Mikä aika?

 Teatteria ajan hengessä

Katsoin teatteriesityksen, jonka suurena erikoisuutena oli, että koko yleisö oli naamioitunut, kun taas näyttelijät olivat normaaleissa arkivarusteissa.

En saanut selvää, oliko naamiot ymmärrettävä pikemmin komediallisiksi vai traagisiksi. Ainakin minusta vaikutelma viittasi edelliseen, olihan koko lavastuksen tarkoituksena estää influenssaa leviämästä, mikä ei ole koskaan onnistunut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Mutta itse näytelmään. Minua oli varoitettu, joten ymmärsin kyllä, ettei tarjolla ollut se Minna Canthin Papin perhe, jonka ensiesitys oli vuonna 1891. Koska on tiedossa, ettei kukaan hyvin koulutetusta älymystöstämme enää kykenisi sellaista ymmärtämään, oli koko juttu kirjoitettu uudelleen tähän päivään sopivaksi.

Olihan niitä muutoksia. Palvelijatar onkin muuttunut palvelijaksi. Sääty-yhteiskunta on kyllä oudosti säilynyt, mutta toki vanha pappisperheen butler sopii jotenkin omaan aikaamme, toisin kuin menneen maailman piiat –vai sopiiko? Perheen pää on nyt tietysti vaimo ja pastori Henriikka, eikä suinkaan, kuten ennen, patriarkka Henrik. Jälkimmäinen hoitanee nyt ns. vihtoraattia.

Pakanalähetyksen ompeluseura harrastuksen kohteena on kuitenkin entisellään, mikäs sen modernimpaa, samoin näytelmän henkilöiden keskinäinen teitittely. Myös ne arvot, joita perheen pää edustaa ja joita vastaan nuoret kapinoivat, ovat täsmälleen samat kuin aikoinaan.

Vuonna 1891 oli kirkko vielä voimissaan, vaikka se älymystön piirissä olikin menettänyt kaiken arvovaltansa. Jo 1880-luvun liberalismi oli meilläkin niissä piireissä tehnyt selvää siitä naiivista uskonnollisuudesta, joka vielä 1860-luvulla leimasi yhtenäiskulttuuria. Kirkon ja uskonnon yli oli käynyt se rajuilma, josta Mikko Juva klassisessa tutkimuksessaan puhuu.

Odotin jännittyneenä, miten näytelmän modernisointi olisi nyt muuttanut tuota vanhaa perusasetelmaa. Mikä nyt, juuri tänään olisi se suuri kysymys, joka jakaa sivistyneistöä ja erottaa toisistaan vanhemmat ja lapset? Ketkä edes ovat nykyajan papistoa?

Se asema, joka ennen oli papistolla, on nykyään monen mielestä sillä kleruksella, joka tutkii yhteiskuntaa ja ympäristöä ja usein myös saarnaa tietä pelastukseen, kuka lehmien hävittämisen, kuka kasvissyönnin kautta. Jotkut näyttävät tehneen nasiirilupauksen ja antavat itsensä olla mahdollisimman luonnonmukaisessa, villissä tilassa, ekologisen elämäntavan symbolina.

Varsinaisia profeettoja nykymaailmaan mahtuu aika rajallisesti, mutta ainakin vielä taannoin sosiologit yleensä arvelivat olevansa jonkinlaisia pappeja, joilla on sanoma julistettavanaan. Nykyään heidän paikkansa näyttäisivät vallanneen luonnontieteen harrastajat, jotka kilpailevat helvettinäkyjen kaameudessa ja vaativat parannusta.

Tulta ja tulikiveä on saarnamiesten mukaan luvassa meillekin, ellei itse kukin tykönään tee parannusta ja luovu epäpyhästä ravinnosta ja voimavaunuilla ajelusta. Tämä sillä varauksella, että jälkimmäiset eivät käytä siunattua sähkön hajutonta ja mautonta henkeä, jota saadaan puhtaana pistorasiasta.

Toki nykyajan papisto on saanut monia yhteiskunnan pienimmistäkin vieteltyä mukaansa ja ahdistuksen määrässä kilpailevien joukossa juuri lapsenmieliset ovat päässeet aivan eturiveihin.

Onko kuitenkaan oikein sanoa, että nykyajan kapinallisia ja toisinajattelijoita ovat ne, jotka tuomiopäivän profeettoja seuraten juovat soijaa ja syövät riisiä, jotta heidän henkilökohtainen syntitaakkansa olisi mahdollisimman pieni?

Luulenpa, että tällainen vertaus ontuu. Kuten vuonna 1891 kirkollisuus ja klerikalismi olivat yhä se normaalitila, olivat erilaiset lahkot vain samaan virtaukseen liittyviä kuppikuntia, vaikka saattoivatkin vaatteensa repäisten sanoutua irti tapakristillisyyden valheellisuudesta ja vaatia todellista katumusta ja sisällistä tuntoa. Kyllä uskomusjärjestelmä oli molemmissa pohjimmiltaan sama. Todellinen radikalismi oli silloin antiklerikalismia ja ateismia, jotka olivat älykköpiireissä bon ton, kuten sanottiin.

No, näytelmässä kaikki on kuin onkin yhä samoilla sijoillaan kuin toissa vuosisadalla, mikä tekee aika tragikoomisen vaikutuksen. Pakanalähetystä ja ilmeisesti myös herännäisyyttä harrastava pappi on puolihullu fanaatikko, joka on yhtä kaukana nykyisen luterilaisen kirkon edistyksellisyysharjoituksista kuin klassinen liberalismi on totalitaarisesta demokratiasta. Vaikutelma on vaivaannuttava.

Minna Canthin radikaalit nousivat tosiaankin vastustamaan aikansa oikeaoppisuutta, eivätkä sitä puolustamaan jotakin menneen maailman friikkiä vastaan. Ketkä nykyään tekevät niin?

Radikaaleiksi voidaan tietenkin luokitella kaikki ne, jotka irrottautuvat kulttuurin historiallisesta jatkumosta ja asettuvat sovittamattomasti vastustamaan olemassa olevia konventioita. Tähän riittää eväiksi pelkkä tyhmyyskin, mutta yleensä avuksi haetaan myös jonkinlaisia ajatusrakennelmia, erityisesti yksilökeskeisiä. Joukossa näkemykset vahvistuvat ja saavat uutta vakuuttavuutta.

Vielä hiljattain näytelmän papiksi olisi hyvin kelvannut marxilais-leniniläinen hurmahenki, joka olisi intohimoisesti vastustanut suomalaista isänmaallisuutta ja liberaaleja talousnäkemyksiä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tällainen asetelma olisi yhtä vaivaannuttava kuin perinteisen papin ja ateistin ristiriita: liian ilmeistä, liian teennäistä.

Juuri nyt kuuluu oikeaoppisuuteen kannattaa postmodernia arvorelativismia, EU:ta LGBTI+ -friikkien oikeuksia, maailmanlopun saarnoja ja käänteistä rasismia. Samaan aikaan kuuluu halveksia Trumpia, Venäjää, aitoa avioliittoa, maltillisuutta ilmastopolitiikassa, perinteistä miehekkyyttä ja suomalaista nationalismia. 

Näytelmässä roolit ovat päinvastoin. Radikaalit suorastaan innostuvat löytäessään (keksiessään?) valtavirran kannattamat ja median yhä uudelleen jankuttamat arvot ja pilkkaavat marginaaleja, jotka eivät niitä jaa.

Näytelmän pappi, valtavirran saarnaaja, olisi voinut oikeasti olla joku sopuli, jonka poroporvarilliseen maailmaan ei kuulu mennä istuskelemaan kadulle tien tukkeeksi tai kanoteeraamaan risteilyaluksen eteen, vaan joka ymmärtää että maailmaa voidaan muuttaa vain vähän kerrallaan ja hyvässä järjestyksessä.

Kapinoitsijat olisivat voineet olla lahkolais-Gretoja, jotka suureen ääneen ruikuttavat omaa kurjuuttaan ja kohtaloaan maailmanlopun edessä. Marttyyrin roolihan saattaisi ainakin auttaa lisäämään näytelmään koomisia jännitteitä.

Mutta totta kai ne varsinaiset oppositiovoimat, jotka nyt vastustavat niitä pyhiä totuuksia, joita laatumediaksi itseään kutsuvat tahot kaikkialla julistavat, ovat jotakin muuta kuin nuo friikit, joille kyllä mielellään annetaan valtavasti julkisuutta.

Suuri taide on aina kyennyt löytämään aikakaudesta ne olennaiset asiat, joita tuon aikakauden henki itse ei ymmärrä, joille se ei ole kyennyt antamaan ääntä.

Mutta toki siihen tarvitaan taiteilijaa, jopa suurta näkijää runoilijaa. Olisi tietenkin kohtuutonta edellyttää, että kuka tahansa näytelmien modernisoija pystyisi sitä tekemään.

Näyttelijäntyö oli ihan kelvollista ja kyseessä oli siis Mikkelin teatteri.