Suomen nousu vanhoissa kirjoissa

Luetaan vanhoja kirjoja

Mikäli mahdollista, pyrin lukemaan kirjoja, jotka ovat vähintään puolen vuosisadan ikäisiä. Niissä on sekin hyvä puoli, että niissä tekijä tahattomastikin luo aikansa dokumentin, jota on kiinnostava verrata myöhempiin jos aikaisempiinkin.

Heikki Asunnan romaani Hiljaa eteenpäin ei virittänyt erityisiä odotuksia. Tunnettinhan tekijä paremmin runoilijana ja poliittisilta näkemyksiltäänkin hän oli epäkorrekti sekä nyt että aikoinaan.

Kirja ei nyt suorastaan hätkäyttänytkään tuoreudellaan. Tarina oli aika tavallinen ja kertoi kurjuudesta, yrittämisestä ja rakkaudesta. Kiinnostavasti siinä kuitenkin selostettiin suomalaisen elämänmuodon kehityskaari 1830-luvun nälkävuosista 1860-luvun nälkävuosien kautta vuosisadan lopun suhteelliseen hyvinvointiin.

Siinä samalla kehittyi laivaliikenne niin järvellä kuin merellä, purjeista siirryttiin järvellä höyryyn, mutta suurilla merillä purjeiden valta jatkui, ainakin tietyiltä osin. Merikapteeniksi edennyt päähenkilö kulkee koko pitkän kehitystien.

Ajallisesti tarina menee päällekkäin Anders Ramsayn, Suomen ehkä kuuluisimman muistelijan kertomusten kanssa.

”Muistoja lapsen ja hopeahapsen” ilmestyi 1900-luvun alussa kahdeksana niteenä ja yli tuhat sivua siitä kertyy myös myöhempiin laitoksiin.

Syntyjään Ramsay kuului maamme vaatimattomissa oloissa yläluokkaan ja hänen nuoruutensa kului ensin Turun ja sitten Helsingin hilpeissä toveriseuroissa, joita monet muutkin ovat ansiokkaasti kuvanneet, Topelius ennen muuta.

Ramsayn afäärit menivät nurin, vaikka häntä tuskin voi saamattomuudesta syyttää. Itse asiassa hän oli liian rohkea uudistaja, joka laajensi Björkbodan ja Sunnanån ruukkien tuotantoa moninkertaiseksi. Hyvä kannattavuus oli kuitenkin hiekalle rakennettu ja tullisuojelun poistaminen antoi iskun, jota Suomen pankki, Snellman etunenässä ei suostunut lainoilla lievittämään.

1870-luvun lamakausi on puolestaan tunnettu ja kertoja selittää sitä Ranskan Saksalla maksamilla suurilla sotakorvauksilla, jotka toivat liikaa löysää rahaa liikkeeseen, kunnes tämän ruiskeen voima loppui ja krapula alkoi. Tässä lienee tärkeä syy ollutkin.

Tämäkin lama niitti yrityksiä, jotka olivat suuren nousun aikaan korjanneet hurjia voittoja puutavara-alalla. Sahateollisuus oli päivän sana ja Ramsay kuvaa vetävästi sitä kultakuumetta, joka täytti sekä Helsingin että maaseutukaupunkien hotellit seikkailijoilla, jotka juhlivat kuin viimeistä päivää, kylpivät rahassa ja juottivat mahdollisia asiakkaitaan.

Muuan suuri innovaatio oli Norjasta tuotu uittoränni, joka teki Kymijoen reitin uittokelpoiseksi. Sen toi norjasta muuan Holmsen ja ennen pitkää oli paikalla myös Hans Gutzeit, joka perusti Kotkan saarelle ajan oloissa valtavan Norjan sahan.

Oli selvää, että isännät, joiden metsät olivat yhtäkkiä nousseet pyörryttävän suureen arvoon, eivät voineet täysin ymmärtää omaisuutensa arvoa. Niinpä tehtiin kauppoja, joissa jotkut voittivat valtavia summia ja toiset taas vastaavasti hävisivät tai ainakin olisivat hävinneet, mikäli voittomarginaali olisi pysynyt niissä rajoissa, jota myöhemmin on totuttu pitämään kohtuullisena.

Kysyä tietenkin sopii, olisiko kohtuullinen voitto saanut uppo-outoja ulkomaan miehiä lähtemään syrjäisiin erämaihin pääomineen ja ideoineen. Riskipeliähän se bisnes on ja siihen ryhdytään vain, kun riittävistä voitoista näyttää olevan varmuus. Gründerzeit  ist Gründerzeit.

Se 1870-luvun lama oli sitten melkoinen krapula. Laman tulon huomaa muuten helposti myös ajan lehdistöstä. Kun vielä vuonna 1876 lehdet pursusivat ilmoituksia kaiken maailman ylellisyystavaroista ja erikoisherkuista, kuivahti tämä runsauden sarvi parina seuraavana vuonna. Uusi ilmiöhän se oli koko historiassammekin, eipä silti.

Sekä Asunta että Ramsay kuvaavat Suomen talouden modernisaatiota ja yhteiskunnan muuttumista Nikolai I:n ajan pysähtyneisyydestä Aleksanteri II:n ajan suureen vapautusmisspurttiin. Kuva ei ole tuulesta temmattu, joskin Ramsaylla se tietenkin on hieman enemmän tosiasioille perustuva. Tämä ei tarkoita, että häneltäkään mielikuvitusta puuttuisi.

Olen usein pohdiskellut, että yksityinen metsänomistus, joka yhtäkkiä toi kädestä suuhun eläneille talonpojille suoranaisia pääomia, on nimenomaan Suomessa ollut ehkä poikkeuksellisen suuressa roolissa.

Toisaalta kantorahat tekivät monista suorastaan rikkaita, kun taas toisaalta tilattomat ja torpparit jäivät usein entiseen köyhyyteensä. Uusien rahojen käyttö sitten osoitti, mitä kukin oli miehiään.

Valistuneet ja edistykseen pyrkivät sijoittivat rahansa tuotannon kehittämiseen ja ne komeat kivinavetat, joissa nykyään toimii ravintoloita, rakennettiin tuohon aikaan. Myös liiat lapset pantiin kouluun herroiksi opiskelemaan, ettei maata tarvitsisi jakaa kannattamattomiin pikku tilkkuihin.

Ne, joiden pään helppo raha pani pyörälle, ryhtyivät herrastelemaan ja kuluttivat nopeasti omaisuutensa, kuten monet tuon ajan kaunokirjalliset tuotteet kertovat.

Mutta kaiken kaikkiaan se protestanttinen etiikka, joka piti rikkautta ja riekkumista paheena, lienee aika pitkälle sanellut sen, ettei talonpoikaisto meillä ryhtynyt laajemmalti hilumaan kulutusjumalan palvojana, vaan osoitti mieluummin pätevyytensä komeilla tuotantolaitoksilla ja hyvillä hevosilla.

Venäjällä saa usein kuulla kysymyksen: miksi Suomi pääsi jo varhain irtaantumaan siitä noidankehästä, jonka korkea syntyvyys ja alkeellinen maatalous loivat ja miksi se Venäjällä sujui paljon tuskallisemmin?

Yhtenä tärkeänä tekijänä oli varmaankin yksityinen metsänomistus ja yksittäistilat, joissa ei venäläiseen tapaan vallinnut kyläyhteisön jarruttava vaikutus.

Toki myös Venäjällä alettiin Stolypinin aikaan eli vuoden 1905-07 vallankumouksen jälkeen purkaa kyläyhteisöjä, mutta eihän se niin vain käynyt. Sitä paitsi nuo yhteisöt perustettiin vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen uudelleen ja likvidoitiin vasta maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä vuonna 1930. Se oli surullinen tarina.

Olihan meilläkin toki omat ongelmamme ja riesamme eikä kaikki suinkaan oikeudenmukaista ollut. Asunta kertoo kirjassaan, miten kehityksen moottorina toiminut yrittäjä antoi leipää koko kylälle, mutta sai vain vihat niskoilleen. Todellisuudessa myös nuo Ramsayn kuvaamat grynderit hankkivat jättiomaisuuksia, joiden muistona yhä ovat Helsingin kantakaupungin kivitalot.

Samaan aikaan hurjasti kasvava väestö eli kurjasti. Merenkulunkin alalla Suomi oli halpamaa, josta sai helposti väkeä, joka suostui palvelemaan usein aivan pirullisissa olosuhteissa ja henkensä kaupalla saaden tuskin muuta kuin päivittäisen leipänsä.

Me olimme silloin kehitysmaa ja kärsimme kehitysmaiden iänikuisesta noidankehästä, mutta olimme kuin olimmekin jo riistäytymässä siitä irti. Siihen myötävaikutti monta tekijää ja yksi tietenkin oli ulkomainen pääoma ja osaaminen. Toinen oli varmastikin maan ja erityisesti metsän yksityisomistus, josta ulkomainen kysyntä nosti arvoon.

Sitten oli kulttuurisia tekijöitä, kuten ehkä juuri pyrkimys pikemmin sijoittaa pääomat hyödyllisesti kuin kuluttaa ne juhlimalla ja ”näyttämällä”. Myös sivistyksen ja koulutuksen arvostuksella oli vaikutuksensa.

Loppujen lopuksi myös noilla gryndereillä ja huijareilla oli varmasti tuohon aikaan oma siunauksellinen roolinsa, monet heitä olivat lisäksi maahanmuuttajia, jotka toivat mukanaan pääomia.

Tästä tuskin kuitenkaan kannattaa tehdä sitä johtopäätöstä, että kaikki mahdolliset maahanmuuttajat ja huijarit ovat maassamme tarpeen. Aikansa kutakin.

Pidetään ikävää

Pidetään ikävää

Vanhoja kirjoja lukiessa huomaa, että ihmiset ovat jämähtäneet paikalleen sen sijaan, että liikkuisivat ympäri maata, kuten ennen oli tapana.

Tämä tietenkin on virheellinen oikotulkinta, mutta siinä määrin korostuvat muistelmissa ja muussakin kirjallisuudessa puolentoista vuosisadan ja vielä sadankin vuoden takaa vierailut, että voisi luulla ihmisten olleen matkoilla kaiken aikaa.

Tietenkin me olemme se oikea matkustajien sukupolvi. Kukapa ei nykyään nousisi lentokoneeseen ainakin kerran tai pari vuodessa tai jopa kerran kuussa matkustaakseen johonkin kaukaiseen paikkaan. Kenelläpä ei olisi ristinään ja ilonaan autoa ja alituista matkantekoa vapaa-ajan asunnon ja kodin välillä.

Matkustamisen luonne on kuitenkin muuttunut. Vanhoista matkakuvauksista näkee, miten matkalaisista vaikkapa junassa tai laivalla ennen pitkää muodostui jonkinlainen satunnainen kollektiivi, joka jakoi kohtalotovereilleen elämäntarinaansa.

Matkalla he sitä paitsi olivat yleensä jonkin henkilön luo, elleivät sitten sanatorioon, jossa laivan tai junan tapaan oltiin ympäristön vankeina ja jatkettiin kanssakäymistä kohtalotovereiden kanssa.

Luku sinänsä olivat matkat kotimaassa. Kirjojensa perusteella jopa korven erakko Ilmari Kianto oli intohimoinen koti- ja ulkomaan matkaaja, puhumattakaan hänen K.H.P.V. toveristaan, ”Iso-Keisari”-Lampénista.

Tuohon aikaan säätyläiset saattoivat muitta mutkitta ilmestyä jonkin säätyveljensä luo, vaikka eivät olisi häntä ikinä nähneetkään. Sekä vierailun tekeminen että sen vastaanottaminen olivat velvollisuuksia.  Parhaassa tapauksessa mukana oli suosituskirje, jollaisen voi myös ennalta lähettää.

Niinpä aristokratian maassamme vähälukuisat edustajat, jotka käytännössä tunsivat toisensa, saattoivat matkustaa kartanosta kartanoon ja alemmat säätyhenkilöt taas löysivät laajan veljesverkoston pappiloista.

Viiniä ja punssia ei vanhan ajan pappiloista koskaan puuttunut, ennen kuin herännäisyys ja yhteisen kansan usein yksitotinen elämäntyyli alkoivat sanella sopivaisuuden rajoja myös niissä. Kartanot taas siirtyivät nopeasti aatelittomiin käsiin ja se herrasväki, joka kerran oli jakaantunut milteipä tasaisesti ympäri maata, muutti kaupunkeihin.

Niinpä valtasi alaa uusi elämäntapa, mikä ainakin meillä Suomessa merkitsi usein linnoittautumista kukin omaan Tusculumiinsa, jossa riitti loputtomasti työtä ja puuhaa. Ellei riittänyt, voi aina käydä pari pulloa kaupasta ja istahtaa laiturin päähän ryyppäämään.

Pari prosenttiahan se vain väestöstä käsitti tuo herrasväki, kuten Kaarlo Wirilander on tutkimuksessaan ansiokkaasti osoittanut. Herrasväki oli herrasväkeä ja kansa oli kansaa.

Nämä kaksi eivät välttämättä usein kohdanneet. Anders Ramsay kertoo klassisissa muistelmissaan, miten hän, joskus 1830-luvulla, Nikolai I:n hallitessa, hämmästyi kuullessaan ensi kerran puhuttavan suomea. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.

Vielä Ilmari Kiannon (Calamnius) pappissäätyiset vanhemmat puhuivat Suomussalmen korvessa keskenään usein ruotsia, eikä 1800-luvun lopulla ollut lainkaan kummallista, että myös supisuomalaista syntyperää olevat herrat vaihtoivat puheen ruotsiin tarvittaessa.

Toki sen ajan englantia oli ranska, mutta meillä hyvä ranskan taito ilmeisesti jäi aristokratian ominaisuudeksi. Se kyllä sitä oppikin, kotiopettajattarien ansiosta, niin hyvin, että pärjäsi kaikkialla sen ajan sivistyneessä maailmassa.

Mutta tämä on sivuseikka. Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että vanhan herrassäädyn kadottua, sen seuraajat kadottivat melkoisen osan sen seurustelutavoista.

Voisi ajatella, että vanhan sääty-yhteiskunnan jälkeen vallitsi tasa-arvoisuus eikä kukaan enää voinut mahtailla tai muuten koreilla suvullaan. Jokaisen oli ihan itse osoitettava, mikä oli miehiään.

Tämä ei kuitenkaan liene ihan näin yksinkertaista. Venäjällä hierarkkinen yhteiskunta säilyi kauemmin kuin Suomessa, mutta on selviä merkkejä siitä, että siellä ihmisillä oli keskenään läheisemmät välit, säätyerosta riippumatta. Toki aristokratialle nokkimisjärjestys oli olennaista. Siinähän oli sen koko raison d’être niin sanoakseni.

Vanhojen lehtien lukijankirjeistä voi todeta, että esimerkiksi Pietarissa ja yleensäkin Venäjällä herrasväen suhde sekä toisiinsa että rahvaaseen oli mutkattomampi kuin täällä länsirajan takana. Sillä raja se oli myös keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välillä, eikä sen merkitys vähäinen ollutkaan.

Suomalaiset tunnettiin Venäjällä varsin omanarvontuntoisena ryhmänä, joka ei antanut astua varpailleen. Helsingissä ajurikin oli kuin senaattori ja viipurilaista poliisia venäläinen turisti vertasi olympolaiseen Mars-jumalaan.

Tämä kuitenkin tarkoitti, että suomalaiset myös keskenään tunsivat tarkan nokkimisjärjestyksen. Vauras rusthollari ei missään tapauksessa ollut mielestään samalla tasolla köyhän säätyveljensä kanssa, vaikka heidät samaan säätyyn laskettiinkin.

Venäjällä sen sijaan korkea upseeri saattoi laskea leikkiä ravintolan tarjoilijan kanssa ja pääsiäisenä jopa korkea-arvoiset säätyhenkilöt suutelivat rähjäisiä ja partaisia talonpoikia. Meille tämä kaikki oli eksotiikkaa.

Suomalaisen 1800-luvun loppupuolen havainnoitsijan mukaan Pietarissa ei nähnyt sitä säätyerotusta, joka Suomessa ”vallitsi kaikkialla”.

Tasa-arvohan Venäjällä ei suinkaan vallinnut, vaan tuossa välittömyydessä voitaneen sen sijaan nähdä kaikuja maaorjuuden ajoista, joka sentään oli siellä vasta hiljalleen lakkautettu. Meillä sen sijaan talonpojat olivat jo 1700-luvulla alkaneesta isojaosta lähtien muuttaneet omiin yksittäistaloihinsa ja rakensivat linnaansa, joka parhaansa mukaan puolustautui pahan maailman hyökkäyksiltä ja pyyteiltä.

Suomessa siis oltiin itse kukin muista riippumattomia yksilöitä, kun taas Venäjällä tiivis kanssakäyminen joko paternalismin tai kyläyhteisön merkeissä jatkui jatkumistaan. Lyhytaikainen pääministeri Stolypin ei sille paljon mahtanut ja sen jälkeen tulivatkin bolševikit, joille kollektivismi oli uskonkappale.

Mutta matkustelusta ja muusta seuranpidosta puheen ollen, tämä erilainen yhteiskunnallinen kehitys taisi johtaa siinäkin asiassa erilaiseen kulttuuriin.

On väitetty, että venäläinen datša on paikka, jonne mennään tapaamaan ja kestitsemään vieraita, kun taas suomalaiseen mökkiin mennään eristäytymään ja syöttämään itikoita.

Tuskin tämäkään yleistys ihan kovin kauas kantaa. Tuntuvat nuo venäläisetkin mielellään vuokraavan Suomesta yksittäismökkejä, joihin sopii mennä ihan omassa rauhassa kalastelemaan ja lueskelemaan. Illalla voinee kai ottaa pienet napanderit myös yksin?

Vai voiko? Olen kyllä käynyt venäläisillä datšoilla, mutta tietämykseni edellä mainitusta asiasta on vähän samanlainen kuin jääkaapin valosta. Aina kun avaa oven, valo palaa, mutta palaako se myös silloin, kun ovi on kiinni?

Tietenkin banaali tosiasia on, että kaikkihan me teemme sellaista, mitä ei oikeastaan pitäisi tehdä, mutta silloin kyllä yleensä edes pyrimme sitä karttamaan.

Venäläinen ainakin tietää, ettei hänen sovi juoda yksinään. Itse asiassa ryyppyporukkaan tarvitaan vähintään kolme. Yleisen käsityksen mukaan tämä johtuu siitä, että Jumala rakastaa kolminaisuutta.

Joka tapauksessa: tres faciunt collegium - kolme muodostaa jo kollegion. Siinä on jo seurueen alkumuoto ja sitä voi tarvittaessa laajentaa. En tiedä, onko asialla syvää periaatteellista merkitystä, mutta suomalaistyyppinen yksin- tai kahdestaan ryyppääminen tuntuu olevan jotakin aivan muuta kuin kolmen tai useamman muodostamassa joukossa juhliminen.

Sillä yksin tai kaksin ei oikeastaan voi lainkaan juhlia, vain ryypätä, mikä voi olla hauskaakin, mutta ei vielä ole sosiaalinen tapahtuma.

Vanhat matkakertomukset ja muistelmat vievät meidät yhä uudelleen juhliin, joissa hilpeä porukka siirtyi paikasta toiseen ja aina otettiin vastaan avosylin. Eihän harvaan asutussa maassa ollut paljon muutakaan yhdyssidettä ulkomaailmaan, harvoin saapuvaa posti lukuun ottamatta.

Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea, miten kauheaa on, kun mökille saapuu vieraita, joita on passattava ja joiden tylsiä juttuja ja rehentelyä on kestettävä. Nuoriso alkaa suorastaan olla kyllästynyt koko mökkeilyyn ja harva nykyään kutsuu varsinaiseen kotiinsa ketään vieraita, mikäli voi sen välttää.

Kun matkailukin yhä enemmän tapahtuu eristyksissä kanssamatkustajista, tuntuu joskus siltä, että tämä yhteiskunta on seurustelun tasolla pahasti atomisoitunut. Jokainen elää omassa apartamentossaan, olipa kotona tai matkoilla ja nauttii omasta seurastaan.

Sitä paitsi sama kehitys taitaa tapahtua aika laajasti tässä globalisaation alhossa. Neuvostoaikana kun matkusti venäläisen junan makuuvaunussa, syntyi ennen pitkää aina tarinaryhmä, yleensä jonkin puollon ympärille ja matkasta tuli usein hyvinkin kiinnostava. Sitä paitsi erotessa pyydettiin ehdottomasti kyläilemään puolin ja toisin.

Asiat ovat muuttuneet. On pelkästään hyvää tuuria, mikäli venäläisten joukosta nykyään löytyy junassa ryyppykaveri, sobutylnik, kuten vanha ja kunnianarvoisa termi kuuluu. Ennen se oli samassa kunniassa kuin antiikin ajan hospes, kestiystävä. Kuten tunnettua, kestiystävyyden pettäminen kuului rikoksista vastenmielisimpiin ja on sitä yhä.

Mutta kaikki muuttuu ja hölmöt luulevat, että se muuttuu aina vain parempaan suuntaan. Ei se välttämättä niin ole. Tulevaisuudesta on tehtävä parempi, jos siitä haluaa sellaisen saada. Pitäkäämme tämä siis mielessä myös matkoilla ja muistakaamme aina tarjota myös naapurille.

Ja menkäämme yhä, tänä globalisaation aikanakin, vierailuille myös varoittamatta. Jokaisessa pappilassa on hätävaransa ja ellei näin ole, ovat vieraat toki velvolliset panemaan pöytään omat eväänsä, mikä on muutenkin suositeltavaa.

Vaimo, joka suuttuu tällaisista vierailuista, on hyljättävä. Kuten muinaiset roomalaiset sanoivat: aurum igne probatur. Ellei kestä sitä, mikä tulee kestää, on halvaksi arvioitava.

Suntioidemme työsarka on laajentunut

Muuttuva työnkuva

Muistan, miten lapsena suntion juhlallinen hahmo herätti hartaan kunnioitukseni. Hän oli se, jolla oli oikeus kävellä pitkin kirkon käytäviä ja kerätä pitkällä haavilla rahaa kansalta. Hän se laitteli virsien numerot taululle ja otti vastaan vainajien arkut. Mitä kaikkea lienee tehnytkin.

Suntio oli ulkoiselta olemukseltaankin meillä siihen aikaan hyvin juhlallinen. Hän oli suurikokoinen, hiukset ilmeisesti alun perin mustat ja kulmakarvat tuuheat. Suntion ilme oli aina niin vakava, että en kuvitellut hänen nauravan koskaan. Ehkä se olikin siinä ammatissa kiellettyä tai ainakin sopimatonta?

Suntion nimityskin sopi erinomaisesti hänen arvokkaalle hahmolleen, opin sittemmin kun isommaksi vartuin. Verbi ”suntia” tarkoittaa pakottamista ja virosahan se onkin yhä käytössä tuossa merkityksessä. Suntio oli aikoinaan jonkinlainen johtaja ja nimen merkitys oli verrattavissa sanaan ”kuningas”.

Muinaisessa heimoyhteisössähän ei ilmeisesti työnjako hallintopuolella ollut vielä kovin kehittynyt ja niinpä johtajat saivat itse henkilökohtaisesti olla suntimassa alamaisia. Kukapa tuon tiennee.

 Joka tapauksessa kiinnitti huomiotani tässä hiljattain piispa Irja Askolan haastattelussa hänen ilmoituksensa, että terrorismista ei kannata kirkoissa huolehtia, sillä suntiot on hyvin koulutettu niiden varalle.

Tämä oli iloinen uutinen, mutta pakko on sanoa, että se hätkäytti. Mielessäni suntion hahmo koki lähes täydellisen muodonmuutoksen. Se kotipitäjän suntio, jonka en voinut koskaan kuvitella pitävän kädessään järeämpää asetta kuin kirkkoraamattua, olikin nykyään muuttunut myös terrorismin torjujaksi.

Nykyaikainen suntio on siis ilmeisesti saanutkin takaisin nimensä vanhan merkityksen –pakottajan. Saksaksihan pakottaja on Gewaltiger, joka meillä sai muodon kivalteri. Sitähän poliiseista käytettiin ennen kuin he saivat konstaapelin upean tittelin.

Konstaapelihan tunnetaan Amerikassa marsalkan (marshall) nimikkeellä, mikä alun perin tarkoittaa tallirenkiä. Minusta on hienoa, ettei kirkkoihin tarvita nyt terroriuhan takia tuoda konstaapeleita tai marsalkoita, vaan voimme turvautua tuttuihin ja turvallisiin suntioihin.

Joitakin kysymyksiä toki herää. Terroristit ovat nykyään varsin häikäilemättömiä ja suntioiden pelkkä henkinen auktoriteetti tuskin riittää taltuttamaan niitä, joiden pään koraani ja vihapuhujat ovat sekoittaneet.

Kuten ulkomaiden esimerkki osoittaa, ainoa mikä tehoaa tarpeeksi nopeasti ja varmasti, on konepistooli.

Kyse on välittömästä lamautusvaikutuksesta, jota ei saada aikaan vanhoilla tupsluikkareilla. Vaihtoehto konepistooolille on  automaatti- tai pumppuhaulikko, jossa käytetään niin sanottuja pukkihauleja. Se voisi olla hyvä myös niille suntioille, jotka eivät ehdi harjoittelemaan practical- tarkkuusammuntaa tai muuten ole lajista kiinnostuneita. Onhan kirkonpalvelijan työ sentään rauhan ja ihmisystävyyden nimeen tehtävää toimintaa.

Mutta toisaalta, onhan myös islamismi rauhan uskonnon soveltamista. Ehkäpä tätä asian periaatteellista puolta ei pidä korostaa liikaa, jos halutaan hyviä tuloksia.

Niinpä odotan näkeväni ensi kerran kirkossa käydessäni suntion kantavan pientä ja sievää konepistoolia kainalossaan, kenties vaikkapa mustan sortuukinsa liepeen alla, ettei taistelevan kirkon niin sanoakseni suntimis (gewältigung) funktio tarpeettomasti korostu.

Mutta totisesti noudattaa kirkkomme Lutherin ajatusta kahdesta regimentistä. Nykyaika on konkreettisesti osoittanut, ettei pelkkä henki enää riitä kirkossakaan. Regim des Schwertes muss auch da sein! lausahtaisi varmaan nyt Martti-tohtori.