Sivilisaation romahdus

Sivilisaation loppu

David Jonstad, Sivilisaation loppu. Into 2016, 281 s.

Ruotsalainen David Jonstad kertoo kirjassaan, että kuningatar Elisabeth kysyi vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, miten oli mahdollista, ettei sitä kyetty näkemään ennakolta.

Johtavat asiantuntijat antoivat sekavia vastauksia, kunnes viimein saatiin aikaan Britannian akatemian voimin järkeväksi katsottu selitys. Maailman etevimmät matemaatikkonerot olivat kyllä asian parissa askarrelleet, kerrottiin, mutta ei kokonaisuuden, vaan sen osien.

 Pyramidihuijaukseen verrattava velaksi eläminen hyödytti kaikkia eikä kukaan tuntenut tarvetta katsoa, mikä olisi asian kokonaisvaikutus.

Anekdootti kuulostaa uskottavalta ja heijastanee nykyisen ajattelutavan yhtä perusheikkoutta. Toistaiseksi menee mukavasti ja on liian epämiellyttävää ajatella, mitä voisi tapahtua ja itse asiassa jo onkin syytä olettaa tapahtuvaksi. Itse asiassa emme ole tainneet oppia viime kriisistä mitään.

Ongelmana on, ettei suuri kriisi, joka käytännössä voi merkitä sivilisaation, joskaan nyt ei maailman loppua, tule välttämättä vähän kerrassaan, vaan saattaa ehkä jopa todennäköisemmin tulla kertarysäyksellä.

Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja kauniin säännöllistä, kuten funktioiden kuvaajien koulumatematiikassa selitettiin aina olevan. Luonto ja historia ovat alttiita bifurkaatioille eli haarautumille (lat. furca= hanko, haara).

Maapallon lämpötilan nousu, olipa ihmisen toiminta siihen pääasiallisena syynä tai ei, saattaa aiheuttaa äkillisiä tasapainon muutoksia samaan tapaan kuin vuorille hitaasti ja rauhallisesti kertyneet lumikerrokset saattavatkin yhtäkkiä lähteä liikkeelle miljoonien tonnien tuhoavana massana.

Jonstad on tarkastellut sivilisaatioiden tuhon selityksiä ja todennut, että monimutkaiset yhteiskunnat ovat jo ammoin olleet alttiita romahduksille. Romahdukset ovat aluksi poliittisia, mutta vaikutukset tuntuvat ennen pitkää kaikkialla: ”vakiintunut taso” menetetään, kun kehitys on viety pidemmälle, kuin rakenteet kestävät.

Yhteiskunnalliset romahdukset näyttävät erilaisilta, mutta on niissä yhteisiäkin piirteitä. Niinpä esimerkiksi taloudellinen ja organisatorinen erikoistuminen niiden jälkeen vähenee, valta hajaantuu, monumentaalisen arkkitehtuurin, taiteen ja kulttuurin investoinnit vähenevät, informaatiotulva pienenee, kauppa ja resurssien uudelleen jakaminen vähenee, alue hajoaa pienemmiksi poliittisiksi yksiköiksi ja väestön määrä laskee.

Rooman romahdus on muuan esimerkki. Sitä on tutkittu valtavasti ja selitetty lukemattomilla eri tavoilla, mutta tuskin vielä tyhjentävästi. Joskus koko asiaa on koetettu jopa vähätellä ja selittää pois, mutta tämä on kaikkea muuta kuin vakuuttavaa. Imperiumin romahdus aiheutti jopa Britanniassa saakka taantumisen entistä paljon primitiivisempään tekniikkaan, muusta kulttuurista puhumatta.

Itse Rooman kaupungin luhistuminen ja autioituminen on hätkähdyttävä esimerkki. Nykyaikana vastaavan näyn tarjoaa Detroit.

Kaupunki, joka oli Amerikan ylpeys, on nyt suurelta osin autioituneiden, romahtaneiden ja palaneiden talojen viidakko, josta rikollisjengit käyvät ryöstämässä raunioista irtoavaa romua.

Toisaalta kaupungissa kerrotaan alkaneen ilahduttava vihreä viljelysbuumi ja seillä kuulemma kukoistavat monikulttuurisen yhteiselon keitaat. Tätä en osaa ottaa aivan vakavasti ja luulen, että kaupungin uusi etninen kirjavuus ei lupaa mitään hyvää, vaan ainoastaan noudattelee rappion lainomaisuuksia.

Kirjoittaja on joka tapauksessa huomattavan toiveikas ihmisluonnon suhteen ja ottaa esimerkiksi New Orleansin tapahtumat hirmumyrsky Katrinin jälkeen. Hän kiinnittää huomiota löytämiinsä positiivisiin kokemuksiin ja näyttää selittävän ryöstelyt ja ammuskelut vain valkoisen roskaväen mentaliteetilla.

Tulkinta näyttää kovin valikoivalta. Joka tapauksessa on mahdollista, että hyvä järjestys säilyy myös äärimmäisen katastrofin oloissa. Tästä on osoituksena saarretun Leningradin historia, jossa kuoltiin nälkään ja syötiin ihmislihaa, mutta ei ryöstetty kauppoja. Tosin ihmiset olivat siellä nälän heikentämiä ja esivalta poikkeuksellisen ankara.

Aiemmin, kansalaissodan vuosina suurimmaksi osaksi tyhjentyneessä Pietarissa tilanne oli aika lailla toinen ja rikollisuus paisui varsin hallitsemattomaksi. Paras eloonjäämisstrategia oli kuitenkin muuttaminen pois kaupungista eikä esimerkiksi aseistautuminen, mistä ei varmaan haittaakaan ollut.

Joka tapauksessa voitaneen lähteä siitä, ettei elämän perusedellytyksiäkään uhkaava kriisi välttämättä synnytä kaikkien sotaa kaikkia vastaan, edes Amerikassa saati meillä. Sellaiselle on kuitenkin olemassa pohjaa silloin kun luja järjestysvalta menetetään, ihmiset hajoavat pieniksi yksiköiksi ja joillakin on resursseja huimasti enemmän kuin muilla.

Perusongelmiin kuuluu talouden monimutkaistuminen, joka tekee entistä vaikeammaksi korvata sen vahingon, joka rakenteiden murtumisesta seuraa.

Tennispallo palautuu ennalleen hyvin nopeasti eli sillä on siihen suuri taipumus, resilienssi. Pingispallon kohtalo samanlaisen paineen alaisena on karumpi.

Nykyaikaista tuotantojärjestelmää kirjoittaja nimittää pingistaniksi, joka on äärimmäisen haavoittuvainen, toisin kuin kuvitteellinen tennisborg.

Kun kriisi tulee ja toivottavasti se ei tule taas kerran yllättäen ja varoittamatta, on pakko selvitä ilman Pingistanin tuhoutuneita rakenteita. Tarkemmin ottaen sieltä kyllä voi irrottaa vaikkapa teräspalkkeja. Yhdestä sellaisesta kyläseppä takoo vaikka mitä, vuosien ajan.

Joka tapauksessa ne, jotka haluavat tyydyttää jokapäiväiset tarpeensa, joutuvat siirtymään maalle, pieniin ryhmiin ja hajalleen. Niissä oloissa henkiinjääminen onnistuu. Miten käy kulttuurin, ei kirjassa pohdita, ehkäpä se ei enää ketään kiinnosta ja unohdetaan tarpeettomana, kuten muinoin Rooman romahdettua.

Itse asiassa myös monimutkainen nykyaikainen valtio saattaisi kestää kriisejä suhteellisen hyvin, mikäli vältettäisiin megalomaaniset globaalistumisen ja kansainvälisen työnjaon kiusaukset.

Mikäli vaikkapa energian tuotanto hajautetaan ja käytetään mahdollisimman monia lähteitä, on haavoittuvuus pienempi.

Kriisejä ajatellen pitäisi myös olla puskureita. Ruotsissa, kuten Suomessakin varmuusvarastot olivat vielä hiljattain huomattavan suuret. Nyt niitä on tuntuvasti pienennetty, koska EU:hun kuulemma voi turvautua tarvittaessa. Tämä näyttää olevan luonteva osa tämän tuhatvuotiseksi pyrkivän hyperorganisaation myyttejä.

Katastrofeja kuitenkin on syytä odottaa ja niiden seurauksiin voitaisiin sopeutua ehkä vähilläkin vahingoilla, mikäli siirtymäaikaa olisi riittävästi. Kummallista kyllä, tämä ei näytä tuota aivotonta jättiläisbyrokratiaa kiinnostavan. Ajatelkaamme vaikkapa traktorien puukasuuttimien ja biopolttoaineen tuottamista. Se ei käy hetkessä, mutta on mahdollista.

Kirjoittaja itse näyttää uskovan varsin karuun tulevaisuuteen, jossa Detroit saapuu myös Ruotsiin. Ruotsalaisten arvostelijoiden keskuudessa kirjaa on kuitenkin luonnehdittu jopa optimistiseksi, mutta tämähän riippuu itse kunkin odotushorisontista.

Joka tapauksessa kirja on tarpeellinen varoitus niille, jotka luulevat, että nykyinen kehitys on vakaalla pohjalla ja väheksyvät ”maalaiselämän idiotismia”.

Se, joka ymmärtää, että ne rahassa määritellyt hinnat, jotka asioilla nyt ovat, perustu vankkaan todellisuuteen, saattaa mieluummin katsella itselleen elintilaa maalta kuin suurten kaupunkien muodikkaista kortteleista. Ja varaavia uunejahan meillä jo tehdään kaikkiin taloihin.

Henki on halpaa

Henki on halpaa

Toisen maailmansodan uusia analyysejä on ilmestynyt aina lähes vuosittain. Nyt joku O’Brien niminen henkilö näyttää laskeskelleen toisen maailmansodan kustannuksia. Saadut luvut (arviot) ovat ilmeisen kiinnostavia, mutta ei niiden pohjalta kannata ruveta kovin paljon selittämään.

Kun en ole kirjaa lukenut, en tiedä, millaisia päättelyketjuja kirjoittaja on käyttänyt, mikäli hän väittää antaneensa uuden ratkaisun kysymykseen ”miten sota voitettiin”.

Kun ainakin O’Brienin referoijat ellei sitten myös hän itse selittävät tietyille aloille allokoidun rahamäärän selittävän myös niiden tärkeyden ja jopa ratkaisevuuden itse sodan lopputulokseen nähden, kannattaa selitys nauttia suolahippusen kanssa ja miettiä taas kerran mistä sodassa on kysymys.

Toki jo Napoleonin kerrotaan sanoneen, että sodankäyntiin tarvitaan kolmea asiaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Tätä ei kannata epäillä enempää kuin sitäkään, että sodassa silti saattavat köyhät päihittää rikkaat puhumatta siitä, ettei rahallinen panostus muutu sotilaalliseksi voimaksi kuin hyvin rajoitetussa määrin, ellei mukana seuraa erinäisiä strategisia tekijöitä, mukaan lukien henkisiä.

Kaarle XII:n Ruotsi oli köyhä maa, mutta riepotteli rikkaampiaan monta vuotta, niin kauan kuin henkinen kantti kesti.

Suursodan käyminen saattaa loppua, kun rahat loppuvat, etenkin mikäli ei voida elää vihollisen kustannuksella. Suuren sodan (guerra) ohella on kuitenkin olemassa pikkusota (guerilla), joka tietyissä oloissa saattaa tarjota voittamattoman vastuksen monikymmenkertaisesti rikkaammalle ja runsaammalle vastustajalle.

Pikkusotaa oppi myös Napoleon pelkäämään Espanjan kokemustensa takia. Venäläisetkin muistivat Espanjan, kun suomalaiset sissit (šiši on vanha venäläinen sana, joka lienee tullut suomesta tai sitten päinvastoin) alkoivat katkoa heidän armeijansa huoltoyhteyksiä.

Venäläisillä oli ilmeisestikin kaksi vaihtoehtoa: aloittaa säälimätön terrori tai sitten turvautua positiiviseen rauhoittamispolitiikkaan. Edellistä harjoitettiin loppujen lopuksi vain aivan rajoitetussa määrin Pohjanlahden rannikolla. Myöhemmin Kaukasuksella siitä tuli sääntö ja ratkaiseva tekijä, hirveällä hinnalla sissien koko kansalle.

Suomen armeija on aina ollut köyhä, mikäli sen resurssit muunnetaan rahaksi. Yksi resurssi kuitenkin on ollut merkittävän laadukas: joukkojen moraali.

Jatkosodassa suomalaiset mobilisoivat valtavan määrän miehiä ja huoltotehtäviin naisiakin ja myös tappiot olivat hyökkäysvaiheessa huimat.

Rahallisesti kysymys ei ollut suurista arvoista. Toki miehen elättäminen, kansakoulun käyttäminen ja rokottaminen oli laskettava kustannuksiin mukaan siinä kuin äkseeraaminen ruotuväessä, mutta kuten muuan Tuntemattoman sotilaan hahmo asian kiteytti: ”antaa mennä vaan, eihän siinä mene kuin naimalla saatu henki!”

Moraalisen tekijän merkitystä aineellisiin verrattuna on yritetty arvioida, mutta on selvää, ettei kaikissa oloissa pätevää suhdelukua voida esittää, jos ylipäätään mitään järjellistä.

Kun joukko menettää moraalinsa, tulee siitä vain teuraskarjaa, olipa se sitten suuri tai pieni ja olipa sillä kalliit tai halvat varusteet. Asian saattavat saada aikaan aivan irrationaaliset tekijät, esimerkiksi väärinkäsitykset.

Aikoinaan suomalaiset luottivat suuresti siihen, että heidän yksilöllinen pätevyytensä oli korkealla tasolla. Talvisodan propagandassa viitattiin vielä hyvään ampumataitoon, joka oli Krasnoje selon leirillä saanut niin usein tunnustusta ja jonka ainakin puna-armeijan samoilla leireillä ollut ylempi päällystö varmasti muistaisi.

En muista, miten paljon suomalaiset käyttivät panoksia henkeä kohti. Ainakin niitä meni paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla, jotka tutkimusten mukaan sitä paitsi laukoivat yleensä aivan muualle kuin kohti vihollista. Eihän siihen suomalaisilla ollut edes varaa, noin periaatteessa.

O-Brieniläiset näyttävät uskovan, etteivät saksalaisetkaan pitäneet koko itärintamaa kovin suuressa arvossa, kun kerran uhrasivat sinne niinkin vähän rahallisia resurssejaan.

Tämä näyttää kovin hätäiseltä päätelmältä. Kieltämättä Hitler uskoi, että pommerilaisen krenatöörin luut kannattaa ilman muuta uhrata tarpeen niin vaatiessa, mutta toki hän olisi korvannut verta rahallakin, mikäli se itärintamalla olisi ollut mahdollista. Suuri määrä miehitä oli yksinkertaisesti pakko saada sinne ja menekki oli sen mukaista. Loppujen lopuksi puna-armeija yksinkertaisesti voitti, hirveällä hinnalla.

Sattuneesta syystä Saksalla ei ollut lentotukialuksia, joskin yksi taisi olla rakenteilla, eikä muutenkaan yhtä kallista laivastoa kuin jenkeillä. Niinpä esimerkiksi hyvin mekanisoidun Kurskin taistelun kalusto oli halpaa verrattuna Tyynen meren teräskolosseihin.

Tästä nyt ei kyllä sittenkään kannata tehdä sitä johtopäätöstä, ettei itärintamalla mitään ratkaistu ja että tuo surullisenkuuluisa body count on turhaa ajanhukkaa.

Itärintamalla saksalaiset joutuivat käyttämään niitä aseita, jotka siellä olivat mahdollisia. Raakaa työtä teki der Landser, mosuri, jonka henki oli halpaa. Sitä vastaan heitettiin puna-armeijalaisia, joiden henki arvioitiin vieläkin halvemmaksi äärimmäisen häikäilemättömän taktiikan perusteella arvioiden.

Muistan rintamamiesten joskus matkineen Mannerheimia ja skandeeranneen mahtipontisella komentoäänellä: ”Sotilaat! Paljon teitä on mennyt… -menkööt loputkin!”

Tämä oli tietenkin hirtehishuumoria, mutta kertoo siitä, ettei myöskään Suomen itärintamalla miehen henki ollut kovin korkeassa kurssissa. Halvempi se oli kuin koiran henki nykyään, havainnollisti muuan veteraani minulle joskus.

Tämän vuoksi ei kuitenkaan kannata ruveta kuvittelemaan, ettei Suomikaan sotaan oikeastaan mitään sijoittanut tai paljoakaan siinä menettänyt, kun sen käyttämät resurssit olivat hankinta-arvoltaan niinkin halpoja kuin olivat. Samasta syystä ei kannata luulla, että esimerkiksi USA:n sotilaallinen mahti muihin maihin verrattuna olisi sama kuin niiden sotilasbudjettien tai sotaraudan arvon suhde enempää markkinahintaan kuin edes ostovoimapariteetilla korjattuna, jos niin saa sanoa.

Torjuntavoiton myytit

Torjuntavoitto

Bair Irincheev, Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin. Minerva 2016, 297.

Tämänkin kirjan oli jo korkea aika tulla. Suomea ja venäjää erinomaisesti taitava Bair Irintšejev (englantilaisittain translitteroituna Irincheev) on kirjoittanut Kannaksen kesän 1944 suurtaisteluista kirjan, jossa huomioidaan laajasti myös venäläisen (neuvostoliittolaisen) osapuolen näkökulma.

Venäläinen sotahistoria liioittelee notorisesti omia saavutuksia ja siihen on usein tarttunut ajan stalinistista henkeä, jonka avoimen sovinistinen suhtautuminen tosiasioihin poikkeaa suuresti meikäläisestä.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että suomalainen puoli kirjoittaisi objektiivista sotahistoriaa. Jokaisella asianosaisella on näkökulmansa, joka ei voi olla vaikuttamatta. Muuan tärkeä ulottuvuus ovat taistelukentän tapahtumat ja saavutetut menestykset ja kärsityt tappiot.

Olisi pelkästään naiivia kuvitella, että totuutta tällä tasolla voitaisiin löytää ottamatta huomioon vastustajan omia tietoja. Suomalaistenkin antamat tiedot vihollisten tappioista ovat usein reilusti liioiteltuja, yhden suhde kahteen ei ole kovinkaan huono suhde.

Tietääkseni venäjäksi ei ole ilmestynyt kunnon teoksia, joissa suomalainen näkökulma olisi otettu vakavasti. Tässä nyt taitaa viimeinkin olla sellainen, toivottavasti saa lukijoita. Tämä kyllä tarjoaa venäläisillekin tarpeellista ja terveellistä tietoa.

Mutta tuo taistelukentän taso, joka yhä uudelleen jaksaa innostaa alan harrastajia, on sentään vain se onnettomien moukkien taso, shakkitermiä käyttääkseni. Varsinaiset likaisen työn tekijät kyllä osaltaan ratkaisevat taistelut, mutta pelaajan näkökulmasta ne voidaan ja pitääkin aina tietyin edellytyksin uhrata. Sodassa sotilaiden henkeä vaatii usein valtioetu. Valtio puolestaan valvoo ja toteuttaa kansalaistensa etua -paremmin tai huonommin.

Mikäli tietoisuus tuon joskus hieman monimutkaisen suhteen toimivuudesta on kansalaisarmeijassa sotilaiden mielessä kirkkaana, pystyy tuo armeijasuuriin tekoihin ja kestää suuret tappiot.

Kesällä 1944 hämmästyttävää on juuri tuo tavaton sitkeys ja uskollisuus asialle, jota joukkojen suuri enemmistö jaksoi noudattaa tilanteessa, jossa maailman mahtavin mekanisoitu sotakone oli päättänyt jyrätä sen.

Se, että melkoinen joukko luopui taistelusta, oli se luonnollinen ja normaali reaktio. Se, että enemmistö ei niin tehnyt, vaan iski vastustajalle luun kurkkuun, on se ihme. Toki voimme hämmästellä myös puna-armeijan tavatonta ja kaikille odottamatonta sitkeyttä, mutta se on jo oma tarinansa.

Stalin, joka tunnetusti kertoi sodan jälkeen kunnioittavansa suomalaisten sotilaskuntoa, luultavasti puhui totta. Hän oli moneen otteeseen saanut vihastua siitä, ettei suomalaisista kyetty tekemään selvää.

Kuten kerrotaan, keväällä 1944 Stalin totesi, että suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa ja että järkeä pitää takoa heidän päähänsä moukarilla. Sitä sitten yritettiin.

Miksi suomalaiset eivät taipuneet rauhaan keväällä 1944 on kysymys, jota on jo kyllin käsitelty muualla. Muistutetaan nyt tässä vain saksalaisten tuolloin yhä vahvasta asemasta ja siitä, ettei Stalin Suomessa herättänyt erityistä luottamusta, jos asia lievästi ilmaistaan ja siihen oli päteviä syitä. Rauhalle piti olla olemassa myös objektiiviset edellytykset. Sellaisiin ei kuulunut luvattu puna-armeijan apu Saksaa vastaan.

Itse rauhanteon Suomi oli ottanut tavoitteekseen jo silloin, kun Linkomiehen hallitus keväällä 1943 muodostettiin, kuten tiedetään. Ehdotettu ”antautuminen” ei kuitenkaan ollut se ratkaisu, mihin pyrittiin.

Irincheev, muuten hyvässä kirjassaan, tulee kysyneeksi sitäkin, kannattiko Suomen uhrata 48000 miestä jatkosodassa saadakseen pitää vanhat rajansa (Petsamon menetystä lukuun ottamatta).

Tähän tietysti voi ja pitää vastata kysymällä, mitä olisi tapahtunut ilman Saksa-kumppanuutta ja siis sen jälkeen kun olisi jouduttu Moskovan helmaan ja suurella varmuudella Saksan ja Neuvostoliiton sotatantereeksi noina vuosina ja neuvostomaaksi vielä niiden jälkeen?

Luultavasti kuolonuhrien ikä- ja sukupuolijakautumasta olisi tullut niin sanotusti tasa-arvoisempi, mutta määrä olisi Baltian maiden esimerkin perusteella ollut suurempi ja mitäpä olisi jäänyt jäljelle kansakunnan kunniasta ja niitä arvoista, joita sen armeija sentään niin uskollisesti puolusti?

Ehkäpä nuo arvot olisi taas aikanaan jostakin kaivettu taas esille, kuten Baltiassakin, ja alettu kehittää uusia myyttejä, jotka siellä monen mielestä kuuluvatkin olevan meikäläisiin nähden ylivoimaisia.

Irincheevin mielestä joka tapauksessa ”torjuntavoitto” on myytti, mikä tietenkin pitää paikkansa. Jokaisella kansakunnalla on myyttinsä ja Ernst Renanin maksiimin mukaisesti se yhdessä muistaa ja yhdessä unohtaa asioita kunnioittaakseen sitä, mitä pitää pyhänä.

Venäläiset taas puolestaan elävät erittäin sakeassa myyttien kyllästämässä ilmapiirissä. Vetäytyminen Napoleonin edessä ja Moskovan polttaminen ovat yhtä sankaritarinaa, uskomattomat tappioluvut ja perääntyminen Saksan hyökkäyksen alla kuvataan yhä uudelleen sankaruuden osoituksiksi ja ”kuolemattomien marssilla” voiton päivänä plakaatit julistavat ”ei katumusta, vaan ylpeys”.

Ylpeydelle venäläisillä on hyvät perusteensa, kuten on suomalaisillakin. Ei toinen tässä sulje pois toista. Tietenkin on mahdollista ylittää myös oikeutetun ylpeyden ja tyhmänylpeyden välinen raja, jolloin ollaankin äkkiä syvällä moukkamaisessa sovinismissa ja sodan ihannoinnissa. Se on näinä aikoina alkanut muodostua yhä selkeämmäksi vaaraksi.

Irincheev väittää, että myytti ”torjuntavoitosta” syntyi vuonna 1991. Tämä ei pidä paikkaansa. Lähteistä ilmenee, että hämmästyneet englantilaiset huomasivat jo syksyllä 1944 suomalaisten (joiden kaiken järjen mukaan piti olla antautuneita ja murskattuja) puhuvan ”torjuntavoitosta”.

Käsite eli kyllä jonkin aikaa melko kituvaa elämää, kun tappion tosiasiallekin tietysti piti antaa sille kuuluva arvo. Kuitenkin esimerkiksi Moisalan ja Alasen kirja Kun hyökkääjän tie suljettiin, ilmestyi sentään vuonna 1988. Toki Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkällä perestroikassaan, millä mahdollisesti on ollut vaikutusta julkaisuajankohdalle.

Mutta olennaista toki on, mitä ”torjuntavoitolla” tarkoitetaan”. Naiiveimmat luulevat kai sen merkitsevän, että puna-armeija pakotettiin hyväksymään Suomen ehdot.

Siitähän ei toki ollut kysymys. Olipa Suomen armeija miten urhoollinen ja taitava tahansa, olisi maailman mahtavin sotakone sen kyennyt halutessa murskaamaan. Mutta niin korkealle ei asiaa priorisoitu. Kysymys kuuluukin: priorisoitiinko se sittenkin kohtuuttoman korkealle?

Miksi piti uhrata valtava määrä nuoria miehiä Suomen irrottamiseksi sodasta? Moskovassa tiedettiin hyvin, että se irtoaisi siitä joka tapauksessa ilman valtavaa suurhyökkäystä, joka ironisesti ajoitettiin luvatun Normandian maihinnousua keventävän hyökkäyksen korvikkeeksi.

Tätä voi pitää aasinpotkuna länsiliittoutuneille, jotka olivat viivytelleet toisen rintaman muodostamisessa ja antaneet puna-armeijan maksaa verellä Saksan kukistamisen.

Ihanko oikeasti Suomi uhkasi Leningradia vielä kesällä 1944 ja millaisia riskejä olisi sisältynyt siihen, että olisi säästetty jokunen satatuhatta ihmishenkeä pidättymällä laajoista sotatoimista?

Olisiko aika tunnustaa, että Suomeen kohdistunut ”stalinilainen operaatio” oli loukatun turhamaisuuden sanelema groteski ja tarpeeton uhri sodan moolokille.

Mutta sota raaistaa sen kävijät. Joskus tuntuu siltä, että sama tapahtuu myös sen innokkaille tutkijoille, jotka yhä uudelleen kertaavat taisteluita ja pohtivat, olisiko ne voitu saada sujumaan omalta kannalta paremmin, sen sijaan, että yleisinhimillisestä näkökulmasta katsoen hyväksyisivät joko sen asian, että kun joku voittaa, toinen aina vastaavasti häviää tai sitten peräti sen, että kun soditaan, molemmat osapuolet voivat inhimillisellä tasolla vain hävitä.

Jälkimmäinen kai olisi lähinnä buddhalainen näkökulma. Kirjoittaja burjaattina varmaankin tuntee sen hyvin, mutta sotahistorian harrastajana hän näyttää olevan lähempänä tätä meidän niin sanoakseni kristillistä näkökulmaamme.

Kirjoittajan muutamat teesit Kannaksen taistelujen tulkintojen ”myyttisyydestä” eivät mielestäni ole häirinneet itse asioiden esittämistä, mikä tapahtuu tällaisen kirjallisuuden hyviä perinteitä noudattaen, kun molempien osapuolten näkökulmaa hyödynnetään. Asianharrastajien lukemistoon kirja kuuluu ilman muuta.

Suomennos on Mirko Harjulan taattua työtä eikä anna aihetta huomautuksiin. Oudoksuin tosin termiä haupitsitykki, kun yleensä on totuttu puhumaan kanuunahaupitsista.