Myrdal

 Kauhea kakara

Jan Myrdal, Lapsuus. Suomentanut Rauno Ekholm. Tammi 1982, 207 s.

Jan Myrdal tuli Suomessa tunnetuksi erityisesti kirjastaan Raportti kiinalaisesta kylästä (1971),. joka innoitti minuakin tuolloin kiinan opintoihin. Toinen merkittävä kiihoke oli Wilhelm Fucksin Tulevaisuuden voimasuhteet (1966), jossa ennustettiin, että tuo silloin lähinnä nälänhädistään ja äkkijyrkästä kommunismistaan tunnettu maa nousisi muutamassa vuosikymmenessä maailman johtoon.

Itse en koskaan hurahtanut maolaisuuteen, toisin kuin Myrdal. Hänestä tuli varsin omaperäinen maolainen ja hänen kuuluisa raporttinsa kiinalaisesta kylästä oli malliesimerkki hyväuskoisen pyhiinvaeltajan kyvystä uskoa mitä tahansa.

Tuon raportin perusteella lukija saattoi päätellä, että ihmistä oli tosiaan mahdollista muokata miltei mielin määrin. Kun hänestä haluttiin kollektivisti ja vähään tyytyväinen altruisti, tarvittiin vain sopiva sosiaalinen järjestelmä ja simsalabim! meillä oli, ei enempää eikä vähempää kuin tuo uusi ihminen, joka oli koko maailman pelastamisen vankka perusta. Pelastaahan se silloinkin piti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tekijä kävi samalla paikkakunnalla ja huomasi, että ihminen oli taas muuttunut ja pyrki sitkeästi parantamaan omaa ja perheensä asemaa. Konsumerismi, olosuhteiden sallimassa laajuudessa, oli eteenpäin vievä voima.

Kaiken kaikkiaan Myrdal ansaitsee kiitosta rehellisyydestään. Hän ei pokkuroinut sen yleisen mielipiteen edessä, joka sittemmin syytti (!) häntä normaalin avioliiton suosimisesta tai sananvapauden vaatimisesta myös eriäville mielipiteille.

Myrdal pysyi elämänsä loppuun asti ja kaikesta päätellen siis vuoden syksyyn saakka omaperäisenä, demokraattisena maolaisena, mutta vastusti sentään liberalismiksi naamioitunutta totalitarismia, kun sen näki. Hän herätti pahennusta myös jakamalla Lenin-palkintoja, jollaisia kaikki eivät halunneet ottaa vastaan.

Myrdalin vanhemmat olivat Ruotsin kansankodin todelliset supertähdet. Gunnar ja Alva Myrdal, jotka molemmat saivat Nobel-palkinnon, sikäli kuin nyt Gunnarin taloustieteen Nobelin voi asettaa samaan sarjaan muiden nobelien kanssa. Sehän on oikeasti vain Nobelin muistopalkinto, joka jaetaan erikseen.

Gunnar ja Alva olivat kansainvälisesti erittäin tunnettuja auktoriteetteja erityisesti sosiaalipolitiikassa. Heiltä riitti innostusta ja energiaa niin Yhdysvaltain neekeriongelman ratkaisemiseen (An American Dilemma), kuin Intian köyhyyden syiden selittämiseen ja paremman tulevaisuuden viitoittamiseen. Molemmat kannattivat ruotsalaisen kansankodin onnellistamiseksi rotuhygieniaa, nimenomaan sen negatiivisessa muodossa eli huonoja ominaisuuksia kantavien sterilisoimista.

Viimemainittu asiahan ei ole enää muodikas, mutta Myrdalien sosialidemokraattinen maine ei liene siitä erityisesti kärsinyt: he olivat joka tapauksessa uuden, uljaan yhteiskunnan suuria aatteellisia rakentajia.

Jan-pojan näkökulmasta molemmat olivat enemmän tai vähemmän vieraita tunkeilijoita ja poika pohti tosissaan, oliko Alva hänen äitinsä.

Alva, joka peräti johti vanhemmuuden ja lapsipsykologian kursseja, oli täysin kyvytön ymmärtämään lapsia ja hänen tietonsa heistä oli lukemalla hankittua. Äidin asema lapsieksperttinä tuntui pojasta surrealistiselta huumorilta.

Alva tunsi erityistä vastenmielisyyttä ruumiintoimintoja kohtaan ja käsitteli lapsia hyvin taitamattomasti. Lapset suhtautuivat häneen pelokkaasti ja epäluuloisesti.

Gunnar taas veisteli ilkeitä sarkasmeja Janista ja saattoi suuttua vaikkapa tämän viattomasta kysymyksestä ”olenko minä sinun avioton lapsesi”? Kunnon kontaktia ei syntynyt.

Jan toki viettikin pitkiä aikoja erillään vanhemmistaan eikä näytä koskaan nimittäneen heitä isäkseen ja äidikseen. Heitä puhuteltiin etunimellä, kun Jan taas itsestään puhui vanhaan ruotsalaiseen tapaan kolmannessa persoonassa.

Jan oli kuin olikin hankala lapsi ja myös epänormaali. Hänen sisarensa Sissela ja Kaj pärjäsivät vanhempiensa kanssa paremmin. Alva seuraili muka huomaamatta Jania ja kirjoitteli muistiin tämän omituisen käytöksen yksityiskohtia. Kummallisia ne olivatkin. Hänellä oli kylmä, huilumainen ääni, jota Jan inhosi.

Tuo pieni lapsi ei siis ollut normaali. Jo viisivuotiaana hän uppoutui syvälle mielikuvitukseensa eikä kyennyt tekemään itseään ymmärrettäväksi. Huippulahjakkaana hän kuvitteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta oli kaikissa kouluissa niin sietämätön jukuripää, ettei koskaan saanut mitään todistusta. Sitä paitsi häntä vaivasi sanasokeus.

Tämä ei estänyt Jania hankkimasta itselleen valtavaa lukeneisuutta ja monipuolista kielitaitoa. Hänestä tuli enemmän tai vähemmän kosmopoliittinen intellektuelli, epälojaali eurooppalainen, kuten hän itse asian ilmaisi.

Lapsuuden muistelmissa hämmästyttää se, että ne keskittyvät hyvin varhaiseen vaiheeseen. Ilmeisesti kirjoittaja sitten todella muistaa niin tavattoman hyvin sen, mitä hänelle tapahtui 5-10 -vuotiaana. Ainakin hän uskoo muistavansa.

Vanhemmat puhuivat Janin hirveydestä tämän kuullen. Heidän piireissään harrastettiin tasakattoista funktionalismia ja teräsputkihuonekaluja ja valkoisia seiniä ja puhetta inhottavista lapsista, joita pidettiin rähjäisissä lastenkamareissa, toteaa kirjoittaja summeeraten ehkä osuvasti aikakauden ja sen tietyn yhteisön hirveyksiä yleensäkin.

Kirjoittaja väittää, ettei pyri muistelmillaan kostamaan, mutta epäilemättä ne ovat merkinneet hänelle jonkinlaista surutyötä.

Vanhempien kylmyys ja kaukaisuus näyttävät varjostaneen lapsuutta, jonka ongelmia ei koskaan kyetty ratkaisemaan panemalla poika montessorikouluun tai muuhun erityispetukseen. –enempää kuin kiinalaisesta ihmisestä voitiin tehdä uutta uusilla kollektiivin säännöillä. Vanhemmat itse ne tässä olisivat erityiskasvatusta tarvinneet.

Mutta kaiketi tässäkin oli kyse ennen muuta puolin ja toisin sellaisista persoonallisuuksista, joiden valuvikoja ei voinut korjata. Onnettomuudeksi kehnonlaisesti vanhemmuuteen sopivat ihmiset saivat lapsen, joka olisi vaatinut heiltä paljon tavallista enemmän ihan normaalia rakkautta ja läsnäoloa.

Vaan helppo se on maalta huudella, kun merellä ollaan ongelmissa. Joka tapauksessa Janista kasvoi intellektuelli, joka kaikessa originaalisuudessaan on jollakin tavoin sympaattinen. On selvää, että hän oli lapsena kauhukakara ja jatkoi roolia vielä aikuisenakin.

Mutta kaikella lienee tarkoituksensa. Maailma ja erityisesti omahyväinen Ruotsi, tuo Gunnarin ja Alvan maailma, olisi ollut paljon valjumpi ilman tätäkin väriläiskää, ristiä, joka heille oli annettu..