keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Sotien jälkeen

 

What do you want to do ?
New mail

Muisteluksia

 

Hannu Salama, Läheltä pitäen, kaukaa käyden. Otava 2020, 222 s.; Raisa Lardot, Russa, russa. WSOY 1994, 238 s.

 

Muistelmat ovat yleensä aina mukavaa luettavaa, etenkin mikäli kirjan sivuilta puhuu vilpittömän etsijän ääni, kun kirjoittaja etsii ikuisiksi ajoiksi kadotettua menneisyyttään, josta hänellä tosiasiassa on vain epämääräisiä käsityksiä ja hataria kuvia, usein jälkikäteen syntyneitäkin.

Suomalaisen kirjallisuuden parhaana lapsuuden muistelijana pidän hiljattain edesmennyttä Kullervo Rainiota, jonka muitakin muistelmia lukee mielikseen. Onhan niitä toki muitakin. Kaikkia kiinnostavia muistelmia yhdistää niissä havaittava pyrkimys totuuden löytämiseen.

Aina silloin tällöin päällimmäiseksi noissa kirjoissa joka tapauksessa nouseekin muiden syyttely ja oman itsen puolustelu, jotka toki ovat normaaleja inhimillisiä taipumuksia, mutta harvemmin kovin kiinnostavia, saati sympaattisia.

Raisa Lardot on siitä harvinainen lintu, että hän syntyi vepsäläiseksi Itä-Karjalassa ja muutti sitten sodan loppuvaiheissa Suomeen, kun Aunuksen radiossa työskennelleen isän kohtalo Neuvostoliitossa alkoi näyttää arveluttavalta.

Vallesmanni hakikin sitten pian sodan jälkeen isän, joka luovutettiin ystävälliselle naapurimaalle. Hän kuoli pian vankileirillä. Raisan äiti ei näytä asiasta erityisesti kärsineen, koska juoposta miehestä ei kuusilapsisen perheen elättämisessä ehkä sittenkään olisi ollut hyötyä, näin hän ainakin näyttää selittäneen itselleen tilanteen.

Joka tapauksessa elämä oli sodanjälkeisessä Suomessa erittäin niukkaa, mutta takaisin vepsäläiseen kolhoosinkaan ei tehnyt mieli, sillä siellä se oli vieläkin huonompaa.

Suomessa oli muitakin ongelmia. Vepsäläiset eivät olleet mitään paluumuuttajia, vaan ulkomaalaisia, joiden avustamista byrokratiakin aluksi haittasi. Töitä kuitenkin löytyi ja eteenpäin sinniteltiin. Mukavia naapureitakin löytyi ja jopa sellaisia, joiden kanssa äiti saattoi puhua venäjää. Tyttö taas oppi nopeasti suomen ja ilmeisesti jopa unohti äidinkielensä vepsän.

Kirja ei ole mikään sorron ja kärsimyksen eepos, vaan ennen muuta kertomus lapsen maailmasta olosuhteissa, jotka aluksi olivat kovin oudot. Lapsille tyypilliset kuvitelmat oman itsen metafyysisestä tärkeydestä ja tulevasta yltäkylläisyydestä ovat keino paeta arkipäivän ankeutta.

Itse asiassa elämä ei olekaan kovin ankeaa sille, jonka perusasenne on valoisa ja sellainen se kirjoittajalla on. Ympäristö ei ole läpeensä, jos nyt edes etupäässä pahantahtoinen, vaikka aina silloin tällöin saa kuulla loukkaavan sanan kiusatuilta kanssaihmisiltä.

Lapset ovat lapsia kaikissa olosuhteissa ja heidän maailmassaan on leikeillä ja ystävillä kaikkein tärkein rooli. Kun se puoli on kunnossa, voi muuhunkin suhtautua rauhallisesti ja luottamuksella.

Hannu Salama kuuluu runsaasti palkittuihin ja paljon julkaistuihin kirjailijoihimme. Itse asiassa hänestä tuli aikoinaan ykkösluokan kansallinen hahmo ja muistan, että meidänkin perheeseemme oli aina tapaa hankkia tuoreeltaan uusin Salaman kirja. Tämän uusimman sain sentään kirjastosta.

Salamasta teki kiinnostavan hänen rehellisyytensä, joka ulottui myös vasemmiston ja eritoten kommunistisen liikkeen sisälle. Hän ei ollut valmis yksiselitteisesti tai edes muutenkaan ylistämään niitä tovereita, joista siihen aikaan haluttiin tehdä marttyyrejä ja sankareita. Itse asiassa kusipäitä oli kaikkialla ja noissa piireissä erityisesti, Salama kertoi.

Kuuluisuuteen Salama oli noussut Juhannustansseilla, joiden ympärille syntyi oikea kirjasota. Se taisikin olla viimeinen kristillis-isänmaallisen rintaman jälkijoukkotaistelu julkisuudessa.

Tuohon aikaan myös virkavalta oli kirjailijaa vastaan, juristit lukivat lakia menneen maailman hengessä ja arkkipiispakin närkästeli julkisesti asian puolesta eli siis Salaman kirjaa vastaan.

Salaman narsistisessa maailmassa tuo tapahtumasarja näyttää muodostuneen suureksi kohokohdaksi, jossa porvarillisen maailman mustat voimat hyökkäsivät häntä vastaan henkilökohtaisesti. Tuomiosta tuli asia, jota kirjailija on vatvonut jo yli puolen vuosisadan ajan yhä uudelleen ja aina samalla kiihkolla.

Tässäkin kirjassa, joka enimmäkseen koostuu kuolleille tuttaville osoitetuista kirjeistä, nousee tuo traumaattinen kokemus yhä uudelleen esille. Kyseessä on uhrikertomus, yhden miehen katkera kokemus siitä, miltä tuntuu tulla sen nimettömän, mutta silti jotenkin personoidun mustan voiman vihan kohteeksi, joka hallitsee maatamme ja maailmaa.

Tuo voima raivosi kerran meilläkin tappaen köyhiä mäkeen, se riehui sodissamme ne aiheuttaen ja se murhasi Vietnamin ja muiden kapitalismin vastustajien viattomia vähäosaisia. Juuri nyt se hinkuu uutta sotaa Venäjän kanssa.

Sama voima on ollut ennenkin kirjoittajan sammumattoman vihan kohteena. Asiaan kuuluu, että hän hengessään on yhä vain sähkömiehen repsikka 50-luvulla, vaikka onkin sen jälkeen koko ikänsä ansainnut elantonsa kirjoittajana ja nauttinut valtion hoivasta ja palveluista aina tarvittaessa.

Vihan määrä on joka tapauksessa miltei käsin kosketeltavaa. Puhuessaan siitä/niistä, jotka maailmaa ajavat tuhoon, kirjoittaja käy tavattoman monisanaiseksi ja hänellä on ilmeisiä vaikeuksia lopettaa yhä piteneviä lauseitaan. Kiinnostavaa on, että kyseessä on kokonaan ja peittelemättä vain aggressiivinen tunnetila. Mitään logiikkaa viholliskuvasta on turha etsiä.

Väärinhän on miestä kohdeltu, se ainakin on selvää. Sekin oli niin väärin, että hän joutui porvarilliseen latinakouluun, johon hän ei voinut sopeutua. Sen keskeyttäminen oli varmaankin yhtä väärin.

Kekkosen lähettämät kutsut jäivät käyttämättä, mutta Manun vastaanotolle sentään tuli mentyä, mielenosoituksellisesti Viron väreihin pukeutuneena.

Itse asiassa Manun varovaisuus Viron asiassa oli kyllä perusteltua, mutta tulipahan nyt protestoitua. Sehän nyt sentään aina lienee sorretun tai ainakin itsensä sorrettuihin samaistavan ikuisena oikeutena.

Näin kai se on, jos siltä tuntuu. Lardot’n muistelmissa tapaamme joka tapauksessa aivan toisenlaisen maailman. Toki se tulee erilaiselta ja erilaisessa tilanteelta eläneeltä henkilöltä, mutta luulenpa, että mikäli Raisa olisi 50-luvulla joutunut oppikouluun, sitten keskeyttänyt sen ja toiminut sähkömiehen repsikkana, hän olisi joka tapauksessa kirjoittanut kokemuksistaan aivan toisenlaiset muistelmat.

Ne olisivat voineet olla myös kiinnostavammat, ainakin nyt vaihteeksi.

28 kommenttia:

  1. Onhan Salamalla tietty historiallinen oikeutus tunnoilleen. Hänessä henkilöityi valtiokirkollisen yksiarvoisen yhtenäiskulttuuri-Suomen viimeinen epätoivoinen yritys väistää väsitämätöntä muutosta. Toki suuremman roolin teki 60-luvun yleismaailmallinen nuoriso- ja arvovallankumous, ja jotkut ovat sitäkin mieltä, että myös N-liiton romahtamisessa oli rooli Beatlesillakin.

    Mutta se mikä yleisemmin pitäisi ymmärtää on tuo syvä ihmisyyteen kuuluva totuus, että eniten meitä voimaannuttaa kaikkinainen samaistuminen uhrirooleihin. Eikä sen asian ymmärtämiseen riitä se, että katsellaan kaikenmaailman vihreitä ja näiden hellimiä maailmanlopun skenaarioita, vaan kyllä tarvitaan freudilaista käsitteistöä ja durkheimilaista sosiologiaa. Ihmisen "minä" on merkillinen merkkipaalu hänen elämänsä virrassa, ja se, että valtavin ajatusharhamme on kaiken kuvauksen ja selityksen palauttaminen "minään", on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Kuitenkin vasta yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin tajunnallisen marssijärjestyksen ymmärtäminen voi avata silmät näkemään miten perin juurin "sosiaalisia" lajiolentoja olemme.



    VastaaPoista
  2. "Itse asiassa Manun varovaisuus Viron asiassa oli kyllä perusteltua"

    Niin, Koivisto muisti, että hänet oli valittu Suomen presidentiksi, ei Viron, edistämään nimenomaan Suomen etua. Juuri noin Ruotsikin toimi 1939-44.

    Aina sitä mielummin lukee kymmenen lardot- kuin salamahenkistä muistelmakirjaa. Omien todellisten tai kuviteltujen vääryyksien katkeransävyinen onanointi ei pahemmin kiinnosta: ei niistä mitään opi eivätkä ne voimaannuta taikka muutoinkaan lukijaansa hyödytä tai viihdytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koivisto meni kylläkin aivan liian pitkälle oppimestarimaisesti ruoskiessaan Viroa.

      Kannattaa lukea professori Seppo Zetterg'in kirja "Samaa sukua, eri maata". Siinä kuvataan Koiviston vehkeilyt Viron pyrkiessä itsenäistymään ulos venäläisten otteesta.

      Poista
    2. Koivisto epäilemättä huomioi sen mahdollisuuden, että vanha valta olisi palannut (Janajev)ja Suomen olisi pitänyt tulla sen kanssa toimeen - ihan niikuin Stalinin aikaan.

      Sitä paitsi Koiviston roolista on toisenkinlainen käsitys: kulttuuriyhteistyön nimissä Viroa tuettiin. En nyt saa mieleeni uudehkoa kirjaa ja sen tekijää tästä.

      Poista
  3. Maailma on hauska ja muuttuvainen. Nyt Päivi Räsänen näyttelee Salaman roolia ja papiston paikalla on edistyksellinen nuoriso ja vähän keskiikäisetkin.

    VastaaPoista
  4. "Salaman narsistisessa maailmassa tuo tapahtumasarja näyttää muodostuneen suureksi kohokohdaksi, jossa porvarillisen maailman mustat voimat hyökkäsivät häntä vastaan henkilökohtaisesti. Tuomiosta tuli asia, jota kirjailija on vatvonut jo yli puolen vuosisadan ajan yhä uudelleen ja aina samalla kiihkolla.

    Tässäkin kirjassa, joka enimmäkseen koostuu kuolleille tuttaville osoitetuista kirjeistä, nousee tuo traumaattinen kokemus yhä uudelleen esille. Kyseessä on uhrikertomus, yhden miehen katkera kokemus siitä, miltä tuntuu tulla sen nimettömän, mutta silti jotenkin personoidun mustan voiman vihan kohteeksi, joka hallitsee maatamme ja maailmaa."

    -Psykologiassa tuollaista ajattelumallia ja siihen nivoutuvaa toimintatapaa kutsutaan projektioksi. Ja voihan niissä toki ollakin ripaus totuutta mukana, mutta useimmiten ne kyllä heijastelevat lähinnä ao. projisoijan henkilökohtaisia kaunoja, traumoja ja pettymyksiä, ja niiden "totuus" on enemmänkin semmoista puolitotuutta, hieman stereotypioiden tapaan, mutta vieläkin subjektiivisemmin koettuna ja korostettuna. Taustalla saattaa useinkin kummitella jokin sellainen asia, josta ei, syystä tai toisesta, kyetä (tai edes halutakaan) päästä yli, ja joka on sen vuoksi kasvanut vähän kuin pahkaksi päähän. Ja semmoiset tuntuvat olevan usein aivan uskomattoman lujassa, siis ikään kuin kasvaneet osaksi asianomaisen persoonallisuutta. Tiettyä omakohtaistakin kokemusta tästä ihmistyypistä nimittäin on.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Projektio_(psykologia)

    Ja saattaahan esim. tässä tapauksessa tuo jumalanpilkkatuomio olla juuri sellainen ns. avainkokemus, johon on sitten pakko palata yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka jonkin 55 takaisten asioiden ajankohtaisuutta enää tässä hetkessä nyt voinee itse kukin tykönään hieman arvuutella... (Vaikka ainakin tässä tapauksessa taitaa projisoijalta itseltäänkin jäädä huomaamatta, tai ainakin "huomaamatta", että se v. 1965 kirkko kuten muukin sen ympärille nivoutunut maailma on jo aikapäiviä mailleen mennyt. En ota tässä sen kummempaa kantaa siihen, onko tuo muutos ollut parempaan vai huonompaan päin, mutta sen suuruutta tuskin voinee kiistää.)

    Projektioihin liittyy sitten vielä semmoinenkin pikku juttu, että ne ovat tietyssä paljastavuudessaan suorastaan juoruavia, ts. varsin usein ne kertovat lopulta oikeastaan enemmän projisoijasta itsestään, kuin projektion varsinaisesta tai ainakin väitetystä kohteesta. Eipä ole suuresti liioiteltua vaikkapa todeta, että kerro mistä projisoit, niin voin kertoa yhtä ja toista siitä, millainen olet...

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paradoksaalista asiassa on se, että ilman jumalanpilkkakohua Salama tuskin olisi noussut niin tunnetuksi ja merkittäväksi kuin nyt.

      No, voihan olla, ettei hän olisi halunnutkaan olla sen kummemmin tunnettu kuin mihin kirjat antavat aihetta.

      Sukupolvensa merkittävimpiä hän kuitenkin on - ja nimenomaan räikeä rehellisyys erottaa hänen muista. Hän ei tehnyt nuorista sankareistaan kiiltokuvia.

      PS. Luin sensuroimattoman Juhannustanssit 15-vuotiaana ja syytteen ja tuomion takia menetin uskoni ihmisten järkevyyteen . Ja pahempaan päin ollaan taas menossa, kuten Affu tuolla ylempänä toteaa.

      Poista
    2. Salama sai Juhannustansseillaan mainetta ulkomaita myöten. Ruotsissa oikeudenkäynnin aktiivisiin seuraajiin ja kirjailijan puolustajiin kuului mm. nuori ja radikaali liikenneministeri Olof Palme. Ja Midsommardansenistä julkaistiin "kansanpainos" Bonniers Folkbibliotek-sarjassa, kuten monista muistakin tuon ajan bestsellereistä.

      https://bokborsenlive.objects.dc-sto1.glesys.net/product/1823434/8838724/5d79f1be4f8c6.jpg

      Kuitenkin Henrik Berggren toteaa Palme-elämänkerrassaan vuodelta 2010 Juhannustanssien olevan "nykyään täysin unohdettu romaani". Nåja, siitä asiasta voi kyllä olla toistakin mieltä. Mutta mistähän johtuu, että Salaman kirjoja käännettin melko ahkerasti ruotsiksi noin vuoteen 1977 saakka, jolloin kiinnostus äkkiä näyttää haihtuneen täysin? Sen jälkeen ilmestyneitä Salaman teoksia ei ole käännetty, eikä vanhoistakaan ole ilmestynyt uusintapainoksia.

      Poista
  5. On: Hannu Salama kuuluu runsaasti palkittuihin ja paljon julkaistuihin kirjailijoihimme.

    Pitää olla: Typerä Hannu Salama kuuluu runsaasti palkittuihin ja paljon julkaistuihin kirjailijoihimme.

    Se, eli Hannu Salaman typeryys, johtunee siitä, että ymmärrettävistä syistä hän ei tiedä eikä voikaan tietää sitä, että sen jälkeen kun ihmiskunta erosi neandertaalilaisista, ihmisonnen jumalia palvottiin kaikkialla maailmassa, koska ihmisonneen kuului järki.

    Toisin sanoen, typerä Hannu Salama on siis kommunistinen neandertaali (seksiä piisaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaisikohan nimetön tietoviisas kertoa, milloin "ihmiskunta erosi neandertaalilaisista"? Oliko Kuu jo silloin tehty juustosta?

      Poista
  6. Mitenkäs se nyt oikein menikään: Baltian maat Neuvostoliitto valloitti petollisella sopimuksella ilman laukauksia noin yhdeksässä kuukaudessa, Tanska meni Saksalle puhelinsoitolla ja Norja soti vastaan kuukauden verran.

    VastaaPoista
  7. Hannu Salama tuomittiin jumalanpilkasta kolmessa eri oikeusasteessa, joten tuomio oli kaikin puolin laillinen. Tuulenhaistelija Kekkonen sitten armahti Salaman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä järkyttävintä onkin: tuomio oli laillinen.

      Mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

      Poista
    2. Pro: silloisesta yhteiskunnasta.

      Sitä, että silloin vielä uskottiin asioihin, jotka henkisesti suojelivat meitä neuvostoideologian vyörytykseltä.

      Sittemmin nämä atteet on hylätty, ja olemme immuunikatoinen potilas erilaisten uusien vyörytysten edessä. Noh kuten tässä blogissa on useasti todettu, länsi on menossa viemäristä alas ja korvautuu uusilla kansoilla, joiden usko ei horju.

      Poista
    3. Tämä tekojenkkilä joutaakin historian romukoppaan, nelkytluvun "natsisuomen" seuraksi.

      Poista
    4. 40-luvun "natsisuomi" on jälkikäteinen näköharha ja neuvostopropagandaa.

      Hitlerhän myi Suomen Stalinille syksyllä 1939, eikä se kansalta eikä päättäjiltä vielä silloin ollut unohtunut.

      Nyt näköjään on.

      Poista
  8. Salaman hermot pettivät ja hän meni tunnustamaan "syntinsä" kesken oikeudenkäynnin.

    Todella tyhmä sälli, kun meni ja petti puolustusasianajajansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä asiassa olen perinteisesti edustanut sitä kantaa, että Salama teki oikein.

      Hän on niin umpirehellinen, ettei halunnut osallistua enää julkiseen ilveilyyn, nöyrtyä ja valehdella pakon edessä.

      PS. Puolustusasianajajana oli muuten Kemppinen.

      Poista
  9. Pieni lisäys: Kullervo Kemppinen. Välttääksemme sekaannuksen poikaan, jota ei tarvitse esitellä. Oliko myös Kari Reenpää, joka tuomittiin kustantajana.

    Minusta Salaman olisi kannattanut vedota siihen, että hänen teoksensa on syntynyt Pyhän Kirjan inspiroimana. Kiintoisaa, miten oikeus olisi perustellut päätöksensä. Jota en ole lukenut, mutta se pitäisi ilman muuta tehdä sopivana joutohetkenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kullervopa hyvinkin, mutta oli poika-Kemppinenkin oman kertomansa mukaan jutussa mukana.

      No, pyhän kirjan matkimisesta tuli ennen tuomio, joten kiva nähdä tuleeko nykyään sen suorasta siteeraamisestakin.

      Poista
  10. Minä en nyt malta olla huomauttamatta, että edelleenkiin elää ah niin rohkeudestaan ihailtu taiteilija, Sika-Messiaan luoja, jota edistykselliset kulttuuripiirit Hämeenportissa eivät väsyneet ihailemaan. On laajalti kuulutettava kaikille, että tämä rohkeista rohkein Harro Koskinen, joka kuvasi islamin toiseksi suurimman profeetan saastaisena sikana, on edelleen elossa ja ihailtavana.

    VastaaPoista
  11. Hyvää Itsenäisyyspäivää blogiin kaikille.

    VastaaPoista
  12. Suomen itsenäisyys on luovutettu EU:lle pikku hiljaa hivuttamalla ilman, että laukaustakaan olisi ammuttu eikä minkäänlaisia sotatoimia ole käynnistetty.

    Aikoinaan Tanska antautui Saksalle puhelinsoitolla ja Norja taisteli runsaan kuukauden. Suomi sentään taisteli tosissaan, mutta nyt ei ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos et koe voivasi ottaa vastaan itsenäisyyspäivän toivotuksia, voit poislukea itsesi heistä joille sitä toivotan.

      Poista
    2. Rooman senaatin viimeinen päätös on jotain vuodelta 600 jKr.

      Poista
    3. Haluaisitko sitten mieluummin antautua Venäjän tai Kiinan valtaan. Neljättä vaihtoehtoa ei pienelle kansalle meidän paikallamme ole.

      Poista
  13. Lukuvihje: Hannu Salama on kirjoittanut myös romaanin nimeltä Joulukuun kuudes.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.