen pelko oli siis ainakin jossakin määrin perusteltu noin puolesta vastaajista. Entä millainen Venäjän suhteen länteen nähden pitäisi olla?

3% mielestä se tulisi nähdä vihollisena (7% vuonna 2016), 16% mielestä kilpailijana (24), 67 mielestä partnerina (55), 11% mielestä ystävänä (4). Aika vähän siis on niitä, joiden mielestä on olemassa jokin syy näiden osapuolten pysyvälle vihollisuudelle. Ehkäpä sen idean kannattajat ovat hautoneet joitakin euraasialaisia tai muita geopoliittisia pilvilinnoja. Onhan sitä kaikenlaista evankeliumia sielläkin kansalle julistettu.

Entäpä suhde Kiinaan? Jättiläisen henkäys taitaa tuntua yhä voimakkaampana Venäjän takaraivossa, joten kysymys on varsin oikeutettu. Miten Kiinaan pitäisi suhtautua?

Vuonna 2020 12% katsoi olevan syytä suhtautua oikein hyvin, 53% lähinnä hyvin, 16% lähinnä huonosti ja 8% oikein huonosti. Kaksi vuotta aiemmin oli Kiinan rankkaus ollut hieman vieläkin parempi.

Hyvään suuntaanhan kansainväliset suhteet siis näyttävät venäläisten mielestä olevan menossa ja se on kovin ilahduttavaa. Levada-keskus on myös kysellyt laajasti ihmisten mielipidettä siitä, katsovatko he olevansa eurooppalaisia, pitävätkö he Venäjää suurvaltana ja onko muilla mailla syytä ottaa oppia Venäjästä.

Lyhyesti sanoen, enemmistö venäläisistä ei katso olevansa eurooppalaisia, yli 70% pitää Venäjää suurvaltana ja yli 50% katsoo, että Venäjä on muille jäljittelyn kohde. Yli 70% katsoo, etteivät ulkomaat toivo Venäjälle hyvää.

Muutokset ovat aika nopeita. Ei-eurooppalaisuus, johon liittyy myös kysymys siitä, haluttaisiinko liittyä EU:hun, on nopeasti kasvanut sekä Turkissa että Venäjällä. Ajatus Venäjästä taas suurvaltana on sekin aika tuore, vielä vuonna 2005 näin ajatteli vain noin 30% vastaajista.

Kukaan ei tiedä, miten monta vuotta (vuosikymmentä, vuosisataa?) mieletön sanktiosota tulee jatkumaan. Siitä on tietenkin pelkkää vahinkoa molemmille osapuolille ja Euroopalle luultavasti enemmän kuin Venäjälle.

Lohdullista on joka tapauksessa havaita, etteivät käsitykset maiden välisistä suhteista ole yksiselitteisesti ankkuroituneet päivänpolitiikkaan myöskään Venäjällä, jossa Levada-keskus näki Krimin kriisin aikoihin jo huolestuttavia hurmosilmiöitä.

Kiinnostavaa on myös havaita, ettei Suomen yleisessä mielipiteessä ole kyetty lyömään läpi ideaa Natoon liittymisestä, vaikka valtamedia on panostanut asiaan valtavasti vuodesta toiseen. Venäjä-kielteisyyttä –itse asiassa epäluuloisuutta- on sentään saatu aika huomattavasti puristettua esiin tietyllä kysymyksenasettelulla, vaikka sekin taitaa enimmäkseen asustaa vain pienessä osassa kansaamme.

Koronaa

 Poikkeusoloja

Panu Rajala, Karanteeni. Hajamietteitä koronaviikoilta. Minerva 2020, 249 s.

Aika ihmeellistä on nykytekniikka. Rajala kirjoittaa päiväkirjaa tämän vuoden helmikuusta heinäkuun loppuun, teksti annetaan kustantajalle ja asianmukaisesti käsitellään. Marraskuussa kirja on jo Sulkavan kirjaston hyllyssä asianmukaisesti muovitettuna ja koodeilla varustettuna. Ei paha.

Rajala tunnetaan tietysti kirjallisuustieteilijänä ja tavattoman ahkerana kirjailijoiden elämäkerturina. Olen tietääkseni lukenut useimmat hänen kirjansa ja aina tuntenut, ettei siinä aika ole hukkaan mennyt (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=panu+rajala ).

Kun kirjan nimessä on tuo sana hajamietteitä, tulee sitä pakostikin verranneeksi Juhani Ahon hajamietteisiin kapinaviikoilta. Nehän Rajalakin erinomaisesti tuntee.

Koronakaranteenin dramaattisuutta ei tietenkään voi verrata vuoden 1918 tilanteeseen. Tosin Ahon välittömässä ympäristössä Eirassa oli kaikki varsin rauhallista. Ennenaikaisen hengenmenon mahdollisuus oli joka tapauksessa kaiken taustalla niin silloin kuin nyt.

Uskomattoman laajat ja historiassa ennennäkemättömät toimet koronapandemian kukistamiseksi kertovat aikakaudestamme paljon. Epäilemättä on jonkinlainen edistysaskel, että ihmisistä nyt huolehditaan ja tehdään miltei mitä tahansa, ettei kukaan vain pääsisi kuolemaan. Kun asiaa verrataan vuoden 1918 murhanhimoiseen paukutteluun, näyttää siltä, että eletään aivan eri maailmassa.

Kuitenkin myös vuonna 1918 kohdattiin pandemia, espanjantauti, joka parin vuoden aikana vei hengen jopa 30-100 miljoonalta ihmiseltä. Koronan uhriluvut ovat hyvin vaatimattomia siihen verraten ja itse asiassa ne liikkuvat moniaalla normaalin kausiflunssan tasolla. Suomessa ne ovat jopa pienemmät.

Lisäksi on syytä muistaa, että korona on tappava yleensä vain heikkokuntoisille vanhuksille, joiden kohtalona on yleensäkin aina ollut ja tulee aina olemaan kuolla aikanaan johonkin. Ennen tuo syy oli useimmiten keuhkokuume, mutta koska se tavallisesti liittyy johonkin muuhun tautiin ja asiassa kiinnostavaa ei ole keuhkokuumeeseen kuoleminen, vaan sen aiheuttaneet olosuhteet, otetaan ne syyksi. Sen mukaisesti lasketaan nyt koronaan kuolleiksi ne, joiden kuolemaa se on edistänyt.

Meillähän ei puhuta koronan aiheuttamista kuolemista, vaan siihen liittyvistä kuolemista. Maallikkona tulee mieleen, että osansa kuolemissa on todennäköisesti aina myös raskailla hoidoilla, tässä tapauksessa erityisesti tehohoidolla, jossa ihminen vaivutetaan koomaan moneksi päiväksi. 

Kun en asiaa sen kummemmin tunne, en väitä mitään, mutta tarjoan näkökulman ilmaiseksi alan tutkijoille. Yleensähän kaikissa hyökkäyksissä syntyy niin sanottuja oheisvahinkoja. Siitä huolimatta koetaan usein välttämättömäksi jotakin yrittää, koska hyödyt ovat todennäköisesti vahinkoja suurempia.

Toki korona on yhä varsin arvoituksellinen virus. Kun sen todellista leviämistä ei tunnettu, eikä taideta yleensä tuntea vieläkään, nousivat arviot kuolleisuudesta aika hurjiin lukemiin. Rajala luki keväällä uutisista, että maailmalla oli 215000 tartuntaa ja lähes 9000 kuollutta, siis useamman prosentin kuolleisuus. 

Kausi-influessassahan se on paljon pienempi, mutta toki se on ollut usein jopa 600 ihmisen kuolinsyy Suomessa vuosittain. Koronaan liittyviä kuolemia ei ole vieläkään ollut maassamme niin monta.

Lyödäänkö nyt sitten lekalla hyttystä? Jos epidemian annettaisiin vaikuttaa rauhassa, syntyisi ennen pitkää ns. laumasuoja ja tauti hiipuisi omia aikojaan tai ehkä se sitten jauhaisi maailmaloppuun saakka, kunnes viimeinen ihminen sammuttaisi valot?

Mutta nykyihminen ei ilmeisesti voi sulattaa sitä ajatusta, ettei kykenisi selättämään (peittoamaan, päihittämään) luontoa tässäkin asiassa. Vielä espanjantaudin aikana sellaisia kuvitelmia ei ollut ja jälki olikin sitten sen mukaista.

Ehkäpä se on niin, että meilläkin olisi jo koronaan liittyviä kuolemia useita tuhansia, mikäli taudin leviämistä ei olisi yritetty erittäin pontevasti ehkäistä?

Sitä paitsi näyttää siltä, että tautia on monta laatua. Venäjällä näyttäisi olevan kiertelemässä vallan hirmuinen tappaja. Eräästäkin pietarilaisesta perheestä kuolivat molemmat vanhemmat ja jäljelle jäi vain vastasyntynyt poika. Myös hoitohenkilökuntaa on kuollut suuria määriä.

Suomessa olen nähnyt selostettavan vain ani harvoja tapauksia ja tuskin yhtään kuolemantapausta. Nuorilla ne näyttäisivät olevan erittäin harvinaisia ja sattuuhan niitä myös kausi-influessan jälkitautien takia. Sitä on aivokuume tai sydänlihaksen tulehdus ollut usein syynä. Mutta entäpäs, jos meillä rupeaisi tapahtumaan samaa kuin Venäjällä?

Kukapa sen tietää. Niinpä odottelemme tässä rokotetta kuin kuuta nousevaa. Mutta miten kauan sekään suojaa? Itse sairastin koronan jo maalikuun alussa ja olen kuvitellut saaneeni immuniteetin, mutta pahanilmanlinnut kertovat ilmeisellä mielihyvällä, ettei sellaista synny. 

No, siinä tapauksessa ei rokotteellakaan voi olla mitään merkitystä. Ehkä nyt joka tapauksessa sitten jatkamme näitä naamiaisia, kun kerran olemme jo niihin tottuneet. Kyllä faustisen ihmisen ensimmäisenä tarpeena on tehdä jotakin, jos hän huomaa ongelman. Yritetään edes.

Mutta tämä kaikki nyt koskee asian eli Rajalan karanteenin taustoja. Mitäpä Rajalalle muuten tapahtui karanteeniviikkoina?

Täytyy heti sanoa, ettei se päiväkirjan perusteella elämää kummemmalta näytä. Dramatiikkaa sisältyi läheisen ihmisen vaaralliseen leikkaukseen ja tiettyjä hankaluuksia tuottivat erilaiset peruutukset ja eristäytymissuositukset. Myllykolun teatteritoiminnan loppuminen turhautti.

Arkielämää muutti se, kun 70-vuotta täyttäneet otettiin valtion ystävälliseen holhoukseen ja yritettiin kaikin mokomin estää heidän siirtymisensä tuonilmaisiin. Asia näyttääkin keskimäärin onnistuneen, sillä koronaan on kuoltu keskimäärin hieman vanhempina kuin muihin kuolinsyihin.

Rajala on koko ajan terve kuin pukki eikä näytä ihan todennäköiseltä, että koronakaan olisi ollut hänelle vaarallinen, mutta sitähän emme voi tietää.

Tästä tulee nyt joka tapauksessa mieleen Arvo Ylppö, joka joskus 100-vuotiaana tuumasi, että nyt olisi hankittava AIDS, sillä siihen tautiin sairastuneille on jäljellä keskimäärin viisi ikävuotta. Koronaan kuolleethan ovat meillä olleet vanhempia kuin kuolleet keskimäärin.

Mutta vakavasti puhuen ilkeä tautihan se on ja hyvin arvaamaton. Mikä erikoisinta, se vaikuttaa kaikkiin myös ja nimenomaan sosiaalisesti. Merete Mazzarella kiukutteli ikärasismista, mutta Rajala on lauhkeampi. Hän näyttää viihtyvän aika mukavasti kirjojen parissa ja karanteenisäännökset verottavat vain hiukan niitä kaivattuja tilaisuuksia nauttia ravintolassa gin toniceja tai hyviä illallisia hyvässä seurassa. Ulkomaanmatkat eivät erityisesti kiinnosta.

Se varsinainen koronasulkuhan jäi aika lyhytaikaiseksi ja heti sen päälle rakennettiin valtava yhteisjuottola Senaatintorille. Sen mielekkyydestä kirjoittaja ei ole vakuuttunut.

Uusi tutkimuskin voi taas alkaa, kun käytettäviksi löytyvät Väinö Linnan laajat haastattelunauhat. Odotelkaamme siis tuloksia kiinnostuneina.

Kaiken kaikkiaan koronaviikkojen eristys näyttää jääneen aika vaisuksi kokemukseksi. Näin kohtalotoverina voin sanoa samaa. Jossakin vaiheessa maailma kieltämättä näytti aika hullulta, kun kaupassa käyvää vanhaa ukkoa katsottiin kuin halpaa makkaraa, etenkin jos oli ilman maskia.

Mutta kun se maski on ensinnäkin immuunille tarpeeton ja toiseksi sydämen flimmeriä potevalle todennäköisesti vaarallinen. Toki täytyy antaa tunnustus siitä, ettei maskittomuuden takia ole vielä missään urputettu. Paikoissa, joissa viivytään kauemmin yhdessä olen tuota turvaketta (turpovärkki, trupasuojus) käyttänytkin. Maskittomuushan saattaa aiheuttaa ihmisissä pelkotiloja ja olo ehkä tulee turvattomaksi.

Lääkäri Nohynek ehdottikin jo heti alkuvaiheessa, että koronan sairastaneille annettaisiin jokin rinta- (tai hiha-) merkki, joka tiedottaisi asioiden tilasta lajitovereille.

Silti näyttää absurdilta, kun ilmeisen terveet vanhat ja jopa nuoretkin ihmiset kävelevät ulkona, raittiissa ilmassa turvake naamallaan, mutta jos se antaa heille jonkinlaista tyydytystä en toki asiaa moiti. Meillähän tehdään kaikki voitava, ehkäpä se sitä signaloi.

Mutta ei se karanteeni Rajalankaan elämään vaikuttanut juuri lainkaan eikä hän näytä olleen taudistakaan juuri kiinnostunut.

Itse asiassa karanteeni oli juuri sopiva syy vetäytyä tusculuminsa rauhaan ja levätä vähän aikaa edellisen projektin runsaista töistä, siihen saakka kunnes toimettomuus alkoi vaivata.

Leo Tolstoi kirjoitti aikoinaan, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Ellei sitä vihollista tule, niin ei tule. Paikalla on kuitenkin oltava ja silloin ei ankaralla yliminälläkään ole aihetta valittaa. Kun kerran joutilaisuus sisältyy itse velvollisuuteen, niin silloin omatuntokin saa rauhoittua.

Samanlaisia hyviä vaikutuksia saattaa olla tällä koronallakin.

Maailmansotien välissä

 Runoniekkoja ja asevelvollisia

Väinö F. Lindén, Špalernajasta talvisotaan. Sotilaslääkäri muistelee. Tammi 1972, 201 s.

Dosentti ja kulttuuripersoona Eino E. Suolahti vei joskus seminaarinsa kotiinsa, jossa tarjottiin työskentelyn lomassa kahvia ja karjalanpiirakoita. Huomiotani kiinnitti flyygelin päällä ollut Mannerheimin valokuva, jossa oli omistuskirjoitus: Lujalle itsenäisyysmiehelle ja lujalle miehelle.

Dosenttimme isä ja kaima Eino Suolahti oli ollut kova oikeistopoliitikko, joka tunnettiin myös nimellä Eino Verinen.

Suolahden edeltäjä armeijan ylilääkärinä oli Väinö Lindén, joka näyttää olleen huomattavasti pehmeämpi tai ainakin humaanimpi mies. Hän harrasti runoilua ja muutakin kulttuuria ja oli Eino Leinon läheisiä ystäviä 1920-luvulla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana medisiinari Lindén osallistui jääkärivärväykseen ja jäi kiinni. Maanpetturit eli Saksan agentit oli lain mukaan hirtettävä, mutta tuomioita pantiin täytäntöön vain pari kappaletta. Yleensä kiinni saadut värvärit istuivat Pietarissa, Špalernajan vankilassa, joka sijaitsi nykyisen FSB:n paikallispäämajan eli Ison talon paikalla.

Siellä heitä kuulusteltiin ja pyrittiin paljastamaan koko laaja vyyhti. Itse asiassa se oli niin laaja, että venäläinen esivalta lienee harkinnut epäviisaaksi hirttää koko porukkaa. Suomalaiset kokonaisuutenahan olivat sotaponnistuksille varsin lojaaleja ja saattoi olla parempi olla heitä liikaa ärsyttämättä juuri tuossa vaiheessa.

Hirsipuun uhka kalterijääkäreillä joka tapauksessa koko ajan oli. Muuten Špalernajan tutkintovankila ei ollut erityisen karu paikka. Ruoka oli vähän yksitoikkoista, mutta jos oli rahaa, saattoi itselleen tilata kunnon lisäravintoa: voita, makkaraa, juustoa.

Kun Helmikuun vallankumous sitten tapahtui ja vankilan ovet avattiin, epäilivät monet suomalaiset, ettei armahdus mahdakaan koskea heitä ja jäivät paikalleen. Järkipuhe pelasti viimein mallioppilaat, joiden niskaan tuli sitten tosiaan pian etsintäkuulutus.

Itsenäisessä Suomessa Lindén joutui Hyrylään armeijan leipiin ja myöhemmin Helsinkiin puolustusvoimien ylilääkäriksi. Hyrylässä syntyi pieni monivuotinen toveripiiri, johon kuuluivat Muste, Myrkky ja Miekka eli Eino Leino, Väinö Lindén ja Lauri Malmberg alias Mala, jääkäriupseeri, josta sitten tuli suojeluskuntien ylipäällikkö. 

Kaikki olivat kovia shakinpelaajia, mutta Lindén antaa ymmärtää, ettei viinaksia mitenkään erityisesti viljelty, vaan koetettiin pitää ainakin Leinon juomista aisoissa. Toki apteekista aina välillä hankittiin näin kieltolain aikaan vähän spriitä, lääkekonjakkia ja jopa viskiäkin (!).

Sotaväen ylilääkärinä Lindén joutui sitten muun muassa mukaan kehittelemään uusia talvitamineita armeijalle. Se tapahtui karuissa olosuhteissa, satojen kilometrien hiihtovaelluksilla. Sivumennen sanoen, hassun näköiset naapurin puolen toppahousut ja töppöset kirjoittaja tunnustaa tarkoituksenmukaisiksi varusteiksi. Suomen puolella niitä ei kuitenkaan otettu käyttöön.

1920-luvulla sattui jokin skandaalikin armeijan ruokahuollon piirissä ja levisi huhu, mettä siellä tapetaan poikia nälkään. Armeija paransi systeemejään ja aloitti vastapropagandan, johon kuuluivat kortit, joissa oli kuvattu varusmiehen vuoden sapuskat. Siinähän sitä oli herkkuja roppakaupalla: vinot pinot makkaralenkkejä, voidritteleitä, kalaa ja lihaa, herneitä, leipää perunaa ja maitoa. Jopahan niillä elellä kelpasi!

Itse asiassa varusmiesten kunto paranikin keskimäärin palveluksen aikana ja se tarkoitti siihen aikaan ennen muuta painon lisääntymistä. Nykyäänhän paino laskee, kun ylipainoiset varusmiehet saavat liikuntaa.

Mutta maailmansotien välisenä aikana nuorten miesten ravintotilanne oli vielä kerta kaikkiaan huono ja Lindén osaltaan pyrki sitä parantamaan.

Hänen laskelmiensa mukaan peräti 90% kutsuntaikäisistä oli vajaapainoisia ja jotkut jopa 10-20 kilon verran. Joukossa oli aivan poikasiltakin näyttäviä 140-150 cm pituisia ja noin 40 kilon painoisia.

Asia johtui kansan alhaisesta elintasosta ja ilmiö keskittyi etenkin syrjäseuduille: raja-alueille ja pohjoiseen. Yllättävää kyllä kaupungeissa yleensä voitiin paremmin. Kaiken maailman puutostaudit, riisitaudista lähtien pahensivat tilannetta ja kutsutuista piti vuosittain hylätä suuri määrä. 

Esimerkiksi vuonna 1928 hyväksyttiin palvelukseen 60% nuorukaisista, kun määrä Virossakin oli 91%.  Asia voi tietenkin liittyä myös erilaisiin kriteereihin, mutta oli myös todettavissa, että virolaiset saman ikäluokan pojat olivat 2 cm pitempiä kuin suomalaiset.

Molemmissa maissa muuten varusmiehet vielä kasvoivat pituutta palvelusaikana, Suomessa 1,3 cm ja Virossa 1,6 cm. Lyhyeksi he nykymittapuilla jäivät joka tapauksessa: Suomessa kotiutuvien keskipituus oli 170,8 cm ja Virossa 172,8 cm. Molemmissa maissa myös paino lisääntyi, Suomessa jopa 3,5 kg. Läskistä ei liene ollut kysymys, vaan ihannepainosta puuttui vielä kolmisen kiloa.

Varusmiesten ja sitäkin enemmän koululaisten ravitsemuksella oli kansanterveyden kannalta aivan ensiarvoinen merkitys ja koulukeittola-aate saavuttikin meillä hyviä tuloksia. Lindén ajoi asiaa innokkaasti.

Lapsille piti tarjota, paitsi ilmaista lämmintä ruokaa joka päivä, myös maitoa, jopa 400 g.

Itsekin sain 50-luvulla nauttia tuosta keitosta, jonka muistan aikoinaan hyvin maistuneen. Maitopullot meillä kyllä oli omasta takaa, kuten voileivätkin.

Sivumennen sanoen, eräässä seminaarissa parikymmentä vuotta sitten muuan petroskoilainen vanhempi mies kertoi olleensa miehitysaikana suomalaisessa koulussa. Kuri oli siellä aika kova ja hänkin sai kerran opettajalta selkäänsä. Kuitenkin hän kiitti suomalaisia, sillä he olivat antaneet lapsille joka päivä lasillisen maitoa. Se oli ajan oloissa korvaamatonta.

Valitettavasti tällainen systeemi ei vallinnut Itä-Karjalassa koko aikaa ja oli aluksi kansallisuuden mukaan valikoiva. Mutta tämä vie jo pois asiasta.

Mikä itse asiassa oli koko tämän Suomen nuorukaisten kurjan terveystilanteen juurisyy? Taloutta voi pitää sellaisena, siis ahtaita oloja, jotka näkyivät myös alokkaiden maantieteellisessä jakautumassa. Myös valistuksen puute oli ilmeinen ongelma ja sitä ruvettiin sitten torjumaan voimallisesti kehitetyllä neuvolatoiminnalla. Tulokset olivat hyviä.

Varsinaisena syntipukkina Lindén näkee kuitenkin separaattorin. Kyse oli siitä, että pikkutilalliset, joita suurin osa kansasta oli, tuottivat kyllä maitoa, mutta myivät kerman meijeriin tai voin kauppaan sen sijaan, että olisivat itse raaskineet siihen koskea.

Voista näet saatiin rahaa, jolla sitten voitiin ostaa kahvia ja sokeria, joista oli tullut kaikille ehdottoman välttämättömiä nautintoaineita. Lapsiakin syötettiin leivänmurujen ja kahvin sekoituksella, siis eräänlaisella pullamössöllä ilman pullaa.

Toki myös vehnäleivän kulutus oli kovassa nousussa tuona aikana. 1800-luvullahan se oli ollut harvinainen ylellisyysruoka, jota tavallinen talonpoika sai maistaa lähinnä markkinoilla kerran vuodessa.

Alokkaiden koulutustasokaan ei vielä useinkaan ollut hääppönen. Kansakoulujen voittokulku oli meillä alkanut jo 1860-luvulla: Suomen kansan hetki suuriin tekoihin on, kun se näkee nälkää, sanottiin ylpeästi.

Mutta ihan koko ikäluokka ei vielä ennen talvisotaa ollut käynyt läpi koko kansakoulukurssia. Tosin pelkän kiertokoulun käyneet kuuluivat jo aiemmille vuosikymmenille, mutta useissa paikoin oli vielä tyydyttävä vajaisiin kansakouluihin.

Niin valistuksen kuin elintasonkin todellinen vallankumous oli vielä edessä päin. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat kuuluimme jo eri maailmaan ja pääsimme nauttimaan siitä kulutusjuhlasta, joka 1960-70-luvuilla alkoi. Se koski myös osaa 1900-luvun alussa syntyneistä, mutta aika erilaisesta maailmasta he olivat joutuneet lähtemään.

Nämä ovat asioita, joita nykyisen elintasoähkyn ja kroonisen ylipainoisuuden oloissa ei oikein meinaa muistaa. Niin lähellä se puute on, kun taaksepäin mennään. Toivotaan, ettei se ole yhtä lähellä tulevaisuudessa.

Mikä aika?

 Teatteria ajan hengessä

Katsoin teatteriesityksen, jonka suurena erikoisuutena oli, että koko yleisö oli naamioitunut, kun taas näyttelijät olivat normaaleissa arkivarusteissa.

En saanut selvää, oliko naamiot ymmärrettävä pikemmin komediallisiksi vai traagisiksi. Ainakin minusta vaikutelma viittasi edelliseen, olihan koko lavastuksen tarkoituksena estää influenssaa leviämästä, mikä ei ole koskaan onnistunut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Mutta itse näytelmään. Minua oli varoitettu, joten ymmärsin kyllä, ettei tarjolla ollut se Minna Canthin Papin perhe, jonka ensiesitys oli vuonna 1891. Koska on tiedossa, ettei kukaan hyvin koulutetusta älymystöstämme enää kykenisi sellaista ymmärtämään, oli koko juttu kirjoitettu uudelleen tähän päivään sopivaksi.

Olihan niitä muutoksia. Palvelijatar onkin muuttunut palvelijaksi. Sääty-yhteiskunta on kyllä oudosti säilynyt, mutta toki vanha pappisperheen butler sopii jotenkin omaan aikaamme, toisin kuin menneen maailman piiat –vai sopiiko? Perheen pää on nyt tietysti vaimo ja pastori Henriikka, eikä suinkaan, kuten ennen, patriarkka Henrik. Jälkimmäinen hoitanee nyt ns. vihtoraattia.

Pakanalähetyksen ompeluseura harrastuksen kohteena on kuitenkin entisellään, mikäs sen modernimpaa, samoin näytelmän henkilöiden keskinäinen teitittely. Myös ne arvot, joita perheen pää edustaa ja joita vastaan nuoret kapinoivat, ovat täsmälleen samat kuin aikoinaan.

Vuonna 1891 oli kirkko vielä voimissaan, vaikka se älymystön piirissä olikin menettänyt kaiken arvovaltansa. Jo 1880-luvun liberalismi oli meilläkin niissä piireissä tehnyt selvää siitä naiivista uskonnollisuudesta, joka vielä 1860-luvulla leimasi yhtenäiskulttuuria. Kirkon ja uskonnon yli oli käynyt se rajuilma, josta Mikko Juva klassisessa tutkimuksessaan puhuu.

Odotin jännittyneenä, miten näytelmän modernisointi olisi nyt muuttanut tuota vanhaa perusasetelmaa. Mikä nyt, juuri tänään olisi se suuri kysymys, joka jakaa sivistyneistöä ja erottaa toisistaan vanhemmat ja lapset? Ketkä edes ovat nykyajan papistoa?

Se asema, joka ennen oli papistolla, on nykyään monen mielestä sillä kleruksella, joka tutkii yhteiskuntaa ja ympäristöä ja usein myös saarnaa tietä pelastukseen, kuka lehmien hävittämisen, kuka kasvissyönnin kautta. Jotkut näyttävät tehneen nasiirilupauksen ja antavat itsensä olla mahdollisimman luonnonmukaisessa, villissä tilassa, ekologisen elämäntavan symbolina.

Varsinaisia profeettoja nykymaailmaan mahtuu aika rajallisesti, mutta ainakin vielä taannoin sosiologit yleensä arvelivat olevansa jonkinlaisia pappeja, joilla on sanoma julistettavanaan. Nykyään heidän paikkansa näyttäisivät vallanneen luonnontieteen harrastajat, jotka kilpailevat helvettinäkyjen kaameudessa ja vaativat parannusta.

Tulta ja tulikiveä on saarnamiesten mukaan luvassa meillekin, ellei itse kukin tykönään tee parannusta ja luovu epäpyhästä ravinnosta ja voimavaunuilla ajelusta. Tämä sillä varauksella, että jälkimmäiset eivät käytä siunattua sähkön hajutonta ja mautonta henkeä, jota saadaan puhtaana pistorasiasta.

Toki nykyajan papisto on saanut monia yhteiskunnan pienimmistäkin vieteltyä mukaansa ja ahdistuksen määrässä kilpailevien joukossa juuri lapsenmieliset ovat päässeet aivan eturiveihin.

Onko kuitenkaan oikein sanoa, että nykyajan kapinallisia ja toisinajattelijoita ovat ne, jotka tuomiopäivän profeettoja seuraten juovat soijaa ja syövät riisiä, jotta heidän henkilökohtainen syntitaakkansa olisi mahdollisimman pieni?

Luulenpa, että tällainen vertaus ontuu. Kuten vuonna 1891 kirkollisuus ja klerikalismi olivat yhä se normaalitila, olivat erilaiset lahkot vain samaan virtaukseen liittyviä kuppikuntia, vaikka saattoivatkin vaatteensa repäisten sanoutua irti tapakristillisyyden valheellisuudesta ja vaatia todellista katumusta ja sisällistä tuntoa. Kyllä uskomusjärjestelmä oli molemmissa pohjimmiltaan sama. Todellinen radikalismi oli silloin antiklerikalismia ja ateismia, jotka olivat älykköpiireissä bon ton, kuten sanottiin.

No, näytelmässä kaikki on kuin onkin yhä samoilla sijoillaan kuin toissa vuosisadalla, mikä tekee aika tragikoomisen vaikutuksen. Pakanalähetystä ja ilmeisesti myös herännäisyyttä harrastava pappi on puolihullu fanaatikko, joka on yhtä kaukana nykyisen luterilaisen kirkon edistyksellisyysharjoituksista kuin klassinen liberalismi on totalitaarisesta demokratiasta. Vaikutelma on vaivaannuttava.

Minna Canthin radikaalit nousivat tosiaankin vastustamaan aikansa oikeaoppisuutta, eivätkä sitä puolustamaan jotakin menneen maailman friikkiä vastaan. Ketkä nykyään tekevät niin?

Radikaaleiksi voidaan tietenkin luokitella kaikki ne, jotka irrottautuvat kulttuurin historiallisesta jatkumosta ja asettuvat sovittamattomasti vastustamaan olemassa olevia konventioita. Tähän riittää eväiksi pelkkä tyhmyyskin, mutta yleensä avuksi haetaan myös jonkinlaisia ajatusrakennelmia, erityisesti yksilökeskeisiä. Joukossa näkemykset vahvistuvat ja saavat uutta vakuuttavuutta.

Vielä hiljattain näytelmän papiksi olisi hyvin kelvannut marxilais-leniniläinen hurmahenki, joka olisi intohimoisesti vastustanut suomalaista isänmaallisuutta ja liberaaleja talousnäkemyksiä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tällainen asetelma olisi yhtä vaivaannuttava kuin perinteisen papin ja ateistin ristiriita: liian ilmeistä, liian teennäistä.

Juuri nyt kuuluu oikeaoppisuuteen kannattaa postmodernia arvorelativismia, EU:ta LGBTI+ -friikkien oikeuksia, maailmanlopun saarnoja ja käänteistä rasismia. Samaan aikaan kuuluu halveksia Trumpia, Venäjää, aitoa avioliittoa, maltillisuutta ilmastopolitiikassa, perinteistä miehekkyyttä ja suomalaista nationalismia. 

Näytelmässä roolit ovat päinvastoin. Radikaalit suorastaan innostuvat löytäessään (keksiessään?) valtavirran kannattamat ja median yhä uudelleen jankuttamat arvot ja pilkkaavat marginaaleja, jotka eivät niitä jaa.

Näytelmän pappi, valtavirran saarnaaja, olisi voinut oikeasti olla joku sopuli, jonka poroporvarilliseen maailmaan ei kuulu mennä istuskelemaan kadulle tien tukkeeksi tai kanoteeraamaan risteilyaluksen eteen, vaan joka ymmärtää että maailmaa voidaan muuttaa vain vähän kerrallaan ja hyvässä järjestyksessä.

Kapinoitsijat olisivat voineet olla lahkolais-Gretoja, jotka suureen ääneen ruikuttavat omaa kurjuuttaan ja kohtaloaan maailmanlopun edessä. Marttyyrin roolihan saattaisi ainakin auttaa lisäämään näytelmään koomisia jännitteitä.

Mutta totta kai ne varsinaiset oppositiovoimat, jotka nyt vastustavat niitä pyhiä totuuksia, joita laatumediaksi itseään kutsuvat tahot kaikkialla julistavat, ovat jotakin muuta kuin nuo friikit, joille kyllä mielellään annetaan valtavasti julkisuutta.

Suuri taide on aina kyennyt löytämään aikakaudesta ne olennaiset asiat, joita tuon aikakauden henki itse ei ymmärrä, joille se ei ole kyennyt antamaan ääntä.

Mutta toki siihen tarvitaan taiteilijaa, jopa suurta näkijää runoilijaa. Olisi tietenkin kohtuutonta edellyttää, että kuka tahansa näytelmien modernisoija pystyisi sitä tekemään.

Näyttelijäntyö oli ihan kelvollista ja kyseessä oli siis Mikkelin teatteri.

Myrdal

 Kauhea kakara

Jan Myrdal, Lapsuus. Suomentanut Rauno Ekholm. Tammi 1982, 207 s.

Jan Myrdal tuli Suomessa tunnetuksi erityisesti kirjastaan Raportti kiinalaisesta kylästä (1971),. joka innoitti minuakin tuolloin kiinan opintoihin. Toinen merkittävä kiihoke oli Wilhelm Fucksin Tulevaisuuden voimasuhteet (1966), jossa ennustettiin, että tuo silloin lähinnä nälänhädistään ja äkkijyrkästä kommunismistaan tunnettu maa nousisi muutamassa vuosikymmenessä maailman johtoon.

Itse en koskaan hurahtanut maolaisuuteen, toisin kuin Myrdal. Hänestä tuli varsin omaperäinen maolainen ja hänen kuuluisa raporttinsa kiinalaisesta kylästä oli malliesimerkki hyväuskoisen pyhiinvaeltajan kyvystä uskoa mitä tahansa.

Tuon raportin perusteella lukija saattoi päätellä, että ihmistä oli tosiaan mahdollista muokata miltei mielin määrin. Kun hänestä haluttiin kollektivisti ja vähään tyytyväinen altruisti, tarvittiin vain sopiva sosiaalinen järjestelmä ja simsalabim! meillä oli, ei enempää eikä vähempää kuin tuo uusi ihminen, joka oli koko maailman pelastamisen vankka perusta. Pelastaahan se silloinkin piti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tekijä kävi samalla paikkakunnalla ja huomasi, että ihminen oli taas muuttunut ja pyrki sitkeästi parantamaan omaa ja perheensä asemaa. Konsumerismi, olosuhteiden sallimassa laajuudessa, oli eteenpäin vievä voima.

Kaiken kaikkiaan Myrdal ansaitsee kiitosta rehellisyydestään. Hän ei pokkuroinut sen yleisen mielipiteen edessä, joka sittemmin syytti (!) häntä normaalin avioliiton suosimisesta tai sananvapauden vaatimisesta myös eriäville mielipiteille.

Myrdal pysyi elämänsä loppuun asti ja kaikesta päätellen siis vuoden syksyyn saakka omaperäisenä, demokraattisena maolaisena, mutta vastusti sentään liberalismiksi naamioitunutta totalitarismia, kun sen näki. Hän herätti pahennusta myös jakamalla Lenin-palkintoja, jollaisia kaikki eivät halunneet ottaa vastaan.

Myrdalin vanhemmat olivat Ruotsin kansankodin todelliset supertähdet. Gunnar ja Alva Myrdal, jotka molemmat saivat Nobel-palkinnon, sikäli kuin nyt Gunnarin taloustieteen Nobelin voi asettaa samaan sarjaan muiden nobelien kanssa. Sehän on oikeasti vain Nobelin muistopalkinto, joka jaetaan erikseen.

Gunnar ja Alva olivat kansainvälisesti erittäin tunnettuja auktoriteetteja erityisesti sosiaalipolitiikassa. Heiltä riitti innostusta ja energiaa niin Yhdysvaltain neekeriongelman ratkaisemiseen (An American Dilemma), kuin Intian köyhyyden syiden selittämiseen ja paremman tulevaisuuden viitoittamiseen. Molemmat kannattivat ruotsalaisen kansankodin onnellistamiseksi rotuhygieniaa, nimenomaan sen negatiivisessa muodossa eli huonoja ominaisuuksia kantavien sterilisoimista.

Viimemainittu asiahan ei ole enää muodikas, mutta Myrdalien sosialidemokraattinen maine ei liene siitä erityisesti kärsinyt: he olivat joka tapauksessa uuden, uljaan yhteiskunnan suuria aatteellisia rakentajia.

Jan-pojan näkökulmasta molemmat olivat enemmän tai vähemmän vieraita tunkeilijoita ja poika pohti tosissaan, oliko Alva hänen äitinsä.

Alva, joka peräti johti vanhemmuuden ja lapsipsykologian kursseja, oli täysin kyvytön ymmärtämään lapsia ja hänen tietonsa heistä oli lukemalla hankittua. Äidin asema lapsieksperttinä tuntui pojasta surrealistiselta huumorilta.

Alva tunsi erityistä vastenmielisyyttä ruumiintoimintoja kohtaan ja käsitteli lapsia hyvin taitamattomasti. Lapset suhtautuivat häneen pelokkaasti ja epäluuloisesti.

Gunnar taas veisteli ilkeitä sarkasmeja Janista ja saattoi suuttua vaikkapa tämän viattomasta kysymyksestä ”olenko minä sinun avioton lapsesi”? Kunnon kontaktia ei syntynyt.

Jan toki viettikin pitkiä aikoja erillään vanhemmistaan eikä näytä koskaan nimittäneen heitä isäkseen ja äidikseen. Heitä puhuteltiin etunimellä, kun Jan taas itsestään puhui vanhaan ruotsalaiseen tapaan kolmannessa persoonassa.

Jan oli kuin olikin hankala lapsi ja myös epänormaali. Hänen sisarensa Sissela ja Kaj pärjäsivät vanhempiensa kanssa paremmin. Alva seuraili muka huomaamatta Jania ja kirjoitteli muistiin tämän omituisen käytöksen yksityiskohtia. Kummallisia ne olivatkin. Hänellä oli kylmä, huilumainen ääni, jota Jan inhosi.

Tuo pieni lapsi ei siis ollut normaali. Jo viisivuotiaana hän uppoutui syvälle mielikuvitukseensa eikä kyennyt tekemään itseään ymmärrettäväksi. Huippulahjakkaana hän kuvitteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta oli kaikissa kouluissa niin sietämätön jukuripää, ettei koskaan saanut mitään todistusta. Sitä paitsi häntä vaivasi sanasokeus.

Tämä ei estänyt Jania hankkimasta itselleen valtavaa lukeneisuutta ja monipuolista kielitaitoa. Hänestä tuli enemmän tai vähemmän kosmopoliittinen intellektuelli, epälojaali eurooppalainen, kuten hän itse asian ilmaisi.

Lapsuuden muistelmissa hämmästyttää se, että ne keskittyvät hyvin varhaiseen vaiheeseen. Ilmeisesti kirjoittaja sitten todella muistaa niin tavattoman hyvin sen, mitä hänelle tapahtui 5-10 -vuotiaana. Ainakin hän uskoo muistavansa.

Vanhemmat puhuivat Janin hirveydestä tämän kuullen. Heidän piireissään harrastettiin tasakattoista funktionalismia ja teräsputkihuonekaluja ja valkoisia seiniä ja puhetta inhottavista lapsista, joita pidettiin rähjäisissä lastenkamareissa, toteaa kirjoittaja summeeraten ehkä osuvasti aikakauden ja sen tietyn yhteisön hirveyksiä yleensäkin.

Kirjoittaja väittää, ettei pyri muistelmillaan kostamaan, mutta epäilemättä ne ovat merkinneet hänelle jonkinlaista surutyötä.

Vanhempien kylmyys ja kaukaisuus näyttävät varjostaneen lapsuutta, jonka ongelmia ei koskaan kyetty ratkaisemaan panemalla poika montessorikouluun tai muuhun erityispetukseen. –enempää kuin kiinalaisesta ihmisestä voitiin tehdä uutta uusilla kollektiivin säännöillä. Vanhemmat itse ne tässä olisivat erityiskasvatusta tarvinneet.

Mutta kaiketi tässäkin oli kyse ennen muuta puolin ja toisin sellaisista persoonallisuuksista, joiden valuvikoja ei voinut korjata. Onnettomuudeksi kehnonlaisesti vanhemmuuteen sopivat ihmiset saivat lapsen, joka olisi vaatinut heiltä paljon tavallista enemmän ihan normaalia rakkautta ja läsnäoloa.

Vaan helppo se on maalta huudella, kun merellä ollaan ongelmissa. Joka tapauksessa Janista kasvoi intellektuelli, joka kaikessa originaalisuudessaan on jollakin tavoin sympaattinen. On selvää, että hän oli lapsena kauhukakara ja jatkoi roolia vielä aikuisenakin.

Mutta kaikella lienee tarkoituksensa. Maailma ja erityisesti omahyväinen Ruotsi, tuo Gunnarin ja Alvan maailma, olisi ollut paljon valjumpi ilman tätäkin väriläiskää, ristiä, joka heille oli annettu..