Maailmansotien välissä

 Runoniekkoja ja asevelvollisia

Väinö F. Lindén, Špalernajasta talvisotaan. Sotilaslääkäri muistelee. Tammi 1972, 201 s.

Dosentti ja kulttuuripersoona Eino E. Suolahti vei joskus seminaarinsa kotiinsa, jossa tarjottiin työskentelyn lomassa kahvia ja karjalanpiirakoita. Huomiotani kiinnitti flyygelin päällä ollut Mannerheimin valokuva, jossa oli omistuskirjoitus: Lujalle itsenäisyysmiehelle ja lujalle miehelle.

Dosenttimme isä ja kaima Eino Suolahti oli ollut kova oikeistopoliitikko, joka tunnettiin myös nimellä Eino Verinen.

Suolahden edeltäjä armeijan ylilääkärinä oli Väinö Lindén, joka näyttää olleen huomattavasti pehmeämpi tai ainakin humaanimpi mies. Hän harrasti runoilua ja muutakin kulttuuria ja oli Eino Leinon läheisiä ystäviä 1920-luvulla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana medisiinari Lindén osallistui jääkärivärväykseen ja jäi kiinni. Maanpetturit eli Saksan agentit oli lain mukaan hirtettävä, mutta tuomioita pantiin täytäntöön vain pari kappaletta. Yleensä kiinni saadut värvärit istuivat Pietarissa, Špalernajan vankilassa, joka sijaitsi nykyisen FSB:n paikallispäämajan eli Ison talon paikalla.

Siellä heitä kuulusteltiin ja pyrittiin paljastamaan koko laaja vyyhti. Itse asiassa se oli niin laaja, että venäläinen esivalta lienee harkinnut epäviisaaksi hirttää koko porukkaa. Suomalaiset kokonaisuutenahan olivat sotaponnistuksille varsin lojaaleja ja saattoi olla parempi olla heitä liikaa ärsyttämättä juuri tuossa vaiheessa.

Hirsipuun uhka kalterijääkäreillä joka tapauksessa koko ajan oli. Muuten Špalernajan tutkintovankila ei ollut erityisen karu paikka. Ruoka oli vähän yksitoikkoista, mutta jos oli rahaa, saattoi itselleen tilata kunnon lisäravintoa: voita, makkaraa, juustoa.

Kun Helmikuun vallankumous sitten tapahtui ja vankilan ovet avattiin, epäilivät monet suomalaiset, ettei armahdus mahdakaan koskea heitä ja jäivät paikalleen. Järkipuhe pelasti viimein mallioppilaat, joiden niskaan tuli sitten tosiaan pian etsintäkuulutus.

Itsenäisessä Suomessa Lindén joutui Hyrylään armeijan leipiin ja myöhemmin Helsinkiin puolustusvoimien ylilääkäriksi. Hyrylässä syntyi pieni monivuotinen toveripiiri, johon kuuluivat Muste, Myrkky ja Miekka eli Eino Leino, Väinö Lindén ja Lauri Malmberg alias Mala, jääkäriupseeri, josta sitten tuli suojeluskuntien ylipäällikkö. 

Kaikki olivat kovia shakinpelaajia, mutta Lindén antaa ymmärtää, ettei viinaksia mitenkään erityisesti viljelty, vaan koetettiin pitää ainakin Leinon juomista aisoissa. Toki apteekista aina välillä hankittiin näin kieltolain aikaan vähän spriitä, lääkekonjakkia ja jopa viskiäkin (!).

Sotaväen ylilääkärinä Lindén joutui sitten muun muassa mukaan kehittelemään uusia talvitamineita armeijalle. Se tapahtui karuissa olosuhteissa, satojen kilometrien hiihtovaelluksilla. Sivumennen sanoen, hassun näköiset naapurin puolen toppahousut ja töppöset kirjoittaja tunnustaa tarkoituksenmukaisiksi varusteiksi. Suomen puolella niitä ei kuitenkaan otettu käyttöön.

1920-luvulla sattui jokin skandaalikin armeijan ruokahuollon piirissä ja levisi huhu, mettä siellä tapetaan poikia nälkään. Armeija paransi systeemejään ja aloitti vastapropagandan, johon kuuluivat kortit, joissa oli kuvattu varusmiehen vuoden sapuskat. Siinähän sitä oli herkkuja roppakaupalla: vinot pinot makkaralenkkejä, voidritteleitä, kalaa ja lihaa, herneitä, leipää perunaa ja maitoa. Jopahan niillä elellä kelpasi!

Itse asiassa varusmiesten kunto paranikin keskimäärin palveluksen aikana ja se tarkoitti siihen aikaan ennen muuta painon lisääntymistä. Nykyäänhän paino laskee, kun ylipainoiset varusmiehet saavat liikuntaa.

Mutta maailmansotien välisenä aikana nuorten miesten ravintotilanne oli vielä kerta kaikkiaan huono ja Lindén osaltaan pyrki sitä parantamaan.

Hänen laskelmiensa mukaan peräti 90% kutsuntaikäisistä oli vajaapainoisia ja jotkut jopa 10-20 kilon verran. Joukossa oli aivan poikasiltakin näyttäviä 140-150 cm pituisia ja noin 40 kilon painoisia.

Asia johtui kansan alhaisesta elintasosta ja ilmiö keskittyi etenkin syrjäseuduille: raja-alueille ja pohjoiseen. Yllättävää kyllä kaupungeissa yleensä voitiin paremmin. Kaiken maailman puutostaudit, riisitaudista lähtien pahensivat tilannetta ja kutsutuista piti vuosittain hylätä suuri määrä. 

Esimerkiksi vuonna 1928 hyväksyttiin palvelukseen 60% nuorukaisista, kun määrä Virossakin oli 91%.  Asia voi tietenkin liittyä myös erilaisiin kriteereihin, mutta oli myös todettavissa, että virolaiset saman ikäluokan pojat olivat 2 cm pitempiä kuin suomalaiset.

Molemmissa maissa muuten varusmiehet vielä kasvoivat pituutta palvelusaikana, Suomessa 1,3 cm ja Virossa 1,6 cm. Lyhyeksi he nykymittapuilla jäivät joka tapauksessa: Suomessa kotiutuvien keskipituus oli 170,8 cm ja Virossa 172,8 cm. Molemmissa maissa myös paino lisääntyi, Suomessa jopa 3,5 kg. Läskistä ei liene ollut kysymys, vaan ihannepainosta puuttui vielä kolmisen kiloa.

Varusmiesten ja sitäkin enemmän koululaisten ravitsemuksella oli kansanterveyden kannalta aivan ensiarvoinen merkitys ja koulukeittola-aate saavuttikin meillä hyviä tuloksia. Lindén ajoi asiaa innokkaasti.

Lapsille piti tarjota, paitsi ilmaista lämmintä ruokaa joka päivä, myös maitoa, jopa 400 g.

Itsekin sain 50-luvulla nauttia tuosta keitosta, jonka muistan aikoinaan hyvin maistuneen. Maitopullot meillä kyllä oli omasta takaa, kuten voileivätkin.

Sivumennen sanoen, eräässä seminaarissa parikymmentä vuotta sitten muuan petroskoilainen vanhempi mies kertoi olleensa miehitysaikana suomalaisessa koulussa. Kuri oli siellä aika kova ja hänkin sai kerran opettajalta selkäänsä. Kuitenkin hän kiitti suomalaisia, sillä he olivat antaneet lapsille joka päivä lasillisen maitoa. Se oli ajan oloissa korvaamatonta.

Valitettavasti tällainen systeemi ei vallinnut Itä-Karjalassa koko aikaa ja oli aluksi kansallisuuden mukaan valikoiva. Mutta tämä vie jo pois asiasta.

Mikä itse asiassa oli koko tämän Suomen nuorukaisten kurjan terveystilanteen juurisyy? Taloutta voi pitää sellaisena, siis ahtaita oloja, jotka näkyivät myös alokkaiden maantieteellisessä jakautumassa. Myös valistuksen puute oli ilmeinen ongelma ja sitä ruvettiin sitten torjumaan voimallisesti kehitetyllä neuvolatoiminnalla. Tulokset olivat hyviä.

Varsinaisena syntipukkina Lindén näkee kuitenkin separaattorin. Kyse oli siitä, että pikkutilalliset, joita suurin osa kansasta oli, tuottivat kyllä maitoa, mutta myivät kerman meijeriin tai voin kauppaan sen sijaan, että olisivat itse raaskineet siihen koskea.

Voista näet saatiin rahaa, jolla sitten voitiin ostaa kahvia ja sokeria, joista oli tullut kaikille ehdottoman välttämättömiä nautintoaineita. Lapsiakin syötettiin leivänmurujen ja kahvin sekoituksella, siis eräänlaisella pullamössöllä ilman pullaa.

Toki myös vehnäleivän kulutus oli kovassa nousussa tuona aikana. 1800-luvullahan se oli ollut harvinainen ylellisyysruoka, jota tavallinen talonpoika sai maistaa lähinnä markkinoilla kerran vuodessa.

Alokkaiden koulutustasokaan ei vielä useinkaan ollut hääppönen. Kansakoulujen voittokulku oli meillä alkanut jo 1860-luvulla: Suomen kansan hetki suuriin tekoihin on, kun se näkee nälkää, sanottiin ylpeästi.

Mutta ihan koko ikäluokka ei vielä ennen talvisotaa ollut käynyt läpi koko kansakoulukurssia. Tosin pelkän kiertokoulun käyneet kuuluivat jo aiemmille vuosikymmenille, mutta useissa paikoin oli vielä tyydyttävä vajaisiin kansakouluihin.

Niin valistuksen kuin elintasonkin todellinen vallankumous oli vielä edessä päin. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat kuuluimme jo eri maailmaan ja pääsimme nauttimaan siitä kulutusjuhlasta, joka 1960-70-luvuilla alkoi. Se koski myös osaa 1900-luvun alussa syntyneistä, mutta aika erilaisesta maailmasta he olivat joutuneet lähtemään.

Nämä ovat asioita, joita nykyisen elintasoähkyn ja kroonisen ylipainoisuuden oloissa ei oikein meinaa muistaa. Niin lähellä se puute on, kun taaksepäin mennään. Toivotaan, ettei se ole yhtä lähellä tulevaisuudessa.