Yleisinhimillisiä ajatuksia

Minä-sukupolvi ja sen edeltäjät

Peppi Pitkätossu ei koskaan päässyt lomalle, koska ei ollut koulussakaan. Tämä katkeroitti häntä tai ainakin se tuntui katkeralta, kerrotaan. Eläkeläisenä ymmärrän häntä. Olen tuntenut samaa ahdistusta siitä, etten pääse enää kesälomille. Mutta onhan tuon kestänyt.

Yhtä kaikki, pääsen yhä lukemaan kesäasuntojen vinttien aarteita, sellaisia kuin Valvojan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikerrat. Myös Suomen Kuvalehtiä on käytettävissä. Molemmat sadan vuoden takaiset ja vanhemmat lehdet ovat kiinnostavampia kuin nykyiset seuraajansa, ainakin sikäli, että niillä on sopivasti välimatkaa nykyisyyteen.

 Valvojan vuoden 1907 vuosikerrasta huomaan tunnetun sosiaali- ja kulttuurihistorioitsijan, Gunnar Suolahden monien kiinnostavien esseiden joukosta sellaisen, jonka teema liittyy nykyäänkin kovin ajankohtaiseen individualismin syndroomaan, jos saan luvan esittää oman, teknisen termini.

Kirjoitus on nimeltään Kansallisuus ja ihmisyys. Siinä asetetaan vastakkain tietty yhteiskunnallinen ryhmä, joka oli asennoitunut kosmopoliittisesti ja toisaalta tuon joukon takapajuisina pitämät, kansallisesti ajattelevat ainekset.

Tätä elitististä ryhmää kirjoittaja kutsui nimellä sivistysihmiset. He vannoivat yleisveljeyden eli yleisinhimillisyyden  nimiin ja viis veisasivat erityisestä eli ihan konkreettisesta veljeydestä ainakin sikäli kuin asia koski oman kansakunnan kehnommaksi ajateltua ainesta, joista erottautuminen oli juuri tärkeää.

Kirjoittaja havaitsi, että sivistysihmiset olivat kovin penseitä niille raataville kansanjoukoille, joiden työstä he saivat elantonsa.  Niiden henkiset ja aineelliset tarpeet he olivat unohtaneet.

He olivat katkaisseet kaikki juurensa kansaan ja sen kohtaloihin ja olivat siis enää ainoastaan irrallisia yksilöitä. Oma elämä oli heille kaikki kaikessa ja se taas oli vain ajanvietettä ja nauttimista varten.

Juuri tämä, ikään kuin korkeamman elämän piiriin kohonnut aines kaiken inhimillisen ihanuudesta hurmaantuneena julisti koko ihmiskunnan yhteistä veljeyttä. Mutta mitä tämä itse asiassa tarkoittikaan?

Oman jaloutensa ihanuudesta hurmaantuneina –näin tulkitsen-  nämä maailmanhalaajat projisioivat oman kuvansa koko ulkoisen maailman malliksi ja selittäjäksi.

Itse asiassa koko yleisinhimillisyyden aate merkitsi vain ylivoimaiseksi ajatellun sivistysmuodon yritystä vaikuttaa niin laajalle ympäristöönsä kuin mahdollista, muiden syrjäyttämiseksi.

Kirjoittaja katsoi, että tuo joukko (muutama vuosikymmen aikaisemmin?) oli ensin julistanut kaikki ihmiset veljikseen mutta kun kaikki eivät yhtyneetkään sen näkemyksiin, kehitettiin rotuoppi tai siis rotuopit tunnettuine hierarkioineen. Niilläkin voitiin perustella erottautuminen rahvaasta ja sehän taisi olla pääasia. Nyt ne olivat muotia.

Kansakunnan tasolla asia oli vaarallinen. Se uhkasi hajottaa sen kahtia. Kun sen varsinaiset suuret massat eivät enää löytäneet omaa kuvaansa sivistyksestään, oli eliitti pettänyt kansan, tulkitsen Suolahtea.

Kun puhuttiin vain yleisveljeydestä, ei kansa enää saanut tilaisuutta tuntea olevansa enemmän kuin vain joukko yksilöitä. Silloin se jäi raakalaisuuden asteelle, kuten viime kädessä itse sivistyneistökin. Kansalle se merkitsi katkeraa olemassaolon taistelua vailla ymmärrystä mistään korkeammasta yhteydestä ja päämäärästä.

Eliitin sivistyspyrinnöissä voitiin havaita kiinnostavia seikkoja. Sivistysihmiset keskittyivät omaan kokemukseensa ja kaiken tavallisen koettuaan he kokevat vielä luonnottoman, teennäisen ja ennen kuulumattoman.

He ovat kohonneet ikään kuin korkeamman elämän piiriin ja sieltä katsoen tuntuu koko yhteiskunnan arkinen elämä tarpeineen vain ikävältä ja turhalta. Se ei kuulu heille.

Yksilöllisyyden filosofiaa noudattavat henkilöt alkavat kuitenkin ennen pitkää sairaalloisesti ikävöidä alkuperäistä luontoa, yksinkertaista elintapaa ja kehittymättömiä oloja, oli kirjoittaja myös havainnut.

Tämä on tainnut aina kuulua kansasta irtaantuneen eliitin normaaliin kehitykseen: primitiivisyyttä aletaan idealisoida, niin pian kuin se on muuttunut kyllin oudoksi ja käsittämättömäksi. Tämähän alkoi jo 1700-luvulla, ennen Ranskan vallankumousta. Kyseessä on tyypillinen oire rappiosta. Katsokaa vaikka ympärillenne.

 On merkillepantavaa, että tämän primitiivisyyden ihannoinnin omaksuu jossakin vaiheessa juuri se taho, joka edustaa ainakin mielestään inhimillisen kehityksen kaikkein korkeinta astetta.

No, entäs sitten? Silloin ennen oli olemassa vain suppea, todella olemassa olevasta kansasta piittaamaton ja yleisinhimillisyyden ihannekuvaa palvova pieni ryhmä, joka eli individualismin ja hedonismin huumassa, mutta nyt samat arvot on omaksunut jo kokonainen sukupolvi, itse asiassa kai jo toinen tai kolmas järjestyksessä. Mitä yhteistä niillä voisi olla edeltäjiensä kanssa?

 Yhtä hyvin kai voisi kysyä, mitä eroa koko asiassa on, niin samanlaisena tuo elitistinen minäkeskeisyys ilmenee, erityisesti suhteessa ns. rahvaaseen, josta erottaudutaan ja noihin villeihin, joita palvotaan.

Ei siinä taida olennaista eroa löytyä. Tosin globaali näkökulma on aiheuttanut eräitä kukaties merkittäviä muutoksia.

Kun ennen eliitti kai sentään, tiedostamattaan, tunsi huonoa omaatuntoa omasta hyvinvoinnistaan, joka ymmärrettiin ansaitsemattomaksi, ja rahvaan kustannuksella toteutetuksi, tuntee se nykyään sitä rahvaan liiallisen hyvinvoinnin takia.

Nyt se tuntuu arvelevan omalta osaltaan pääsevänsä syyllisyydestä kumartamalla ns. kolmannen maailman kurjille ja osattomille ja aivan erityisesti pelastamalla näitä mahdollisimman paljon asumaan tänne ansaitsemattoman yltäkylläisyyden maailmaan. Itse asiassa koko täkäläisen rahvaan vaihtaminen uuteen ei tämän logiikan mukaan olisi lainkaan hullumpi idea.

Jokin siis kai on sentään muuttunut. Sata vuotta sitten ajatus eliitin edustamasta korkeammasta rodusta saattoi tuntua monesta riittävältä ja oikealta. Sillä voitiin oikeuttaa oma itsekäs elämäntyyli ja rahvaan halveksunta.

Juuri nyt tämä idea ei ole täällä läntisen kulttuurin piirissä muodikas. Muodit voivat kuitenkin aina muuttua. Sitä paitsi maailmassa taitaa olla yllin kyllin kansoja, joille rotuajattelu on aivan luontevaa. Odotellaanpa vain.

Kansalaistottelemattomuus

Kansalaistottelemattomuus 

Nykyaikaisessa kehittyneessä kansalaisyhteiskunnassa on kansalaistottelemattomuuden idea yleisesti hyväksytty.

Maa on toki lailla rakennettava, eikä mielivaltaa pidä sallittaman. Koska laki kuitenkin tietysti on muuta kuin oikeus ja usein myös muuta kuin kohtuus, osoittaa sen noudattaminen, aina pilkulleen ja seurauksista välittämättä, henkistä rajoittuneisuutta. Joissakin tapauksissa se voi olla selvä vääryys ja myös tuottaa suuria ja korvaamattomiakin vahinkoja.

Mikäli kuitenkin kirjaimellinen lain noudattaminen pyritään turvaamaan esimerkiksi drakonisilla rangaistuksilla tai ylenmääräisellä valvonnalla, loukataan kansalaisten oikeutta olla kansalainen eikä pelkkä alamainen. Itse Drakonin lakien esimerkki puhuu puolestaan.

Simppelit ajatukset kuitenkin viehättävät simppeleitä aivoja. Liikenteenvalvonnan suhteen on meillä jo ilmaistu ajatus nollatoleranssista, mitä kai voi pitää alallaan idiotismin korkeimpana asteena.

Toki olemme kaikki alamaisia, hallintoalamaisia, kuten byrokraatti alentuvasti asian ilmaisee. Mutta samaan aikaan olemme kahden valtakunnan kansalaisia, kuten pyhä Augustinus sanoisi. Emme me ole emmekä voi tulla byrokraatin marioneteiksi ja pelkkiä alamaisia me emme voi olla, jos vapaita ihmisiä olemme.

Sitä mukaa kuin Brysselin tuotantolaitosten suoltamien dekreettien vuoret kasvamistaan kasvavat, lisääntyvät myös paineet olla niistä välittämättä. Tämä on täysin luonnollista ja väistämätöntä.

Oikeusfilosofiassa on pohdittu, paitsi lain ja oikeuden välistä suhdetta, myös lain ja hallinnollisen määräyksen välistä eroa.

Suomenkielessä ero saattaa helposti jäädä huomaamatta. Meidän annetaan ymmärtää, että jokaisella määräyksellä, joka on lainvoimainen, on myös niin sanottu lain pyhyys.

Itse asiassahan ne kaikki monenkirjavat määräykset, jotka nykyisen maailman täyttävät, eivät ole missään tekemisissä lain kanssa. Niiden ainoa merkitys on: tee näin tai älä tee noin, ellet halua maksaa siitä. Ne perustuvat uhkaan, uhkailuun.

Mikäli määräykset ovat peräisin suoraan lakipajastamme, on niillä epäilemättä erityistä pyhyyttä. Mikäli ne sen sijaan ovat syntyneet vaikkapa taloyhtiön vuosikokouksessa, asia on hieman toinen.

Toki myöskään laki ja velvollisuus sen noudattamiseen ei ole samaa kuin velvollisuus pyrkiä oikeuteen ja kohtuuteen. Ei siitäkään huolimatta, mitä Ruotsin lain tuomarinohjeet näiden asioiden suhteesta sanovat.

Muun muassa siksi kansalaistottelemattomuus on joissakin tapauksessa ilmeinen vapaan ihmisen oikeus ja jopa velvollisuus.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa käskyä mennä teloittamaan ihmisiä, joita mikään pätevä oikeusaste ei ole tuominnut. Käskijä saattaa kuitenkin olla laillinen esimies.

Mutta ei asia pelkkiin laittomuuksiin lopu.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa julkista tilaa ja sen turmelijoita. Jotkut, lähinnä nuoret, henkilöt näyttävät pitävän huvinaan käydä turmelemassa yhteistä ympäristöä erilaisilla tuherruksilla siitä huolimatta, että se on kiellettyä ja loukkaa pahasti kanssaihmisten oikeutta nauttia kauniista ympäristöstä.

Onko kyseessä siis hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus? Kännykkä saattaa olla vanhaa mallia ja nuorta voi ns. ottaa päähän, syystä tai toisesta. Siksi tekee mieli turmella yhteistä tilaa. Tai sitten mieli tekee muuten vain, nuorisopiireissä kun asiaa voidaan suorastaan arvostaa.

Kiellon takana taas on uhkaus: olkaa ihmisiksi tai… On tietenkin myös eettisiä periaatteita, mutta kukas niitä tuntisi tai niistä välittäisi.

Käytännössä auktorisoidut järjestyksenvalvojat eivät estä eivätkä myöskään rankaise tästä toiminnasta, joten se vain jatkuu ja jatkuu. Samaan tapaan jatkuu, kenenkään estämättä muun muassa tolkuton yöllinen ralli ja kovaääninen musiikki asutuilla paikoilla öikseen aikaan. Entä varsinaisiin rikoksiin kuuluvat polkupyörävarkaudet tai aineellista vahinkoa tuottava vandalismi? Luuleeko joku, että virkavalta niitä estää tai tutkii?

Tällainen toiminta on toki kiellettyä, mutta myös siihen toimintaan puuttuminen on kiellettyä, koska rankaiseminen tai yleensä henkilöön kajoaminen on valtion itselleen varaama monopoli.

Entäpä, jos valtio ei kykene ottamaansa velvollisuutta hoitamaan? Seuraako siitä, ettei kukaan saisi sitä tehdä? Eipä tietenkään, asia on näin vain ja ainoastaan ainoastaan de jure. Kansalaistottelemattomuuden kannalta tässä on juuri sen paikka, itse asiassa kansalaisvelvollisuus. Toivottavasti tämä monelle uusi termi on ymmärrettävä.

Toiminta, joka tuottaa tai suojelee merkittävästi suurempia arvoja kuin se polkee, on etiikan tasolla sinänsä hyvää. Mikäli ainoa ero sen laillisuuteen on, että sen tekee ”väärä” henkilö ei tämä asiaa  etiikan kannalta muuta, sillä muuten sitä ei tekisi kukaan ja sitä paitsi myös laittomuus pääsisi rehottamaan. Kuten on päässytkin.

Esimerkkiä voi soveltaa vaikkapa polkupyörävarkauksiin, myymälävarkauksiin, laittomiin uhkauksiin ja niin edelleen. Velvollisuuksien kenttä on laaja.

Haja-asutusalueilla ja pienissä asutuskeskuksissa ei ole edes teoreettista mahdollisuutta siihen, että poliisi olisi käytettävissä, silloin kuin sitä tarvitaan tällaisia asioita ehkäisemään tai selvittämään. Silloin tarvitaan kansalaista eikä alamaista, joka hiipii pykälien suojaan.

Entäpä järjettömät valkoposkihanhien laumat, jotka saattavat aiheuttaa viljelijöille kymmenien tuhansien vahingot? Olisiko vahingon kärsijällä velvollisuus odottaa, milloin myös meidän maassamme, kuten muualla, lainsäätäjä toteaa, ettei kyseessä ole mikään uhanalainen laji, jota ei saa häiritä, vaan liikaa lisääntynyt tuholainen, jota täytyy vastustaa siellä ja silloin, kun se on tarpeen.

Näiden otusten tilalle voi kirjoittaa myös esimerkiksi merimetson.

Nykyisin ovat tainneet yhä enemmän lisääntyä, valtion säästöjen takia, mielettömät tilanteet, joista oikeustajua kai eniten loukkaa kielto puolustaa itseään ja omaisuuttaan.

Filosofiselta kannalta ne eivät pelkästään oikeuta, vaan suorastaan velvoittavat kansalaista aika ajoin kansalaistottelemattomuuteen. Lain valvonta on joissakin tapauksissa toki aina ollut puutteellista ja tulee olemaan, ja asia on voitu sietää, koska eihän tämä maailma täydelliseksi tule, kuten ymmärrämme.

Nykyään tilanne kuitenkin uhkaa poliisin alasajon ja vähämielisen lainkäytön takia joillakin seuduilla  luisua jo hallitsemattomaksi.

Laki, jota ei kunnioiteta, syö ihmisten yleistä taipumusta lainkuuliaisuuteen. Tämä nähtiin kieltolain aikana, jolloin lain rikkomista pidettiin usein suorastaan velvollisuutena ja sen noudattaminen leimautui syystäkin typeryydeksi. Siltä osin elettiin eräänlaisessa sosialismissa, jossa ihmisen normaalit käyttäytymiskaavat ja valtion säädökset olivat ristiriidassa.

EU tunnetaan kurkkudirektiivistään, jota on yritetty selittää merkityksettömäksi ja koko yhteisön säädöstehtailua erinomaiseksi asiaksi, jota meidän on vain rakastaminen ja kunnioittaminen.

Olkoon niin. Eurooppa on sen verran monimuotoinen, että lakien harmonisoiminen lienee mahdotonta, mutta säädösten kohdalla se ehkä onnistuu paremmin. Jos nyt sitten yrittävät vaikka sitä, ellei parempaakaan tekemistä löydy, kuten näyttää. Se tottelee, joka tottelee.

Samaan muottiin pakottaminen ei kuitenkaan voi olla arvo sinänsä edes Euroopan maiden kohdalla, kuten ei voida edellyttää sitäkään, että jokainen kaikissa tilanteissa voisi tai hänen edes pitäisi ehdottomasti ja sokeasti noudattaa niitä lukemattomia pykäliä, joita asianomaiset tuotantolaitokset tehtailevat.

Pykälät ja määräykset ovat ihmiselle tarpeen, jotta hän tietäisi, mitä esivalta haluaa. Vapaa ihminen ei kuitenkaan voi olla sokea pykälien orja ja hänellä on oikeus kuunnella myös omantuntonsa ääntä, kuten me luterilaiset tiedämme ja jopa pidämme itsestään selvänä.

Mutta tässäkään ei ole kaikki. Turhat säädökset ja normit, saati sellaiset, joita kukaan ei valvo eikä kunnioita, syövät suotta koko lainkuuliaisuuden ideaa. Ja se on vaarallista.

Erityisen vaarallista ja avoimen typerää on tyhjän mahtipontinen puhe nollatoleranssista sellaisissa asioissa, joihin se ei lainkaan sovellu. Mikäli vielä säädösten noudattamisen valvonnassa aletaankin pitää tavoitteena sakkotulojen hankkimista, ollaan todella liukkaalla tiellä, jolla koko yleinen lain kunnioitus joutuu ennen pitkää vakavaan vaaraan.

Huumorinvastuu

Vastuulliseen huumoriin

Jossakin aviisissa, jonka nimeä en juuri nyt muista, oli haastateltu useita vakavasti otettavia julkisuuden henkilöä arasta aiheesta: huumorista.

Vastaukset eivät jääneet mieleeni lukuun ottamatta nimimerkki Saara Särmän kontribuutiota, jossa hän totesi, että huumori parhaimmillaan saa vallanpitäjien pallit heilumaan tai jotakin vastaavaa.

Kyllähän tuo jotenkin hauskalta kuulosti, vaikka en tiedä, saako Särmälle nauraa vai ei. Muistan, miten aikoinaan nauroin katketakseni Anja Kaurasen romaanille Pelon maantiede. Luulin jostakin avainkohdasta oivaltaneeni, että kyseessä on parodia ja nauru kuuluu siis asiaan. Kirjoittaja sai minulta monta pistettä.

Sellaisena sitä sitten kaikille suosittelin, kunnes sain havaita, että kyseessä oli täysin totinen tuotos. Mietin, miten minut sitten pitäisi suhtautua omaan nauramiseeni. Taiteilijan eli siis kirjailijan kannalta se oli väärä reaktio, ehkä jonkinlainen oheisvahinko. Olikohan kyseessä itse asiassa naurettava reaktio?

No, tämä tuskin lopultakaan on tärkeää, mutta kyllä ongelma ihan todellinen on. Muutama päivä sitten luin kaiketi hesarista (?) jonkin kolumnin, jossa miespuolinen kirjoittaja kertoili, miten häntä on pyytämättä lähennelty erilaisilla festareilla monet kerrat. Parran hypistely keljutti suuresti ja muu kiehnääminen vielä enemmän. Miksipä ei olisi?

Se oli ollut ärsyttävää ja myös loukannut hänen arvokkuuttaan. Heti hän ei asiaa tullut oikein noteeranneeksi (miksi? miksi?), mutta jälkeenpäin oli alkanut harmittaa yhä enemmän. Eikö kyseessä ollutkin itse asiassa ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen ja sellaisethan saattavat pahimmillaan johtaa hengen menoon? Tämänhän me kaikki tiedämme erään viitasaarelaisen väkivaltarikollisen tapauksesta.
Mutta oma vikahan se kai lopultakin oli tämä festarilähentely, ainakin se nyt oli omalla vastuulla, ettei uhri ottanut yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kukaties sitä kautta järjestyshenkilöihin. Tällainen vastuullinen käyttäytyminenhän sitä paitsi olisi saattanut muuttaa koko kulttuurimme. #metoo on ollut jo eräänlainen vallankumous, mikseivät miehet ole pystyneet samaan?

Kyllä minua nauratti tuota lukiessa, mutta hymy hyytyi, kun muistin tämä Kauras-tapauksen. Vitsiähän siinä poika väänsi, mutta eikös hän liikkunut kovin aralla alueella? Feministisessä uskossa oleva toimitus ei kai uskaltanut satiiria sensuroidakaan, mutta eikös sen jäseniä lainkaan naurattanut? Vai oliko koko juttu tehty täysin vakavissaan?

En todellakaan osaa enää olla näistä varma. Tiedän vain sen, että vitsi on liki virallisesti nyt julistettu vaaralliseksi asiaksi, jonka käyttäjän täytyy niin sanotusti tuntea vastuunsa. Muuten saattaa häkki heilahtaa.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun eräässä huomattavassa tutkimuksessa hiljattain kartoitettiin naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua, oli kaikkein yleisin muoto tätä rikollisuutta nimenomaan seksistiset vitsit. Mitä ne ovat olleet, riippuu tietenkin häiriintyjän omasta tulkinnasta ja mielikuvituksesta.

Voisi ajatella, että jos ongelmat ovat tätä tasoa, ei oloissa ole valittamista.

En kuitenkaan olisi ihan noin levollinen. Jos vitseistä tulee kiellettyjä, on yhteiskunnassa jotakin pahasti vialla. Se tosiaankin tarkoittaa sitä, etteivät vallanpitäjät tunne pallejaan turvatuiksi.

Nimimerkki Särmä kaiketi pallipuheillaan halusi viitata jonkinlaisiin kätkettyihin patriarkaalisiin valtarakenteisiin, jotka tätä yhteiskuntaa hallitsevat ja joiden pylväät pelkäävät naisten naurua.

No, kukin näyttää pelkäävän oman naurettavuutensa todellisia syitä. Joskus silmäilemissäni feministisissä lehdyköissä annettiin suurta painoa sille, että patriarkaatti pyrkii naurunalaistamaan tuota jaloa aatetta, feminismiä.

Eihän näin ylevä aate muuten, katsokaas, voisi naurua ansaita. Kovin helposti vain näyttää syntinen ihminen tuntevan halua nauraa nähdessään ja kuullessaan feminististä julistusta, joka esiintyy kovin korkeilla koturneilla ja hyvin usein täyttää koomisuuden klassiset tunnusmerkit.

Kaiken kaikkiaan kulttuurimme on nyt siinä tilassa, että parodian tekeminen siitä on mahdotonta. Tämä ei ole mikään puujalkavitsi, vaan raaka totuus.

Kun tilanne on tämä, on kulttuurin portinvartijoilla jäljellä vain yksi keino: kieltää nauraminen. Sehän on vanha tyrannien ultima ratio ja totalitaristisen ajattelun varma tunnusmerkki. Yhtä varmaa on, etteivät kieltäjät tule menestymään pyrkimyksissään.

Itse asiassa, kun alan muistella, huomaan, että viimeisten 5-10 vuoden aikana on ilmestynyt varsin suuri määrä journalistisia hengentuotteita, joissa sopimattomia naureskelun kohteita on pyritty etsimään ja rajaamaan yleisön kasvattamista ajatellen. Toivottavasti muistan väärin, mutta tällä harrastuksella taitaa olla aika paljon myös yliopistollista taustaa.

Pari vuotta sitten keksittiin uusi käsite sananvastuu, joka kyllä taisi olla sen verran nolo, että on jäänyt jo pois käytöstä. Joka tapauksessa sen takana oleva psykologia on yhä voimissaan. Sananvastuu ymmärtääkseni edellyttää esimerkiksi siirtolaisia ja muita vähemmistöryhmiä koskevista vitseistä pidättäytymistä. Enemmistöryhmistä sen suojelupiiriin kuuluu naissukupuoli.

On siis vitsailtava vastuullisesti. Mietin hyvän tovin, miten sellainen voisi olla mahdollista. Luulen, että ainakin kohteen pitäisi olla sallittu, esimerkiksi kokolihaa syövä heteromies. Kenenkään mieltä ei saa pahoittaa, mikä on aika vaikea pykälä, sillä kuka tahansa voi pahoittaa mielensä mistä haluaa. Vitsin kohteeksi on siis parasta valita vaikkapa eläinkunnan tai kasvikunnan jäsen sillä tavalla, ettei assosiaatiota ihmislajiin synny (banaanit!).

No, pitemmittä puheitta, miten olisi tämä ajankohtainen ja ehkä hieman mauton (mitä se on? luokkaennakkoluulo?) vitsi: mietipä seuraavan sanayhdistelmän todennäköistä käsittämistä juhannuksena ja tavallisena arkipäivänä: juhannussima teemukissa.

Olipa asian huumoriarvo mikä tahansa, kyseessä kai nyt ainakin on niin sanotusti vastuullinen huumori ja kukapa voisi siitä pahoittaa mielensä? Vai voiko?

Kun asiaa tarkemmin ajattelin, tuli mieleeni, että tässähän nauretaan pöyristyttävällä tavalla rääkätyn eläimen kustannuksella. Itse asiassa mielikuvitus kieltäytyy edes loppuun saakka käsittelemästä Teemu-kissan kohtaloa. Alan jo nähdä sieluni silmillä sen syyttävän katseen… Anteeksi… Ja hyvää juhannusta kaikesta huolimatta.

Enkeleitä on

Demonini on puhunut

Sokrates puhui joskus demonistaan (daimonion), joka oli hyvänlaatuinen, mutta puhelias. Sen äänen kuuli vain mestari itse, mutta se oli muuten selkeä ja velvoittava.

Se oli sitä aikaa. Nyt on saanut tottua jo merkillisempäänkin. Tässä päivänä muutamana ajeltiin vaimoni kanssa automobiilillä pitkin Savon maanteitä ja laulettiin duettona tunnettua laulua Nikkarin Kertusta.

Kun olimme päässeet kohtaan, jossa hieman korostaen ja sävelkorkeutta nostaen kerrotaan:

…kävellä sain ja parasollin alta

sun suppusuus ja silmäis tuikkeen näin…

niin tokaisipa siihen asiallisuutta tavoitteleva naisääni pyytämättä jostakin salkkuni uumenista: paikkaa nimeltä Parasolli ei löydy.

Sen jälkeen kummitus vaikeni, vaikka koetin sitä herätellä muun muassa erilaisin manauksin.

Vastaava tapahtuma sattui noin viikkoa myöhemmin. Silloin jonkin kummallisen paikan koordinaatteja ei kuulemma löytynyt. Ei niitä kyllä kysyttykään.

Lukija arvaa, että puhujana oli tuo navigaattorin naiseksi tekeytyvä robotti, jolle voidaan antaa paikkatietoja puhumalla, kunhan ensin kytketään toiminto päälle asianomaisesta näppäimestä vai oliko se nyt ikoni. Mitään erityisiä rukouksia ei tarvita.

Esimerkiksi Moskovassa olen ollut takseissa, jotka käyttävät aina vain ja pelkästään tuota puhetoimintoa ja näyttävät hyvin pärjäävän.

Minun henkilökohtaista ääntäni sen sijaan näyttää robottien olevan vaikeampi ymmärtää. Kerran, kun tuo toiminto oli päällä, tulin jostakin syystä maininneeksi tuon maassamme kaikkien tunteman balttilais-suomalaisen sielunvihollisen nimen. Haamunainen reagoi asiaan ilmoittamalla erään tuntemani naispuolisen kollegan nimen. Minua vain nauratti. Se oli jo liioittelua. Ja kiroileminen on kyllä rumaa, vaikka yksin olisi.

Mutta mitäpä siitä, että robotti on epätäydellinen ja arvaamaton. Joskus se ymmärtää ja joskus ei. Joskus se puuttuu puheeseen ja joskus ei.

Aika pahalta tuntuu kuitenkin se, että demoni näyttää muuttuneen kerrassaan autonomiseksi. Se ilmeisesti kuuntelee milloin tahtoo minun ja kai sitten muidenkin puheita ja yrittää niistä viisastua eli kehittää algoritmiaan. Joskus, kuin pilkallaan se sitten puuttuu puheeseen.

En ole erityisen vainoharhainen, joten suhtaudun rauhallisesti ajatukseen, että jokin taho saattaisi tallentaa salaa puhettani ja sitten sitä jollakin tavoin hyödyntää. En minä siitä voi kuvitella kärsiväni, kun ei tekeillä ole mitään rikollista eikä muutenkaan erityisen juonikasta, joka ei saisi paljastua.

Mutta kyllä mieleen tulee, että tässä näyttää rikeeraavan ihan oikea orwellilainen kaukovarjostin, joka toimii isännästä välittämättä ja sepä se tuntuu jotenkin kaamealta ja kummalliselta. Muutosvastarinta alkaa orastaa vanhassa ajukopassani, olenhan jo kahdeksannella, siis kymmenellä.

Toistaiseksi demoni ei ole ainakaan minulle antanut minkäänlaisia elämänohjeita, ei nuhteita eikä liioin kiitoksia. Sen puolesta olen voinut jatkaa syntistä elämääni entiseen tapaan. Kyllä jokunen ylevä neuvo tai ikuinen ajatus aina silloin tällöin voisi olla ihan paikallaan.

Pidän kuitenkin mahdollisena ja jopa todennäköisenä, ettei tämä kehitys tähän jää.

Sokrateen daimonion lienee sekin ollut jonkinlainen algoritmi, joka oli käytännön koulussa hioutunut ja oppinut uutta, kuin tekoäly konsanaan, joskin vajavaisemmin.

Luultavasti Sokrateen saamat ohjeet olivat luonteeltaan epätieteellisiä ja ehkä ihan typeriäkin. Tähänhän viittaavat hänen tunnetut sanansa siitä, ettei hän mitään tiennyt.

Ehkäpä tulevaisuuden elektroninen kollega on paljonkin korkeatasoisempi sekä älyllisesti että moraalisesti. Ehkäpä jo tuo minun robottinaisenikin on sellainen? Enhän minä voi sanoa häntä juuri tuntevani.

Ylpeys, joka lienee synneistä alkuperäisimpiä ja turmiollisimpia, estää minua joka tapauksessa kunnioittamasta uutta ääntäni, jonka viisauden alkuperästä minulla ei ole mitään varmuutta. Tietääkö robotti sitä paitsi, millaisia ovat inhimilliset tarpeet ja normit? Ehkä se vain puhuu minulle kuin robotti robotille?

Mikäli näin on, saattaa kyseessä olla vain alan ns. lastentauti. On aivan varmasti mahdollista kehittää robotti, joka kasaa itseensä sellaisen määrän nimenomaan inhimillistä ainesta, siis viisautta, että se tietää meitä, poloisia lihallisia maan matosia paljon paremmin mitä rauhaamme kuuluu.

Minä en kukaties sellaisia koskaan joudu tottelemaan. Alan kuitenkin jo aavistella, millaista tulevaisuus saattaa olla täällä poliittisen korrektiuden ja faktantarkistuksen maailmassa, kun se tästä vielä kehittyy.

Miten kauan yhteiskunnalla itse asiassa on varaa jättää jäsentensä käytös aivan heidän oman mielivaltansa mukaiseksi? Eikö se ole jo rahallisestikin kestämätöntä…? Entäpä tuo moraalipuoli? Metoo#, #shetoo ja niin edelleen? Eritis sicut Deus…