Henki on halpaa

Henki on halpaa

Toisen maailmansodan uusia analyysejä on ilmestynyt aina lähes vuosittain. Nyt joku O’Brien niminen henkilö näyttää laskeskelleen toisen maailmansodan kustannuksia. Saadut luvut (arviot) ovat ilmeisen kiinnostavia, mutta ei niiden pohjalta kannata ruveta kovin paljon selittämään.

Kun en ole kirjaa lukenut, en tiedä, millaisia päättelyketjuja kirjoittaja on käyttänyt, mikäli hän väittää antaneensa uuden ratkaisun kysymykseen ”miten sota voitettiin”.

Kun ainakin O’Brienin referoijat ellei sitten myös hän itse selittävät tietyille aloille allokoidun rahamäärän selittävän myös niiden tärkeyden ja jopa ratkaisevuuden itse sodan lopputulokseen nähden, kannattaa selitys nauttia suolahippusen kanssa ja miettiä taas kerran mistä sodassa on kysymys.

Toki jo Napoleonin kerrotaan sanoneen, että sodankäyntiin tarvitaan kolmea asiaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Tätä ei kannata epäillä enempää kuin sitäkään, että sodassa silti saattavat köyhät päihittää rikkaat puhumatta siitä, ettei rahallinen panostus muutu sotilaalliseksi voimaksi kuin hyvin rajoitetussa määrin, ellei mukana seuraa erinäisiä strategisia tekijöitä, mukaan lukien henkisiä.

Kaarle XII:n Ruotsi oli köyhä maa, mutta riepotteli rikkaampiaan monta vuotta, niin kauan kuin henkinen kantti kesti.

Suursodan käyminen saattaa loppua, kun rahat loppuvat, etenkin mikäli ei voida elää vihollisen kustannuksella. Suuren sodan (guerra) ohella on kuitenkin olemassa pikkusota (guerilla), joka tietyissä oloissa saattaa tarjota voittamattoman vastuksen monikymmenkertaisesti rikkaammalle ja runsaammalle vastustajalle.

Pikkusotaa oppi myös Napoleon pelkäämään Espanjan kokemustensa takia. Venäläisetkin muistivat Espanjan, kun suomalaiset sissit (šiši on vanha venäläinen sana, joka lienee tullut suomesta tai sitten päinvastoin) alkoivat katkoa heidän armeijansa huoltoyhteyksiä.

Venäläisillä oli ilmeisestikin kaksi vaihtoehtoa: aloittaa säälimätön terrori tai sitten turvautua positiiviseen rauhoittamispolitiikkaan. Edellistä harjoitettiin loppujen lopuksi vain aivan rajoitetussa määrin Pohjanlahden rannikolla. Myöhemmin Kaukasuksella siitä tuli sääntö ja ratkaiseva tekijä, hirveällä hinnalla sissien koko kansalle.

Suomen armeija on aina ollut köyhä, mikäli sen resurssit muunnetaan rahaksi. Yksi resurssi kuitenkin on ollut merkittävän laadukas: joukkojen moraali.

Jatkosodassa suomalaiset mobilisoivat valtavan määrän miehiä ja huoltotehtäviin naisiakin ja myös tappiot olivat hyökkäysvaiheessa huimat.

Rahallisesti kysymys ei ollut suurista arvoista. Toki miehen elättäminen, kansakoulun käyttäminen ja rokottaminen oli laskettava kustannuksiin mukaan siinä kuin äkseeraaminen ruotuväessä, mutta kuten muuan Tuntemattoman sotilaan hahmo asian kiteytti: ”antaa mennä vaan, eihän siinä mene kuin naimalla saatu henki!”

Moraalisen tekijän merkitystä aineellisiin verrattuna on yritetty arvioida, mutta on selvää, ettei kaikissa oloissa pätevää suhdelukua voida esittää, jos ylipäätään mitään järjellistä.

Kun joukko menettää moraalinsa, tulee siitä vain teuraskarjaa, olipa se sitten suuri tai pieni ja olipa sillä kalliit tai halvat varusteet. Asian saattavat saada aikaan aivan irrationaaliset tekijät, esimerkiksi väärinkäsitykset.

Aikoinaan suomalaiset luottivat suuresti siihen, että heidän yksilöllinen pätevyytensä oli korkealla tasolla. Talvisodan propagandassa viitattiin vielä hyvään ampumataitoon, joka oli Krasnoje selon leirillä saanut niin usein tunnustusta ja jonka ainakin puna-armeijan samoilla leireillä ollut ylempi päällystö varmasti muistaisi.

En muista, miten paljon suomalaiset käyttivät panoksia henkeä kohti. Ainakin niitä meni paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla, jotka tutkimusten mukaan sitä paitsi laukoivat yleensä aivan muualle kuin kohti vihollista. Eihän siihen suomalaisilla ollut edes varaa, noin periaatteessa.

O-Brieniläiset näyttävät uskovan, etteivät saksalaisetkaan pitäneet koko itärintamaa kovin suuressa arvossa, kun kerran uhrasivat sinne niinkin vähän rahallisia resurssejaan.

Tämä näyttää kovin hätäiseltä päätelmältä. Kieltämättä Hitler uskoi, että pommerilaisen krenatöörin luut kannattaa ilman muuta uhrata tarpeen niin vaatiessa, mutta toki hän olisi korvannut verta rahallakin, mikäli se itärintamalla olisi ollut mahdollista. Suuri määrä miehitä oli yksinkertaisesti pakko saada sinne ja menekki oli sen mukaista. Loppujen lopuksi puna-armeija yksinkertaisesti voitti, hirveällä hinnalla.

Sattuneesta syystä Saksalla ei ollut lentotukialuksia, joskin yksi taisi olla rakenteilla, eikä muutenkaan yhtä kallista laivastoa kuin jenkeillä. Niinpä esimerkiksi hyvin mekanisoidun Kurskin taistelun kalusto oli halpaa verrattuna Tyynen meren teräskolosseihin.

Tästä nyt ei kyllä sittenkään kannata tehdä sitä johtopäätöstä, ettei itärintamalla mitään ratkaistu ja että tuo surullisenkuuluisa body count on turhaa ajanhukkaa.

Itärintamalla saksalaiset joutuivat käyttämään niitä aseita, jotka siellä olivat mahdollisia. Raakaa työtä teki der Landser, mosuri, jonka henki oli halpaa. Sitä vastaan heitettiin puna-armeijalaisia, joiden henki arvioitiin vieläkin halvemmaksi äärimmäisen häikäilemättömän taktiikan perusteella arvioiden.

Muistan rintamamiesten joskus matkineen Mannerheimia ja skandeeranneen mahtipontisella komentoäänellä: ”Sotilaat! Paljon teitä on mennyt… -menkööt loputkin!”

Tämä oli tietenkin hirtehishuumoria, mutta kertoo siitä, ettei myöskään Suomen itärintamalla miehen henki ollut kovin korkeassa kurssissa. Halvempi se oli kuin koiran henki nykyään, havainnollisti muuan veteraani minulle joskus.

Tämän vuoksi ei kuitenkaan kannata ruveta kuvittelemaan, ettei Suomikaan sotaan oikeastaan mitään sijoittanut tai paljoakaan siinä menettänyt, kun sen käyttämät resurssit olivat hankinta-arvoltaan niinkin halpoja kuin olivat. Samasta syystä ei kannata luulla, että esimerkiksi USA:n sotilaallinen mahti muihin maihin verrattuna olisi sama kuin niiden sotilasbudjettien tai sotaraudan arvon suhde enempää markkinahintaan kuin edes ostovoimapariteetilla korjattuna, jos niin saa sanoa.