Minne?

 Uuteen maailmaan

Jaakko Forsman, Mihin olemme menossa? Aikamme arvostelua. Otava 1935, 242 s.

Jaakko Forsman (nuorempi) oli syntynyt nälkävuonna 1867 ja kuoli sotien jälkeen vuonna 1946. Hän ehti siis eläessään nähdä Suomen suuren muuttumisen kehitysmaasta yhdeksi Euroopan menestyvistä ja elinkykyisistä pikkuvaltioista. 

Siinä samalla fyysinen ympäristökin muuttui hevoskärryjen ja purjelaivojen maailmasta autojen ja lentokoneiden maailmaksi. Edistystä tai ei, mutta räjähdepuolella suoritettiin samaan aikaan myös huikea harppaus mustasta ruudista atomipommiin. Vauhti oli siis kova ja oli luontevaa kysyä, minne niin kovalla kiireellä oikein matkattiin.

Forsman väitteli tohtoriksi Suomen vanhasta historiasta ja toimi sitten muun muassa historian lehtorina Savonlinnassa. Hän kirjoitti myös suuren osan Ison tietosanakirjan artikkeleista ja tuota 30-luvun laitosta ja sittemmin myös sen 1960-luvun uutta versiota onkin ollut tapana pitää alansa huippuna.

Kirja koostuu esseistä, joista monet on kirjoitettu 1920-luvun alussa eli siis pian maailmansodan ja oman murheellisen kapinamme jälkeen. Niinpä Euroopan politiikka ja sen kansojen ominaisuudet ovat tärkeä mielenkiinnon kohde siinä kuin oman kansamme ongelmat.

Kirjasta ilmenee kirjoittajan suuri sympatia Englantia ja englantilaisia kohtaan, vaikka hän näyttääkin hyvin tuntevan myös heidän virheensä. Tiedossani ei ole, kävikö hän koskaan tuossa maassa tai muuallakaan ulkomailla. Uskoisin hänen ainakin käyneen Ruotsissa ja Saksassa, joissa vieraileminen tuohon aikaan kuului yleissivistykseen.

Toki englantilaiset olivat kirjoittajan mielestä viimeisen päälle tekopyhiä, mutta tuo perienglantilainen ominaisuus, cant, oli kirjoittajan mielestä lopultakin aitoa. Farisealaisuuttakaan ei ole syytä arvostella pelkästään negatiivisesti. Siinähän ylpeillään sinänsä oikeilla asioilla, joskin itse tuo ylpeily muodostuu helposti paheeksi.

Joka tapauksessa englantilaisten suuri ansio on, etteivät he ole loogisia. Logiikka näet kyllä toimii moitteettomasti omassa sfäärissään, mutta elävä elämä ei mahdu käsitteisiin, jotka niin sanoakseni adekvaatisti heijastaisivat sitä. Ajattelumme on helposti sitä pettävämpää, mitä loogisempaa se on. 

Näin rohkenen omin sanoin tulkita kirjoittajan ajatuksenjuoksua ja huomautan, että hän tässä iskee ikiaikaiseen ongelmaan, joka ainakin minun nähdäkseni on juuri nyt päässyt hyvin pahaksi, kun demagogit käyttelevät abstraktioita, joista he tekevät omia aivokummituksiaan. Niiden perusteella he sitten käyvät jopa kansan valitsemien poliittisten edustajien kimppuun ja nostavat loputtomia oikeusjuttuja, jotka todellisuudessa ovat kokonaan vailla asiallista pohjaa.

Kansanvalta on muuan asia, jonka pyhien käsitteiden pilkkaamista kirjoittaja ei voi vastustaa. Toki jokainen vakavasti otettava poliittinen ajattelija onkin velvollinen tunkeutumaan järjestelmien perusteisiin asti ja pohtimaan käsitteiden arvoa ja merkitystä.

Hiukan huvittavasti kirjoittaja nimittää nerokkaaksi idiootiksi sitä henkilöä, joka on keksinyt suomen kieleen sanan tasavalta. Hänen mielestään se mies ansaitsisi muistopatsaan. Muuallahan puhutaan yleensä latinalaisittain res publicasta eli yhteisestä t. julkisesta asiasta. Virossa käytetään termiä vabariig ja puolassa rzeczpospolita, joka sekin on väännös latinasta.

No muistopatsaitahan Lönnrotilla toki onkin, hän se oli, joka tasavallan keksi. Vallan tasajako on joka tapauksessa kirjoittajan mielestä huvittava ajatus ja hänen mielestään eduskuntavaltaisuuden aiheuttama yksipuolinen ja löyhä vasemmistolaisuus ei takaa rauhallisia ja säännöllisiä oloja. Tässä vuonna 1931 kirjoitetussa artikkelissa haistaa kyllä ajan tuulet.

Ei Forsman kyllä mikään radikaali ollut ainakaan tämän kirjan perusteella, vaan ihaili sen sijaan konservatiivisuutta. Marxilaisen sosialismin täydellinen vieraus elämälle tuli hänen mielestään todistetuksi sillä, että sen voimalla kukistettiin suurvalta. Vuoden 1923 perspektiivistä sen rakentavasta potentiaalista ei tosiaankaan ollut muuta sanottavana.

Kirjoittaja ei kuitenkaan hylkää koko sosialismia, vaan ainoastaan luokkasosialismin. Sen sijaan hän haikailee jonkinlaista tulevaisuuden kokonaisuussosialismia. Tuohon aikaanhan puhuttiin myös valtiososialismista. Hitlerin aikaansaannoksista hän oli tuota kirjoittaessaan vielä onnellisen tietämätön. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän siihen sitten suhtautui.

Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden keskinäistä suhdetta maassamme kirjoittaja pohdiskelee vuonna 1935. Hänen tuomionsa on selvä: se merkittävä osa sivistyneistöä, joka on identifioitunut ruotsinkieliseen kansanosaan, on tuomittu jäämään vaille juuria ja kasvupohjaa. Tämän virheen teki jopa vanhan sivistyneistön suuri enemmistö.

Nyt tilanne on muuttunut ja suomalainen sivistyneistö on todellisuutta, vaikka ruotsalaisuuden prestiisi on yhä uskomattoman suuri: mikäli sivistyneessä seurassa yksikin alkaa puhua ruotsia, seuraavat kaikki toiset perässä. Tosin nyt alkaa jo olla sellaista suomalaista sivistyneistöä, joka ei tuohon oikein kykene. Se ei ole urallaan koskaan tarvinnut ruotsia.

Tässä voi tietenkin todeta, että nyt tilanne on jo kauan ollut päinvastainen. Mikäli ruotsinkieliset tarjoavat keskustelussa omaa kieltään, se herättää jo hämmenystä ja sitä saatetaan pitää suorastaan hävyttömyytenä. Vain englantia puhuvilla on luovuttamattomana oikeutena puhua tuota kieltä aina ja kaikkialla ja siitä toiset ovat yksinomaan kiitollisia saadessaan esiintyä kosmopoliitteina.

Nopeasti se on kehitys mennyt. Juuri tässä itsenäisyyspäivänä huomasin eräänkin Suomeen muuttaneen ulkomaalaisen valittavan sitä, että maassamme on erilaisissa viroissa ja muissa asemissa kovin paljon suomenkielisiä. Miksi se hänestä oli ongelma ja kenelle se oli ongelma, jäi epäselväksi.

Taidammepa tässäkin asiassa todistaa suurta käännettä: tuskin olivat suomalaiset tulleet isänniksi omassa talossaan, kun tänne saapuneet vieraat alkoivat jo –merkittävän höyrähtäneen kansanosan tuella- vaatia noita isännän oikeuksia itselleen.

Forsman kirjoittaa monesta kiintoisasta aikansa merkistä, joista yksi liittyy seksuaalisuuteen. Ehkäisyvälineet olivat jo tehneet mahdolliseksi seksin irrottamisen suvun jatkamisesta ja nyt oli meneillään suuri tapojen ja arvojen mullistus vapautumisen suuntaan.

Sukupuolisuhteiden uudistamiseksi perustetun maailmanliiton kongressi pidettiin Wienissä syksyllä vuonna 1930 ja se julkaisi esitelmät ja keskustelut niteessä nimeltä Sexualnot und Sexualreform, jota kirjoittaja selostaa.

Kyseessä oli lyhyesti sanoen täydellisen seksuaalisen vallankumouksen vaatimus ja juuri siihen suuntaan, kuin se sitten tapahtuikin. Huippukohdan voinemme sijoittaa 1960-luvun loppuun ja 1970-luvulle, jolloin ehkäisypillerien käyttö levisi laajalle ja sukupuolitaudit oli voitettu. HIV ja erilaiset lahkolaiset feminismisuuntaukset ovat sittemmin muuttaneet alan kulttuuria.

Kirjoittaja mainitsee tässä yhteydessä myös Bertrand Russellin, jonka teoksia oli käännetty ainakin ruotsiksi. Suomeksihan niitä alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja on todennäköistä, että niillä oli aikanaan meilläkin hyvin suuri merkitys. Hannu Salama on muuten uusimmassa kirjassaan todennut, ettei Russellin ja muutaman muun filosofin merkitystä maassamme ole kukaan tainnut tutkia, vaikka syytä todella olisi.

Kirjoittaja pysyy seksuaaliavallankumoustakin analysoidessaan turvallisella konservatiivisella perustallaan. Hän ei suinkaan kauhistele edes perversioiden sallimista, mutta rohkenee epäillä sitä, että täysin radikaali arvojen  ja asenteiden muutos voisi tuoda tullessaan jonkinlaista paratiisia: prostituutiokaan tuskin loppuu ja entisen prostituution sijaan tulisi olemaan sekä prostituutio että promiskuiteetti, kuten Venäjän esimerkki kirjoittajan mielestä osoitti.

Seksuaalivallankumous oli toki yksi suuri vallankumouksen jälkeisen radikaalin politiikan rintama Venäjällä, kuten yleisesti tiedettiin. Itse asiassa tiedot siitä kyllä olivat vähäisiä ja enimmäkseen vääriä. Sitä paitsi suunta oli kääntymässä juuri siihen aikaan, kun Forsman artikkelinsa kirjoitti ja ennen pitkää Neuvostoliitossa saatettiin voimaan uudenlainen ja entistä ankarampi virallinen puritanismi.

Kirjoittaja on lukenut myös Spenglerinsä, jota hän suuresti arvostaa. Jokunen Spenglerin teos julkaistiinkin maailmansotien välisenä aikana myös suomeksi ja saksaahan sivistyneistö tuohon aikaan osasi. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole mikään maailmanlopun maalailija, mutta näkee kyllä myös sen, ettei kehitys ole pelkkää edistystä, niin väistämätöntä kuin se onkin.