Sotien jälkeen

 

What do you want to do ?

New mail

Muisteluksia

 

Hannu Salama, Läheltä pitäen, kaukaa käyden. Otava 2020, 222 s.; Raisa Lardot, Russa, russa. WSOY 1994, 238 s.

 

Muistelmat ovat yleensä aina mukavaa luettavaa, etenkin mikäli kirjan sivuilta puhuu vilpittömän etsijän ääni, kun kirjoittaja etsii ikuisiksi ajoiksi kadotettua menneisyyttään, josta hänellä tosiasiassa on vain epämääräisiä käsityksiä ja hataria kuvia, usein jälkikäteen syntyneitäkin.

Suomalaisen kirjallisuuden parhaana lapsuuden muistelijana pidän hiljattain edesmennyttä Kullervo Rainiota, jonka muitakin muistelmia lukee mielikseen. Onhan niitä toki muitakin. Kaikkia kiinnostavia muistelmia yhdistää niissä havaittava pyrkimys totuuden löytämiseen.

Aina silloin tällöin päällimmäiseksi noissa kirjoissa joka tapauksessa nouseekin muiden syyttely ja oman itsen puolustelu, jotka toki ovat normaaleja inhimillisiä taipumuksia, mutta harvemmin kovin kiinnostavia, saati sympaattisia.

Raisa Lardot on siitä harvinainen lintu, että hän syntyi vepsäläiseksi Itä-Karjalassa ja muutti sitten sodan loppuvaiheissa Suomeen, kun Aunuksen radiossa työskennelleen isän kohtalo Neuvostoliitossa alkoi näyttää arveluttavalta.

Vallesmanni hakikin sitten pian sodan jälkeen isän, joka luovutettiin ystävälliselle naapurimaalle. Hän kuoli pian vankileirillä. Raisan äiti ei näytä asiasta erityisesti kärsineen, koska juoposta miehestä ei kuusilapsisen perheen elättämisessä ehkä sittenkään olisi ollut hyötyä, näin hän ainakin näyttää selittäneen itselleen tilanteen.

Joka tapauksessa elämä oli sodanjälkeisessä Suomessa erittäin niukkaa, mutta takaisin vepsäläiseen kolhoosinkaan ei tehnyt mieli, sillä siellä se oli vieläkin huonompaa.

Suomessa oli muitakin ongelmia. Vepsäläiset eivät olleet mitään paluumuuttajia, vaan ulkomaalaisia, joiden avustamista byrokratiakin aluksi haittasi. Töitä kuitenkin löytyi ja eteenpäin sinniteltiin. Mukavia naapureitakin löytyi ja jopa sellaisia, joiden kanssa äiti saattoi puhua venäjää. Tyttö taas oppi nopeasti suomen ja ilmeisesti jopa unohti äidinkielensä vepsän.

Kirja ei ole mikään sorron ja kärsimyksen eepos, vaan ennen muuta kertomus lapsen maailmasta olosuhteissa, jotka aluksi olivat kovin oudot. Lapsille tyypilliset kuvitelmat oman itsen metafyysisestä tärkeydestä ja tulevasta yltäkylläisyydestä ovat keino paeta arkipäivän ankeutta.

Itse asiassa elämä ei olekaan kovin ankeaa sille, jonka perusasenne on valoisa ja sellainen se kirjoittajalla on. Ympäristö ei ole läpeensä, jos nyt edes etupäässä pahantahtoinen, vaikka aina silloin tällöin saa kuulla loukkaavan sanan kiusatuilta kanssaihmisiltä.

Lapset ovat lapsia kaikissa olosuhteissa ja heidän maailmassaan on leikeillä ja ystävillä kaikkein tärkein rooli. Kun se puoli on kunnossa, voi muuhunkin suhtautua rauhallisesti ja luottamuksella.

Hannu Salama kuuluu runsaasti palkittuihin ja paljon julkaistuihin kirjailijoihimme. Itse asiassa hänestä tuli aikoinaan ykkösluokan kansallinen hahmo ja muistan, että meidänkin perheeseemme oli aina tapaa hankkia tuoreeltaan uusin Salaman kirja. Tämän uusimman sain sentään kirjastosta.

Salamasta teki kiinnostavan hänen rehellisyytensä, joka ulottui myös vasemmiston ja eritoten kommunistisen liikkeen sisälle. Hän ei ollut valmis yksiselitteisesti tai edes muutenkaan ylistämään niitä tovereita, joista siihen aikaan haluttiin tehdä marttyyrejä ja sankareita. Itse asiassa kusipäitä oli kaikkialla ja noissa piireissä erityisesti, Salama kertoi.

Kuuluisuuteen Salama oli noussut Juhannustansseilla, joiden ympärille syntyi oikea kirjasota. Se taisikin olla viimeinen kristillis-isänmaallisen rintaman jälkijoukkotaistelu julkisuudessa.

Tuohon aikaan myös virkavalta oli kirjailijaa vastaan, juristit lukivat lakia menneen maailman hengessä ja arkkipiispakin närkästeli julkisesti asian puolesta eli siis Salaman kirjaa vastaan.

Salaman narsistisessa maailmassa tuo tapahtumasarja näyttää muodostuneen suureksi kohokohdaksi, jossa porvarillisen maailman mustat voimat hyökkäsivät häntä vastaan henkilökohtaisesti. Tuomiosta tuli asia, jota kirjailija on vatvonut jo yli puolen vuosisadan ajan yhä uudelleen ja aina samalla kiihkolla.

Tässäkin kirjassa, joka enimmäkseen koostuu kuolleille tuttaville osoitetuista kirjeistä, nousee tuo traumaattinen kokemus yhä uudelleen esille. Kyseessä on uhrikertomus, yhden miehen katkera kokemus siitä, miltä tuntuu tulla sen nimettömän, mutta silti jotenkin personoidun mustan voiman vihan kohteeksi, joka hallitsee maatamme ja maailmaa.

Tuo voima raivosi kerran meilläkin tappaen köyhiä mäkeen, se riehui sodissamme ne aiheuttaen ja se murhasi Vietnamin ja muiden kapitalismin vastustajien viattomia vähäosaisia. Juuri nyt se hinkuu uutta sotaa Venäjän kanssa.

Sama voima on ollut ennenkin kirjoittajan sammumattoman vihan kohteena. Asiaan kuuluu, että hän hengessään on yhä vain sähkömiehen repsikka 50-luvulla, vaikka onkin sen jälkeen koko ikänsä ansainnut elantonsa kirjoittajana ja nauttinut valtion hoivasta ja palveluista aina tarvittaessa.

Vihan määrä on joka tapauksessa miltei käsin kosketeltavaa. Puhuessaan siitä/niistä, jotka maailmaa ajavat tuhoon, kirjoittaja käy tavattoman monisanaiseksi ja hänellä on ilmeisiä vaikeuksia lopettaa yhä piteneviä lauseitaan. Kiinnostavaa on, että kyseessä on kokonaan ja peittelemättä vain aggressiivinen tunnetila. Mitään logiikkaa viholliskuvasta on turha etsiä.

Väärinhän on miestä kohdeltu, se ainakin on selvää. Sekin oli niin väärin, että hän joutui porvarilliseen latinakouluun, johon hän ei voinut sopeutua. Sen keskeyttäminen oli varmaankin yhtä väärin.

Kekkosen lähettämät kutsut jäivät käyttämättä, mutta Manun vastaanotolle sentään tuli mentyä, mielenosoituksellisesti Viron väreihin pukeutuneena.

Itse asiassa Manun varovaisuus Viron asiassa oli kyllä perusteltua, mutta tulipahan nyt protestoitua. Sehän nyt sentään aina lienee sorretun tai ainakin itsensä sorrettuihin samaistavan ikuisena oikeutena.

Näin kai se on, jos siltä tuntuu. Lardot’n muistelmissa tapaamme joka tapauksessa aivan toisenlaisen maailman. Toki se tulee erilaiselta ja erilaisessa tilanteelta eläneeltä henkilöltä, mutta luulenpa, että mikäli Raisa olisi 50-luvulla joutunut oppikouluun, sitten keskeyttänyt sen ja toiminut sähkömiehen repsikkana, hän olisi joka tapauksessa kirjoittanut kokemuksistaan aivan toisenlaiset muistelmat.

Ne olisivat voineet olla myös kiinnostavammat, ainakin nyt vaihteeksi.