Torjuntavoiton myytit

Torjuntavoitto

Bair Irincheev, Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin. Minerva 2016, 297.

Tämänkin kirjan oli jo korkea aika tulla. Suomea ja venäjää erinomaisesti taitava Bair Irintšejev (englantilaisittain translitteroituna Irincheev) on kirjoittanut Kannaksen kesän 1944 suurtaisteluista kirjan, jossa huomioidaan laajasti myös venäläisen (neuvostoliittolaisen) osapuolen näkökulma.

Venäläinen sotahistoria liioittelee notorisesti omia saavutuksia ja siihen on usein tarttunut ajan stalinistista henkeä, jonka avoimen sovinistinen suhtautuminen tosiasioihin poikkeaa suuresti meikäläisestä.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että suomalainen puoli kirjoittaisi objektiivista sotahistoriaa. Jokaisella asianosaisella on näkökulmansa, joka ei voi olla vaikuttamatta. Muuan tärkeä ulottuvuus ovat taistelukentän tapahtumat ja saavutetut menestykset ja kärsityt tappiot.

Olisi pelkästään naiivia kuvitella, että totuutta tällä tasolla voitaisiin löytää ottamatta huomioon vastustajan omia tietoja. Suomalaistenkin antamat tiedot vihollisten tappioista ovat usein reilusti liioiteltuja, yhden suhde kahteen ei ole kovinkaan huono suhde.

Tietääkseni venäjäksi ei ole ilmestynyt kunnon teoksia, joissa suomalainen näkökulma olisi otettu vakavasti. Tässä nyt taitaa viimeinkin olla sellainen, toivottavasti saa lukijoita. Tämä kyllä tarjoaa venäläisillekin tarpeellista ja terveellistä tietoa.

Mutta tuo taistelukentän taso, joka yhä uudelleen jaksaa innostaa alan harrastajia, on sentään vain se onnettomien moukkien taso, shakkitermiä käyttääkseni. Varsinaiset likaisen työn tekijät kyllä osaltaan ratkaisevat taistelut, mutta pelaajan näkökulmasta ne voidaan ja pitääkin aina tietyin edellytyksin uhrata. Sodassa sotilaiden henkeä vaatii usein valtioetu. Valtio puolestaan valvoo ja toteuttaa kansalaistensa etua -paremmin tai huonommin.

Mikäli tietoisuus tuon joskus hieman monimutkaisen suhteen toimivuudesta on kansalaisarmeijassa sotilaiden mielessä kirkkaana, pystyy tuo armeijasuuriin tekoihin ja kestää suuret tappiot.

Kesällä 1944 hämmästyttävää on juuri tuo tavaton sitkeys ja uskollisuus asialle, jota joukkojen suuri enemmistö jaksoi noudattaa tilanteessa, jossa maailman mahtavin mekanisoitu sotakone oli päättänyt jyrätä sen.

Se, että melkoinen joukko luopui taistelusta, oli se luonnollinen ja normaali reaktio. Se, että enemmistö ei niin tehnyt, vaan iski vastustajalle luun kurkkuun, on se ihme. Toki voimme hämmästellä myös puna-armeijan tavatonta ja kaikille odottamatonta sitkeyttä, mutta se on jo oma tarinansa.

Stalin, joka tunnetusti kertoi sodan jälkeen kunnioittavansa suomalaisten sotilaskuntoa, luultavasti puhui totta. Hän oli moneen otteeseen saanut vihastua siitä, ettei suomalaisista kyetty tekemään selvää.

Kuten kerrotaan, keväällä 1944 Stalin totesi, että suomalaiset ovat harvinaisen hidasälyistä kansaa ja että järkeä pitää takoa heidän päähänsä moukarilla. Sitä sitten yritettiin.

Miksi suomalaiset eivät taipuneet rauhaan keväällä 1944 on kysymys, jota on jo kyllin käsitelty muualla. Muistutetaan nyt tässä vain saksalaisten tuolloin yhä vahvasta asemasta ja siitä, ettei Stalin Suomessa herättänyt erityistä luottamusta, jos asia lievästi ilmaistaan ja siihen oli päteviä syitä. Rauhalle piti olla olemassa myös objektiiviset edellytykset. Sellaisiin ei kuulunut luvattu puna-armeijan apu Saksaa vastaan.

Itse rauhanteon Suomi oli ottanut tavoitteekseen jo silloin, kun Linkomiehen hallitus keväällä 1943 muodostettiin, kuten tiedetään. Ehdotettu ”antautuminen” ei kuitenkaan ollut se ratkaisu, mihin pyrittiin.

Irincheev, muuten hyvässä kirjassaan, tulee kysyneeksi sitäkin, kannattiko Suomen uhrata 48000 miestä jatkosodassa saadakseen pitää vanhat rajansa (Petsamon menetystä lukuun ottamatta).

Tähän tietysti voi ja pitää vastata kysymällä, mitä olisi tapahtunut ilman Saksa-kumppanuutta ja siis sen jälkeen kun olisi jouduttu Moskovan helmaan ja suurella varmuudella Saksan ja Neuvostoliiton sotatantereeksi noina vuosina ja neuvostomaaksi vielä niiden jälkeen?

Luultavasti kuolonuhrien ikä- ja sukupuolijakautumasta olisi tullut niin sanotusti tasa-arvoisempi, mutta määrä olisi Baltian maiden esimerkin perusteella ollut suurempi ja mitäpä olisi jäänyt jäljelle kansakunnan kunniasta ja niitä arvoista, joita sen armeija sentään niin uskollisesti puolusti?

Ehkäpä nuo arvot olisi taas aikanaan jostakin kaivettu taas esille, kuten Baltiassakin, ja alettu kehittää uusia myyttejä, jotka siellä monen mielestä kuuluvatkin olevan meikäläisiin nähden ylivoimaisia.

Irincheevin mielestä joka tapauksessa ”torjuntavoitto” on myytti, mikä tietenkin pitää paikkansa. Jokaisella kansakunnalla on myyttinsä ja Ernst Renanin maksiimin mukaisesti se yhdessä muistaa ja yhdessä unohtaa asioita kunnioittaakseen sitä, mitä pitää pyhänä.

Venäläiset taas puolestaan elävät erittäin sakeassa myyttien kyllästämässä ilmapiirissä. Vetäytyminen Napoleonin edessä ja Moskovan polttaminen ovat yhtä sankaritarinaa, uskomattomat tappioluvut ja perääntyminen Saksan hyökkäyksen alla kuvataan yhä uudelleen sankaruuden osoituksiksi ja ”kuolemattomien marssilla” voiton päivänä plakaatit julistavat ”ei katumusta, vaan ylpeys”.

Ylpeydelle venäläisillä on hyvät perusteensa, kuten on suomalaisillakin. Ei toinen tässä sulje pois toista. Tietenkin on mahdollista ylittää myös oikeutetun ylpeyden ja tyhmänylpeyden välinen raja, jolloin ollaankin äkkiä syvällä moukkamaisessa sovinismissa ja sodan ihannoinnissa. Se on näinä aikoina alkanut muodostua yhä selkeämmäksi vaaraksi.

Irincheev väittää, että myytti ”torjuntavoitosta” syntyi vuonna 1991. Tämä ei pidä paikkaansa. Lähteistä ilmenee, että hämmästyneet englantilaiset huomasivat jo syksyllä 1944 suomalaisten (joiden kaiken järjen mukaan piti olla antautuneita ja murskattuja) puhuvan ”torjuntavoitosta”.

Käsite eli kyllä jonkin aikaa melko kituvaa elämää, kun tappion tosiasiallekin tietysti piti antaa sille kuuluva arvo. Kuitenkin esimerkiksi Moisalan ja Alasen kirja Kun hyökkääjän tie suljettiin, ilmestyi sentään vuonna 1988. Toki Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkällä perestroikassaan, millä mahdollisesti on ollut vaikutusta julkaisuajankohdalle.

Mutta olennaista toki on, mitä ”torjuntavoitolla” tarkoitetaan”. Naiiveimmat luulevat kai sen merkitsevän, että puna-armeija pakotettiin hyväksymään Suomen ehdot.

Siitähän ei toki ollut kysymys. Olipa Suomen armeija miten urhoollinen ja taitava tahansa, olisi maailman mahtavin sotakone sen kyennyt halutessa murskaamaan. Mutta niin korkealle ei asiaa priorisoitu. Kysymys kuuluukin: priorisoitiinko se sittenkin kohtuuttoman korkealle?

Miksi piti uhrata valtava määrä nuoria miehiä Suomen irrottamiseksi sodasta? Moskovassa tiedettiin hyvin, että se irtoaisi siitä joka tapauksessa ilman valtavaa suurhyökkäystä, joka ironisesti ajoitettiin luvatun Normandian maihinnousua keventävän hyökkäyksen korvikkeeksi.

Tätä voi pitää aasinpotkuna länsiliittoutuneille, jotka olivat viivytelleet toisen rintaman muodostamisessa ja antaneet puna-armeijan maksaa verellä Saksan kukistamisen.

Ihanko oikeasti Suomi uhkasi Leningradia vielä kesällä 1944 ja millaisia riskejä olisi sisältynyt siihen, että olisi säästetty jokunen satatuhatta ihmishenkeä pidättymällä laajoista sotatoimista?

Olisiko aika tunnustaa, että Suomeen kohdistunut ”stalinilainen operaatio” oli loukatun turhamaisuuden sanelema groteski ja tarpeeton uhri sodan moolokille.

Mutta sota raaistaa sen kävijät. Joskus tuntuu siltä, että sama tapahtuu myös sen innokkaille tutkijoille, jotka yhä uudelleen kertaavat taisteluita ja pohtivat, olisiko ne voitu saada sujumaan omalta kannalta paremmin, sen sijaan, että yleisinhimillisestä näkökulmasta katsoen hyväksyisivät joko sen asian, että kun joku voittaa, toinen aina vastaavasti häviää tai sitten peräti sen, että kun soditaan, molemmat osapuolet voivat inhimillisellä tasolla vain hävitä.

Jälkimmäinen kai olisi lähinnä buddhalainen näkökulma. Kirjoittaja burjaattina varmaankin tuntee sen hyvin, mutta sotahistorian harrastajana hän näyttää olevan lähempänä tätä meidän niin sanoakseni kristillistä näkökulmaamme.

Kirjoittajan muutamat teesit Kannaksen taistelujen tulkintojen ”myyttisyydestä” eivät mielestäni ole häirinneet itse asioiden esittämistä, mikä tapahtuu tällaisen kirjallisuuden hyviä perinteitä noudattaen, kun molempien osapuolten näkökulmaa hyödynnetään. Asianharrastajien lukemistoon kirja kuuluu ilman muuta.

Suomennos on Mirko Harjulan taattua työtä eikä anna aihetta huomautuksiin. Oudoksuin tosin termiä haupitsitykki, kun yleensä on totuttu puhumaan kanuunahaupitsista.