Miten asiat nähtiin Pietarista käsin

 

Siihen aikaan, kun Savonlinnassa aloitettiin sota Venäjää vastaan

 

Tässä odotellaan nyt Olavinlinnan 550-juhlan alkua. Ylihuomenna, perjantaina 5.9. pidetään sen histooriaan liittyvä tieteellinen seminaari ja seuraavana päivänä on suuri näytös, ”Olavinlinnan piiritys 1788”, jossa aikakauden puvuissa esiintyvät ja sen ajan aseilla varustautuneet joukot aloittavat hyökkäyksen kevyen tykistön ja muskettien voimin.

Tämä piiritys oli aikoinaan keisarinna Katariina II:lle se viimeinen provokaatio, joka sai hänet julistamaan Ruotsia vastaan sodan. Piiritykselle Kustaa III puolestaan väitti saaneensa aiheen ja oikeutuksen venäläisten Puumalan Vuolteensalmella muka tekemästä hyökkäyksestä, joka tosiasiasa oli hänen lavastamansa.

Koska venäläiset eivät kyenneet pitämään kurissa villejä laumojaan, oli Ruotsilla oikeus ottaa haltuunsa rajalinnoitukset, järkeili kuningas enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Samalla hän esitti Venäjälle ultimaatumin, johon suostuminen olisi merkinnyt luopumista suvereenin valtakunnan asemasta. Se muistutti Putinin sittemmin Ukrainalle lähetettävää vaatimusta, johon ei suostumista odotettu.

Moiseen härskiyteen ei Katariinakaan tietysti voinut suostua, vaan kiiruhti julistamaan sodan, ennen kuin oli edes virallisesti vastaanottanut tuota raivostuttavaa paperia.

Kun sota syttyi, kyseessä ei ollut vain savolaisten alueella tapahtunut ja sitä koskeva konflikti. Kustaan visiossa hän nousi nyt suurten edeltäjiensä Kustaa  Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle suurena kuninkaana ja jopa näitä suurempana, sillä hänen vaikutuksensa ulottui ratkaisevana aina Turkin valtakuntaan eli Asiaan ja Afrikkaan saakka. Hän oli Aleksanteri Suuren veroinen soturi ja kolmen mantereen sankari…

Katariina II:n ja ruhtinas Grigori Potjomkinin kirjeenvaihto tarjoaa oivallisen kurkistusaukon siihen, mitä tapahtui vuonna 1788 Pietarissa ja Savonlinnassa, joka oli hetkeksi noussut suorastaan maailmanpolitiikan keskipisteeseen.

Olen tästä viime vuosina jo kirjoitellut, mutta tässä nyt taas uudelleen aiheesta, joka on taas ajankohtainen:

 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Katariinan näkökulma Savon suuntaan

 

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina II ja Kustaa III:n sota

 

Keisarinna Katariina, Venäjän itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski). Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner) käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).

Kirjeenvaihdossa Potjomkin säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.

Katariina taas kutsui Potjomkinia yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”. Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen turkin ja viinapullon lämmikkeeksi.

 Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta hyvää ranskaa.

Katariina ja Potjomkin menivät lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.

Katariina teki ja pystyi tekemään itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.

Luonnehtiessaan kandidaatteja Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”. Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.

Vastaavia herkullisia repliikkejä tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup). Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.

 Mutta serkku antoi joka tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.

Olisiko Kustaa sitten voinut päästä tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.

Siinäpä kysymys. Myös Napoleon esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen maaperällään.

Saman totesi sodan alkuvaiheessa myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.

Turkin rintama ja tilanne Puolassa ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena, mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin lähellä ja keväällä 1790 tykkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli ikkunoita itse Pietarissakin.

Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.

Katariina II oli syntyjään saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.

Laajeneminen pohjoisessa ei sen sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla. Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.

Toinen laajenemisen mahdollisuus Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli tähdätty Venäjää vastaan.

Tällaisista järjestelyistä ei kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän myöhemmin.

Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä joukkoja.

Katariina ei tuossa tilanteessa halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä Puumalan Vuolteensalmella kahakka.

 

Kustaan ultimaatumi Katariinalle

Kustaan sotavalmisteluja ei voinut kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.

Turkki kuitenkin lupasi miljoona kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14 miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.

Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout attendre…

Sprengtportenille Katariina sanoi, kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).

Kustaan mielestä taas jokaiselle hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan historiaan.

Tämä oli sinänsä ajanmukaista ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) – Wikipedia ).

Ruotsin kiivaiden varustelujen johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja rangaistuksen uhalla.

Katariina kysyi jo huolissaan sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce fou m’attaquera?

Merellä ruotsalaiset sotalaivat pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta, mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän arvovallan kannalta.

Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.

Katariina pohdiskeli, että hänellä jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti, ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päin vastoin, hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa. Savossa puhuttiin ”Jauho-Kaisasta”.

Kustaan sotavalmisteluja ei mikään voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M. Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Joukoille Kustaa selitti ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn. Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.

Saadakseen Venäjä julistamaan sodan Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan hospodarille.

Tiettävästi sitä kuitenkin oli alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet, joita Kustaa vaati Ruotsille.

Kustaa vaati ultimaatumissa Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa, Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa, jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli palautettava Rajajoelle.

Lähetekirjeessään kreivi Nolckenille, joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.

Vastauksen ollessa kielteinen Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.

Kustaa vakuutti, että hänen ainoa aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan. Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.

Vimmastunut Katariina vertasi serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi : ”il cite son confrère Pouhascheff”.

Katariina vastasi 30.6.1788 manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”

1.7.1788 kaikille keisarinnan uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.

Potjomkinille Katariina kirjoitti: ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme”.

Potjomkin -Krimin valloittaja- kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi tiukkana.

Olavinlinnan piiritys

Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.

Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla? 

Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä Talvisaloon saakka.  Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet linnoitukselle mitään.

Heinäkuun lopulla Kustaan kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.

Venäläiset olivat aluksi lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi. Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.

Olavinlinnan komentajan, yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri muodossa.

V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin -joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.

Kun välttämättömät varusteen rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.

 Piirittäjistä ainakin eversti Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin. Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden mukana.

Savonlinnasta tuli venäläisten menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.

Katariina oli linnan menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli  murtunut.

Suomessa Katariina odotti kansan kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa. Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan aikana tehnyt.

 

Jatkuu…

Sankarimenninkäinen

 

Siperian seikkailija

 

Vladimir Arsenjev, Dersu Uzala. Metsästäjä ja erakko. Suuri suomalainen kirjakerho 1993, 228 s.

 

Se oli muistaakseni itse Nikita Sergejevitš Hruštšov, joka joskus 1960-luvulla nuhteli neuvostomaan lapsia siitä, että he leikkivät intiaanileikkejä.  Klassiset lännenkirjat J.F. Cooperista lähtien olivatkin olleet Venäjällä suosittuja jo1840-luvulta lähtien ja perinne säilyi yhä.

Intiaanileikkien sijasta, opetti Johtaja, oli leikittävä siperialaisleikkejä. Jotkut irvileuat valittivat, ettei samalla saatu ohjeita siitä, miten noita leikkejä oli leikittävä. Pannaan kolme turkkia päällekkäin ja sytytetään nuotio? Vai miten?

Cooperin jalot villit olivat oppineet hämmästyttävästi tulemaan toimeen luonnon kanssa ja pystyivät metsästämään yhtä hyvin kuin villieläimet ja itse asiassa paremminkin, mikäli nyt ollenkaan 1950-luvulla lukemaani muistan.

Siellä missä valkonaama, jonka jalat olivat aina kipeinä (sorefoot) menehtyi nopeasti karun luonnon armoilla, vietti intiaani normaalia arkielämäänsä, johon seikkailu kuului olennaisena osana.

Paitsi intiaaneja, Amerikan suuren lännen ominaispiirteisiin kuuluivat 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien uudisasukkaat ja metsästäjät ja pian myös karjapaimenet. Niiden vastapainona olivat, paitsi verenhimoiset intiaanit, myös rikolliset ja huligaanit, jotka käyttivät nyrkkivaltaa ja terrorisoivat kunnon väkeä.

Amerikkalaiseksi villin lännen sankariksi kohosi intiaanien sijasta pian Buffalo Billin kaltainen seikkailija ja metsästäjä, joka hallitsi luontoa rohkeudellaan ja uudenaikaisella aseistuksellaan. Hän esiintyi sitten sirkuksessakin, joka kiersi maailmaa, Eurooppaa myöten.

Sheriffit, jotka panivat revolverisankareita kuriin ja Texasin erämaiden samoojat ja lainvartijat nousivat myös jäljittelyn kohteiksi. Kuudestilaukeavilla Colt-revolvereilla saatiin kirjaimellisesti ihmeitä aikaan. Mitä vastaavaa Siperialla oli esitettävänä?

Toki Siperiassakin oli äärettömän laaja luonto, joka oli samaan aikaan rikas ja karu. Siellä oli villieläimiä, jotka saattoivat olla vaarallisiakin ja olihan siellä myös rosvoja. Siellä nyt jos missä.

Myös Siperia valloitettiin syrjäyttämällä sikäläinen alkuperäisväestö, kuten inhimillisen edistyksen lait sanelivat. Taistelujakin käytiin ja niitä historiamaalarit vielä sitten dramatisoivat. Kyllä aineksia riitti vaikka millaisiin leikkeihin, jos ne nyt vain olisivat olleet poliittisesti korrekteja. Neuvostoliitolle, kuten kaikille totalitaarisille maille tämä oli tärkeää.

Taigan sankareista nousi 1970-luvulla esille yksi yli muiden. Se oli goldien kansaan kuuluva metsästäjä-erakko Dersu Uzala, joka oli menettänyt perheensä ja alkanut elää yksikseen Amurinmaan taigassa eläen metsästyksellä.

Venäläinen upseeri V.K. Arsenjev teki 1900-luvun alussa kolme tutkimusmetkaa Amurinmaalla ja kirjoitti niistä kirjan. Sen pohjalta teki japanilainen ohjaaja Akira Kurosawa filmin vuonna 1975. Sattumoisin filmi tapasi Suomessa juuri tuolloin erittäin kiitollisen yleisön ja muistetaan hyvin vieläkin.

Filmiä en ole katsonut, mutta Arsenjevin kirja on varsin kiintoisa ja niin Dersun kuin hänen kohtaamansa Arsenjevin elämä Kaukoidän erämaissa oli hyvin jännittävää ja siis vaarallista.

Kaikkein vaarallisin on alueen luonto, jossa luonnonvoimien äkilliset muutokset, lumimyrskyt ja rankkasateet, saattavat yllättää ihmisen, joka on heikosti valmistautunut elämään luonnon ehdoilla. Silloin eivät auta enempää säilykepurkit kuin makasiinikiväärit.

Sen sijaan Dersu, pieni ketterä ukko, joka tuntee luonnon merkit, tietää, milloin on pelättävä myrskyä tai tulvaa, miten pelastuttava kuolemasta kylmään ja miten hankittava saalista.

Dersu poikkeaa huomattavasti lännen sankareista, hän ei ratsasta komeasti halki autiomaan, eikä vedä salamannopeasti revolveriaan keskellä hökkelikylän katua. Hän ei kaiken kaikkiaan ole lainkaan sen näköinen mies, joka kiinnostaisi kauniimpaa sukupuolta, eikä taida itsekään enää olla siitä kiinnostunut. Nuorempana toki.

Kuitenkin Dersun elämässä on paljon samoja vaaroja kuin lännen sankareilla. Kun erämaassa kohtaa ihmisen jäljet, on syytä olla varovainen ja pyrkiä kauemmas. Kyseessä on tuskin hyväntahtoinen kollega, vaan todennäköisemmin joku hunghuusi, joka elää ryöstämällä ja murhaamalla. Sellaisilla on tapana ampua ensin.

Eläimistä todella vaarallinen on Siperian tiikeri, amba. Se ei arkaile käydä ihmisen kimppuun eikä sitä kannata ärsyttää. Muidenkin eläinten kanssa on elettävä sovussa ja harmoniassa ja maksettava niille velkansa, jos sellaista kertyy.

Ei ole syytä kaataa eläimiä suuriksi kasoiksi kuin joku Buffalo Bill, eikä ruuan tähteitä saa polttaa nuotiossa. Kaiken, minkä jättää jäljelle, syö vuorostaan joku toinen ”ihminen”, tuumaa Dersu ja tarkoittaa ihmisellä myös eläimiä ja vielä muitakin olioita, vaikkapa aurinkoa.

Dersu pelasti jo ensi kohtaamisella Arsenjevin hengen ja hänen taitonsa auttoivat venäläistä partiota myöhemminkin selviytymään taigassa.

Palkkioksi Arsenjev halusi viedä Dersun kaupunkiin, mutta siellä, ”laatikossa” hän ei lainkaan voinut elää ja palasi suuriin erämaihin.

Ystävykset kohtasivat myöhemminkin. Dersu oli jo vanha, mutta tuli yhä hyvin toimeen erämaassa. Mutta sitten sattui, että näkö heikkeni, eikä vanhalla, rakkaalla kiväärillä enää osunutkaan maaliin. Se oli tietenkin lpun alku. Vielä kerran oli mentävä kaupunkiin.

Lopun sankari sai kuitenkin erämaassa, rosvojen käsissä. Hän lähti vielä kerran kaupungista kohti vapautta, mutta pian bandiitit ryöstivät ja tappoivat hänet.

Happy endkö? En tiedä, miten Kurosawa asian kuvasi. Ehkäpä Dersun sielu köpötteli taivaalla kohti auringonlaskua vanhaa kivääriään kantaen? Joku varmaan kertoo, miten se filmissä meni.

Satu on leikisti totta

 

Leikki, satu ja Oxford

 

Usein käy niin, että nähtävyydet, joita pääsee katomaan ja kokemaan, ovat ainakin jossain määrin pettymyksiä.

Kuka se sanoikaan, että mielikuvituksessa saattaa kaikkea aina kuvitella vielä hieman vaikuttavammaksi, kuin se itse asiassa on.

Kuriositeettien metsästäjät saavat aina varautua pettymään: suuruudella, johon usein erityisesti pyritään, on aika ahtaat rajansa ja monet kuuluisat rakennukset ovat itse asiassa aika pieniä ja jopa vaatimattomia.

Brandenburger Tor ei ole kummoinenkaan riemuportti eikä Niagarassakaan enää vettä niin valtavasti virtaa. Joku Mona Lisakin on nyt itse asiassa vain yksi pienehkö maalaus, eikä erityisen kaunis, ainakaan naapurin tyttöön verrattuna.

Se, mitä etsivä löytää, riippuu siitä, mitä hän etsii ja mitä hän on valmis vastaanottamaan. Itse ihastuin joskus 1980-luvulla Oxfordin miljööseen, tarkoittaen niitä yliopistokortteleita. Onhan siellä myös se teollisuuskaupunki vieressä -työläisten ja poroporvarien town ja sen vastapainona oppineiden ja opiskelijoiden gown.

Jälkimmäinen on joka tapauksessa vaikuttava keskiaikaisessa, usein kai pseudokeskiaikaisessa kirjavuudessaan. Linnoitusten tavoin muureilla ympäröidyt colleget kappeleineen, marttyyrien muistomerkki, joki rehevine rantoineen, pubit ja tornit muodostavat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Cambridgessäkin tätä on vain nimeksi.

Lisäksi tulee se iänikuisten perinteiden kunnioittaminen, joista Oxford on malliesimerkki. Jokaisen collegen opetusohjelmat ovat yksilöllisiä ja näyttää siltä, ettei ole pienimmässäkään määrin yritetty niitä koordinoida. Sen sijaan rehottaa päällekkäisyys ja kaikkialla tehdään miltei kaikkea.

Jopa collegen johtajien nimekkeet ovat kaikkialla erilaiset, kenties heidän roolinsakin, mene ja tiedä. Mitään vastaavaa ei voisi kuvitella meillä, jossa pyritään äärimmäisen pitkälle vietyyn koordinointiin.

Meilläkin on yliopistoissa säilynyt hieman seremoniallista turhuutta, mikä keskittyy promootioihin. Oxfordissa löytyy sen lisäksi kaikenlaista menneisyyden jäännettä alkaen High Table-illallisista kunkin collegen erikoisuuksiin, kuten Magdalene-collegen saksanhirvipuistoon, jossa hirvien määrä on aina sama kuin fellow-opettajien määrä collegessa.

Oxford on jonkun kirjoittajan mielestä Englannin kultainen sydän ”uinuvine torneineen”. Akateemista huippua etsiville se on yhä maailman parhaasta yliopistosta kilpaileva kaupunki ja satujen ystäville siinä riittää myös taikaa.

Taianomaisen leikin maailman etsijöille se on paikka, jota nykyenglanniksi kai voisi luonnehtia ilmaisulla ”the shit!” (suom. ”tää on paha!”)

Pubi The Eagle and Child ja sen Rabbit Room oli kohtauspaikka, jossa ryhmä nimeltä The Inklings kohtasi maanantaisin ja tiistaisin vuodesta 1933 lähtien. Torstai-iltaisin tavattiin Magdalene-collegen tiloissa.

Mukana olivat m. C.S. Lewis, J.R.R. Tolkien ja jokunen muu vähemmän tunnettu. He keskustelivat käsikirjoituksistaan. Kun pubi ja Sen Rabbit Room modernisoitiin, satusedät siirtyivät kadun toiselle puolelle Lamb & Flag pubiin. Vanhasta muistista olen käynyt Eagle & Childsissä joskus fiilistelemässä.

Lewisin ja Tolkienin lisäksi Oxfordin suuriin satuseitiin kuuluu ehdottomasti Lewsis Carroll (ks. Vihavainen: Haun lewis carroll tulokset ), jonka ”Liisa ihmemaassa” on ollut maailman kuuluisimpia ja vaikuttavimpia satukirjoja.

Hänen satunsa syntyivät tietääkseni pikku ruuhessa Oxfordin joella, jossa lapset kärttivät kertomaan yhä uusia satuja (nuo julmurit satua vaati). Oxfordissa ja muuallakin Englannissa riittää rehevärantaisia pikku jokia, joiden kaislikoissa suhisee ja joissa voi helposti kuvitella asustavan jos jonkinlaisia vompeleita ja kätkijöitä. Hiukan vain lapsenmieltä peliin.

Itse asiassa Oxford on minulle, vaikka tuskin monelle muulle, nimenomaan se taianomainen satujen pääkaupunki, josta yhä löytää jotakin siitä koko kulttuurin leikkivästä ytimestä, josta Johan Huizinga on kirjoittanut kirjassaan ”Leikkivä ihminen”.

Sadut ovat ajatuksen leikkiä ja ne saavat siivet siellä, missä ihmiset rakentavat uusiakin taloja keskiaikaiseen malliin (Oxfordin poliisilaitos), suhtautuvat asianmukaisella hartaudella leikkiin, jollainen kuuluu klubien seremonioihin (vrt. Vihavainen: Haun asia on pihvi tulokset) ja kunnioittavat lapsen mielikuvituksen tuotoksia kuin omiaan.

Tämä kaikki on uhattuna sen barbarian edessä, joka tunnetaan poliittisen korrektiuden nimellä ja joka yhdistää eri maiden lahjattomimpia tosikkoja, joiden hengenlaatuun kuuluu useoin paljon muutakin ala-arvoista.

Tässä aiheesta vanhempi blogi:

perjantai 9. helmikuuta 2018

Ihmemaakysymys

 

Karkotus Narniasta

 

C.S. Lewis on muuan lempikirjailijoistani ja olen sattuneesta syystä lukenut Narnia-sarjan useampaankin kertaan, jopa ääneen.

Siinähän mennään aluksi ihmeelliseen maahan vaatekomeron kautta ja koetaan siellä monenlaista, uskomattoman hienoa ja jännittävää asiaa. Se valtakunta on kaukana arkipäivästä eli ”tavallisesta maailmasta” ja siellä on lähes kaikki mahdollista, mutta ei sentään mikä tahansa käy ja kelpaa.

Eräässä kohtaa kerrotaan, etteivät muutamat lapset enää voikaan palata Narniaan, mikä on suuri tragedia. Asia johtuu siitä, että he saavuttavat iän, josta kirjoittajalla on hyvin häijyä sanottavaa. He lähestyvät aikuisuutta, joka sekin taitaa olla aika ankea vaihtoehto sille, mikä joudutaan jättämään taa.

Muuan Gareth Matthews on kirjoittanut kirjan Philosophy and the Young Child, jonka joskus luin kiinnostuneena. Hän esittää siinä itse asiassa aika banaalejakin esimerkkejä siitä, miten lapset käsittelevät juuri samoja ongelmia kuin suuret filosofit ja elleivät he pääse siinä suuriin edistysaskeleihin, niin eivätpä pääse nuo toisetkaan.

Kysyminen onkin se asian pihvi ja se aito, kokonaisvaltainen kiinnostus asioihin, jota tieteellisen ajattelun oppiminen tai muu banalisointi ei ole tappanut. Helsingin Sanomien palsta, jossa lapset kysyvät tieteestä on omassa sarjassaan erinomainen ja kiinnostava.

Vielä kiinnostavampaa saattaa kuitenkin olla se ajattelun alue, johon tieteellä ei ole mitään mainitsemisen arvoisia vastauksia. Sinne pitäisi mennä rohkeasti aja avoimin mielin, mutta valitettavasti aikuiset eivät sitä osaa, enimmäkseen.

Monien taiteilijoiden yritykset tähän suuntaan jäävät valitettavan usein vain primitiivistä ja lopultakin epävapaata ajattelua ilmentäviksi tuherruksiksi sen sijaan että niissä ilmenisi aito mielikuvituksen vapaus.

C.S. Lewisin Narnia-sarjaa on paljon analysoitu. Sen uskonnollinen ja vieläpä erityisesti kristillinen pohjavire on helppo havaita, samoin Narnian ja muhamettilaiseksi tunnistettavan Kalormenin sovittamaton vastakohtaisuus.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään kuvitetusta uudesta testamentista lapsille. Narnian maailma on täynnä taikaa, mutta ei simppeli moraliteetti, jossa lapsille vältettäisiin näyttämästä vääryyttä ja väkivaltaa, pahaa magiaa ja muuta vastaavaa.

Ei Narnia alennu poliittisesti korrektiksi maailmaksi, jollaisen olisi kaiketi määrä kasvattaa niitä älyllisiä ja moraalisia kääpiöitä, jotka sitten haluavat innokkaasti opettaa ihmiskunnalle, miten sen olisi elettävä, vaikka eivät itse ymmärrä hienommista asioista tuon taivaallista.

Lapsilla on valmius omalla tavallaan ymmärtää ja kysyä paljon enemmän kuin aikuisilla. Suurta synnynnäistä viisautta heiltä kuitenkaan ei kannata odottaa. Satusedillä on tässä maailmassa tärkeä roolinsa ja aikuisen läsnäolo pitää sopivasti kiinni ”tavallisessa maailmassa”.

Esimerkiksi Jill Pölkky ja Eustace Constace Ruikku ovat vain kaksi lasta, joiden käytettävissä ei ole tässä arkimaailmassa kovin hääppöisiä resursseja. Tämä ei estä heitä nousemasta Narnian puolella aivan huimiin rooleihin. Jännitystä ja suorastaan kaameita tilanteita riittää Narniassa, jossa itse asiassa näyttää olevan useita erilaisia maailmoita, mutta ei se jännitys ole itsetarkoitus.

Muuan analyytikko on sanonut, että Narniassa sadunomaisuus tekee mahdolliseksi kertoa totuuden vapaana ”tavallisen” maailman rajoituksista.

”Tavallisessa” maailmassa olisi sietämätöntä ajatella vaikkapa ihmisten muuttuvan kiveksi tai uskaltautua vaikkapa taistelemaan tultasyöksevää lohikäärmettä vastaan. Sadussa se käy aivan luontevasti.

Satujen maailma on vapaa luonnontieteen kahleista ja sen tulee olla vapaa myös poliittisen korrektiuden kahleista. Satu ei saa olla enempää agitproppia kuin harjoitusta tieteelliseen ajatteluun.

Tai kukapa satua menisi kieltämään, se jos mikä on vapaa tai ainakin sen pitäisi olla. Sen vangitseminen tuollaisiin asioihin olisi vain törkeää.

Yritystä satujen vangitsemiseen ja hyödyntämiseen primitiivisessä propagandassa näyttää toki olevan liikkeellä ja sitä on ollut jo kymmeniä vuosia.

Tämä on lasten karkeaa aliarvioimista. Mikäli jotkut nipistelytieteilijät yrittävät ulottaa tahmaiset käpälänsä satumaailmaan (kauhulla ajattelen vaikkapa Narnian poliittisesti korrektia versiota), he onnistuvat vain likaamaan sen, mikä oli kaunista. Lasten mielikuvitusta he tuskin pystyvät vangitsemaan, eiköhän se pysyne ihan vapaana.

On surkuhupaisaa nähdä sitä ilmeisen vakavissaan suoritettua toimintaa, jonka tarkoituksena näyttää olevan estää aikuisia ihmisiä ajattelemasta kuten haluavat ja rangaista vitsien kertomisesta. Vitsithän ovat aikuisten satuja.

Kyseessä näyttää olevan surkea ihmiskuva, jonka koko kurjuus tulee todella esille vasta kun se pannaan klassisen satumaailman kanssa rinnatusten.

Mutta kulttuurin rappion ilmeisesti täytyykin ilmetä myös tällä alalla. Lasten viattomuutta ja heidän hukkaan heitettyjä mahdollisuuksiaan tässä käy sääliksi. Eiköhän me aikuiset aina jotenkin pärjätä hullujenhuoneessakin.

 

Siperian lakeus on laaja

 

Siperiaa oppimassa

 

J.G. Granö, Siperian suomalaiset siirtolat. Helsinki 2006 (Aikakauslehti Fennia 1905), 85 s.

”Siperia opettaa” on tietääkseni repliikki filmistä Dersu Uzala, joka kertoo alkuasukasmetsästäjästä, joka on oppinut lukemaan luontoa ja pärjää Kaukoidän ankarissa oloissa Amurinmaalla, joka nyt oikeastaan ei ole Siperiaa, mutta mitäpä siitä.

Tämän artikkelin kirjoittaja oli suomalainen maantieteilijä, joka toimi professorina Turun ja Tarton yliopistoissa ja teki tutkimusmatkoja Siperiaan. Ensimmäistä kertaa hän kävi siellä jo opiskeluaikoinaan, kun hänen isänsä toimi siellä pappina.

Tässä artikkelissa kerrotaan Siperian suomalaisista siirtokunnista, jotka yleensä sijaitsivat virolaisten ja latvialaisten naapureina, mikä helpotti luterilaisen uskonnon harjoittamista. Tosin pappi näyttää ainakin jossakin käyneen harvakseltaan, noin kerran vuodessa.

Suomalaisia Siperiassa oli ollut jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä pidetiin Suuren Pohjan sodan sotavankeja (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset ).

Myöhemmin autonomian aikana sinne alettiin karkottaa rikoksentekijöitä, sen sijaan, että heidät olisi teloitettu. Jotkut pyysivät itsekin päästä sinne. ”Kuin kirous kaikuu Venäjällä, sinun nimesi Siperia” lausui joku runoilija, jonka nimeä en muista. Mutta asuihan siellä miljoonia ihmisiä myös vapaaehtoisesti.

Siperia on tunnetusti laaja ja Mercatorin projektio, jonka kautta me yleisesti sitä tarkastelemme, tekee sen vielä todellista monin verroin laajemmaksi. Joka tapauksessa sieltä löytyy paikkoja, joissa ihmisen on hyvä asua ja lisäksi runsaasti sellaisia, joissa elämä on jo pelkkien luonnonolojen vuoksi yhtä helvettiä.

Mannerilmasto aiheuttaa sen, että kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja ilma yleensä on kuivaa, mikä kyllä auttaa kestämään suuria lämpötilanvaihteluita.

Joka tapauksessa niitäkään ihmisiä, joita Siperiaan lähetettiin rangaistumielessä, ei suinkaan aina toimitettu kaikkein pahimpiin paikkoihin, vaan he saattoivat elää varsin mukavastikin. Sellaisesta elämästähän saattoivat kertoa niin V.I. Uljanov kuin Ukko-Pekka Svinhufvud.

Omaa luokkaansa oli sitten pakkotyövankeus, katorga. siellä työskenneltiin kaivoksissa, joskus kahleissakin ja elämä ei yleensä muodostunut kovin pitkäksi. Pakkotyövangin paosta kertoo suosittu laulu ”Slavnoje more, svjaštšennyj Baikal” (Bing-videot ).

Vankeja pääsi aina silloin tällöin karkailemaan ja he olivat todella vaarallinen aines, jota ei kannattanut tavata keskellä taigaa. Dostojevskin Fedka katoržnyi symbolisoi täysin eläimellistynyttä ihmispetoa.

Toisaalta elämä Siperiasa saattoi karkotetuilla olla hyvääkin, riippuen suhteista kuvernööriin. Mikäli kyseessä oli joku ylhäisöön kuluva suvun musta lammas, joka oli erehtynyt politikoimaan, hän saattoi saada hyvänkin kohtelun ja päästä suorastaan seurapiireihin.

Mutta suomalaiset, kuten virolaiset ja latvialaiset olivat tavallisia talonpoikia, joiden hellittelyyn ei ollut mitään syytä. Osa heistä oli kyllä lähtenyt pitkälle matkalleen vapaaehtoisesti. Näin esimerkiksi ryhmä virolaisia 1800-luvun alussa. Maaorjuus oli käynyt heille sietämättömäksi ja sitähän Siperiassa ei ollut, joten he pyysivät päästä sinne, mikä monen mutkan jälkeen onnistuikin.

Siperiaan pyysivät päästä myös jotkut inkeriläiset ja sittemmin sinne alettiin lähettää pahimpia rikoksentekijöitä. Se tapahtui suomalaisten viranomaisten pyynnöstä. Tästä, kuten yleensäkin Siperian suomalaisista on perusteellisesti kirjoittanut Alpo Juntunen väitöskirjassaan, joka on osa vankeinhoitolaitoksen historiaa, mutta tässä blogissa koskettelen vain Granön artikkelia.

Lyhyesti sanoen, suomalaisten siirtoloita oli useita ja aluksi asetuttiin Länsi-Siperiaan. Myöhemmin sieltä siirryttiin myös itään, jossa rangaistusvankeja oli pakkotyössä kaivoksissa.

Granön kirjoittaessa artikkelinsa oli suomalaisia siirtoloita kuusi ja niissä asukkaita yhteensä 1354. He olivat enimmäkseen vapaita, mutta ”Suomesta lähetettyjä pahantekijöitä” laskettiin erikseen olevan 141 miestä ja 51 naista. Yhteensä 192 henkeä.

Nuo pahantekijät olivat yleensä levotonta ja vahingollista ainesta, joka sai aikaan vaaraa ja epäjärjestystä eikä pysynyt paikoillaan. Osittain heistä oli kuitenkin kehkeytynyt mitä kunnollisimpia yksilöitä, toteaa kirjoittaja ja paheksuu sitä, ettei entisestä vangista voinut tulla julkisen toimen haltijaa.

 Asuinpaikat olivat yleensäkin aika hyviä ja usein suosivat karjanhoitoa siten, että kosteikoissa oli mielin määrin eläimille sopivaa heinää. Taloa kohti oli eräässä kylässä keskimäärin puolentoistakymmentä päätä sarvikarjaa ja useita hevosia. Maata sen sijaan viljeltiin vain nimeksi. Vain joissakin koivulehdoissa mainitaan suuren hyttysmäärän tekevän olon vaikeaksi.

Talous tuotti siis suuren määrän maitoa ja meijereistä lähti myytäväksi voita, jolla ilmeisesti saatiin viljaa ja muita tuotteita. ”Niittykoneitakin” kuuluu käytetyn.

Viinaa viljeltiin yleensä sunnuntaisin, vaikka kaikissa kylissä ei ollutkaan valtion kapakkaa. Siiitähän se huono elämä lähti, kun väki vielä yleensä oli varsin oppimatonta. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella, venäläisiin naapureihinsa verrattuna olivat luterilaiset suomalaiset yleensä varsin lukutaitoisia, etenkin sen jälkeen, kun Suomesta oli lähetetty pappi ja opettaja sekä katekeetta.

Nuo suomalaiset kylät, joista yhden nimi muuten oli Helsinki, lienevät jo vahvasti venäläistyneet. Muistan kyllä hämärästi, että suomalaisuudesta olisi vielä joitakin merkkejä löydetty. Olisiko se ollut Olavi Granön ja Alpo Juntusen tekemän vierailun yhteydessä joskus 1980-luvulla?

Ehkäpä Alpo vastaa, jos tämän lukee.

Aika kauas päästiin

 

Idän veto

 

Die Grenzwacht hielt im Osten.

dem Feinde lange stand.

Nun kehrt ihr letzter Posten

zurück ins Vaterland

(https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&mid=DEF1E7ADB397512099E7DEF1E7ADB397512099E7&FORM=VIRE)

 

Nykyään saattaa helposti unohtaa sen, että saksalainen asutus, joka levisi aina Memeliin (Klaipeda) saakka Itämeren rannalla ja itse asiassa jopa Narvajoelle saakka, on varsin tuoretta perua ja vasta 1200-luvulta peräisin.

No, tuohan tuntuu meistä jo ikivanhalle asialle, mutta ei siitä silti niin kovin monta sukupolvea ole. Viro ja Liivinmaa alistettiin tuolloin saksalaisherruuden alaisiksi, mikä ei ollut suinkaan läpihuutojuttu. Paikallisilla asukkailla oli oma yhteiskuntansa, joka oli sangen kehittynyt ja he pystyivät kokoamaan suuria sotajoukkoja ja ajoittain tuottamaan viholliselle kirveleviä tappioita.

Suomessa kaikki näyttää jostakin syystä menneen huomattavasti rauhallisemmin, mutta toki valloittajallakin oli asioihin toinen ote. Yritykset samaistaa näitä valloituksia eivät vakuuta. Suomesta tuli Ruotsin valtakunnanosa, Baltia jäi voittomaaksi, jonka osaa voi verrata kaikkein onnettomimpien siirtomaiden kohtaloon.

Ekspansio itään sai paavin siunauksen ja suoritettiin ristiretkitunnusten alla. 1200-luvulla tämä olikin vielä ajanmukaista, mutta oudompaa on, että paavi antoi saarnata ristiretkeä skismaattisia venäläisiä vastaan vielä 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa. Itse asiassa tämä lienee ollut ennen muuta taloudellinen asia: anerahoja voitiin koota tähän tarkoitukseen.

Venäjän laajenemiseen kohdistuva pelko oli koillisessa Euroopassa suurta vielä 1500-luvulla ja syystäkin. Itse asiassa Venäjä sai kuitenkin ennen pitkää tyrmäysiskun, joka teki mahdolliseksi Suomen alueen laajentamisen kauas itään. Venäjä tungettiin pois mereltä, mikä oli Juhana III:n nimenomainen ohjelmakin.

Pietari Suuren aikana vahvistunut Venäjä sitten aloitti ekspansion länteen ja vuonna 1809 valtakunnan raja ulottui jo Pohjanlahdelle. Myöhemmästä kehityksestä en tässä puhukaan. Tuli vain mieleeni, että toki nuo meidänkin itärajamme siirrot on syytä nähdä myös suuremmissa yhteyksissään.

Ensimmäinen itärajammehan oli Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323, joka ratifioi ruotsalaisen ekspansion itärajan hetkellisesti.

Itse asiassa ekspansio jatkui koko ajan, mutta ei samanlaisena kuin Baltiassa, jossa asialla olivat saksalaiset ritarit. Suomessa uutta aluetta ottivat herkeämättä haltuunsa savolaiset talonpojat, jotka olivat alituisessa konfliktissa karjalaisten kanssa tunkeutuessaan heidän nautinta-alueelleen.

Tämän ekspansion tuloksena Suomen (1400-luvulta lähtien käytettiin jo usein tätä nimitystä kuvaamaan Ruotsin Pohjanlahden takaisten alueiden kokonaisuutta) pinta-ala kaksinkertaistui parissa vuosisadassa. Osittain kyseessä oli erämaa, mutta osittain myös asuttu alue, jolla puhuttiin toista murretta ja tunnustettiin toista uskoa. Pakkokäännytystä ei tapahtunut.

Jotta muistettaisiin, mitä Suomenlahden eteläpuolella tapahtui, kannattaa tutustua Henrikin kronikkaan:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille

 

Harvoille ja valituille

 

Tasavallan tuntosarvet

 

Jussi Pekkarinen, Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 2, 1933-1945. Otava 2025, 371 s.

 

Ennen toista maailmansotaa oli uusilla ja köyhillä valtioilla vaikeuksia perustaa ja ylläpitää ulkomaanedustusta. Suurlähettilästason sijasta oli lähettiläitä ja konsuleita ja edelliset usein vielä akkreditoituina joihinkin ”jalkamaihin”. Esimerkiksi Suomen Belgian-lähettiläs hoiti myös Hollannin, mikä tuon vanhan suurvallan edustajia harmitti.

Moni suurikin maa jäi vaille suomalaista diplomaattiedustusta, samaan aikaan kun alueeltaan maailman pienimmässä valtiossa eli Vatikaanissa sellainen oli. Sodan aikana se oli jopa tärkeä paikka, koska puolueettomassa valtiossa oli myös eri sotivien osapuolten edustus. Sinne lähetettiinkin ykkösketjun tähti, G.A. Gripenberg.

Rahan puute näkyi kaikkialla, vaikka pakko oli edustaa maan arvon mukaisella tavalla. Esimerkiksi kalliiden sähkeiden käyttö oli rajoitettua ja postissa Helsingin kautta kulkevat raportit taas saavuttivat muissa maissa työskentelevät kollegat ehkä vasta viikkojen kuluttua, jolloin sisältö oli menettänyt ajankohtaisuutensa.

Kopiointikin oli huomattavan työlästä hommaa, vaikka kalkeeripaperilla saatiin muutama kopio välittömästi. Kun suurin osa lähettiläistä ei osannut konekirjoitusta, oli sekin muuan hidastava väliporras.

Kielitaitoisia kosmopoliitteja, jollaisia diplomaatit olisivat mielellään saaneet olla, ei suuriruhtinaskunnalla vanhastaan ollut. Niinpä alalle tuli paljon muun muassa eri alojen professoreita ja kielitietilijöitä. Japanista ja Itä-Aasiasta muistamme polyglotti Ramstedtin, jonka muistelmat ovat lukemisen arvoiset.

Tuohon aikaan myös oli tapana ajatella, että ulkoasiainhallinnossa olisi osattava jotakin. Sen mukaisesti ulkoministeritkin pyrittiin valitsemaan kyvykkäistä henkilöistä, jotka ainakin jollakin tavalla tunsivat alaa.

Diplomaatit saattoivat olla postillaan pitkiä aikoja ja Harri Holma vietti yli kolme vuosikymmentä yhtäjaksoisesti ulkomailla. Tällainen tietenkin vieraannutti jo omasta maasta.

Sekä suomalaisia diplomaatteja että heidän raporttejaan on välillä arvosteltu ankarasti, mutta kuten Pekkarinen toteaa, tässä ei kannata mennä liian pitkälle. Raportit olivat kuin olivatkin usein hyvin teräviä ja hyödyllisiä, vaikka joskus saattoi tulla myös floppeja.

Diplomaattiraportin muuan tärkeä funktio on niin sanoakseni povaaminen tai ainakin myötävaikuttaminen lähitulevaisuudessa tapahtuvan kehityksen ymmärtämiseen.

Tässä suhteessa ne ovat päiväperhosia kuten sanomalehdet, mutta niillä on siitä huolimatta suuri historiallinen arvo. Ne kertovat lahjomattomasti sen, miten asiat nähtiin juuri tietyssä vaiheessa ja ilman jälkiviisautta. Niiden lukeminen myös antaa mahdollisuuden palata suorinta tietä siihen historian vaiheeseen, jossa tätä tai tuota kohtalokasta asiaa ei ollut tapahtunut.

Tässä mielessä tämä materiaali olisi osaltaan hyvin tärkeää myös sellaisten ulkomaisten henkilöiden luettavaksi, jotka pyrkivät vajavaisin tiedoin tekemään oikotulkintoja maamme historiasta. Valitettavasti noilla skribenteillä ei yleensä ole asian vaatimaa kielitaitoa.

Raporteista käy ilmi monia kiinnostavia asioita, joista yksi on Suomen talvisodan jälkeen nauttima tavaton arvostus, joka näkyi jopa Vatikaanissa. Myös Yhdysvalloissa Suomella oli erikoisasema ja paljon ystäviä, minkä poliittista merkitystä ei voi yliarvioida.

Suomalaisia näyttää yleensä yllättäneen se, miten suurta ja yleistä oli vihamielisyys Saksaa kohtaan ja miten hyväuskoisesti sen sijaan suhtauduttiin Neuvostoliittoon. Molemmathan olivat totalitaarisia valtioita. Tuota käsitettä myös käytettiin.

Tällainen henki vallitsi jopa Baltiassa, jossa omaa myöntyvyyslinjaa suhteessa itäiseen naapuriin pidettiin nerokkaana siirtona ja liehiteltiin Moskovaa samaan aikaan, kun Suomeen suhtauduttiin alentuvan vihamielisesti. Suomen Latvian-lähettiläs loukkaantui tästä verisesti.

Pohdinnat Puolan sotilaallisesta voimasta ennen sen jakoa ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta joissakin rajoissa ovat kiinnostavia. Muuan raportti siteeraa Trotskia, joka kertoi Leninin nauraneen vain neljä kertaa. Yksi niistä oli silloin, kun hän kuuli Puolan ottaneen hallintaansa suuret ukrainalaiset ja valkovenäläiset alueet. Siinähän oli se vipusin, jota neuvostojen maa juuri tarvitsi…

No, sattuva anekdootti se on tämäkin: ”Miksi Lenin nauroi…?” NKP:n ideologi Mihail Suslovista kerrotaan, että hän nauroi eläessään vain kerran -saatuaan tietää, että Mao Tsetung oli kuollut. Tuskin tämäkään on tosi, mutta hyvin keksitty.

Raporteista puuttuu tietenkin monia asioita. Joitakin ehkä hämmästyttää se, että sieltä puuttuu myös juuri se asia, joka monen mielestä on koko sodan ehdottomasti tärkein yksittäinen teema. Tarkoitan tietenkin holokaustia.

Se onkin asia, josta saa aikalaisdokumentteja etsiä tiheällä kammalla eikä löydä sittenkään. Ennen sotaa kyllä tiedettiin juutalaisia vainotun Saksassa ja asia herätti monessa maassa suurta tyrmistystä ja inhoa. Miljoonia uhreja vaatineesta joukkotuhosta ei sen sijaan kukaan sodan aikana ns. vakavasti otettavissa piireissä kirjoittanut.

Syy on yksinkertainen. Sellaista nyt vain ei uskottu mahdolliseksi. Tiedossa on, että esimerkiksi Ranskan vastarintaliikkeen kautta lähetettiin kyllä länteen tietoja, joiden mukaan saksalaiset murhaavat ihmisiä suorastaan miljoonittain.

Koska tällainen oli jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa, eivät liittoutuneet tehneet siitä propagandavalttia. Sehän olisi asettanut heidän muunkin propagandansa epäilyttävän valoon.

Vasta sitten, kun totuus alkoi lahjomattomasti paljastua eli kun tuhoamisleirit vallattiin vuoden 1945 puolella, naamiot putosivat. Liittoutuneet näyttivät sitten saksalaisille upseereille ja myös siviiliväestölle filmejä joukkotuhonnasta, mutta salakuuntelun mukaan upseerit enimmäkseen kieltäytyivät yhä uskomasta niiden autenttisuuteen.

Ymmärtääksemme toista maailmansotaa meidän täytyy aina muistaa, että oma kuvamme siitä on myöhäistä perua. Holokausti ei kuulunut sota-ajan käsitteistöön, vaikka itse kansanmurha suoritettiinkin sen aikana.

Tiedän, että on monia, jotka eivät pysty tätä ymmärtämään ja vielä useampia sellaisia, jotka eivät halua sitä ymmärtää. Siinä tapauksessa heidän historiakuvansa on joka tapauksessa pahasti vääristynyt.

Vanha periaate sanoo, lue enemmän, luulet vähemmän. Sen saattoi vielä taannoin sanoa sille, joka yritti muodostaa historiasta todenmukaista kuvaa hatarien lähteiden perusteella. Nythän niin sanottu älymystökään ei kuulemma enää lue mitään, vaan katsoo ja kuuntelee mitä sille syötetään. Se on vahinko.

In tyrannos

 

Anjalan liitto ja muuta kansalaismieltä

 

Kustaa III:n sota on ehkä historiamme merkillisin ja varmasti sille on vaikea löytää selvää vertauskohtaa koko tunnetusta historiasta.

Toki on useinkin tapahtunut, että pieni käy suurempansa kimppuun ja suorastaan normaalia on, että sodan aloittamista perustellaan tekaistuilla syillä ja lavastetaan välikohtauksia, joita sitten väitetään naapurin tekosiksi.

Varsin ainutlaatuinen oli kuitenkin se konfederaatio, jonka upseerit perustivat ja joka kääntyi ajatellun vihollisen hallitsijan puoleen selittäen, ettei halua osallistua provosoimattomaan hyökkäykseen, mutta on kyllä valmis uhraamaan verensä, jos kyseeseen tulee maan puolustaminen.

Tämä muistutti hieman ajan puolalaista politiikkaa ja lähti siitä olettamuksesta, että jokaisella upseerilla -aatelismiehellä- oli oikeus omaan mielipiteeseen. Kuninkaankin käskyjä vastaan voitiin kapinoida, mikäli tämä ei itse pysynyt parlamentin säätämän hallitusmuodon rajoissa. Sehän kielsi kuningasta aloittamasta hyökkäyssotaa.

Vielä lähempänä tässä saattoi olla valistushenkinen ajatus oikeudesta tyrannien vastustamiseen, mikä sinänsä tunnettiin jo antiikissa. Nyt, armon vuonna 1788 se joka tapauksessa oli Amerikan ja Englannin suhteissa mitä ajankohtaisin aate.

Amerikka oli lähellä monen upseerin sydäntä ja G.M. Sprengtporten pyrki sinne sotimaankin. Itse hän halusi olla Suomen George Washington. Mutta vuonna 1788 hän oli jo Venäjällä.

Aikalaiset ovat kuvanneet, miten kurjasti sotavalmistelut oli vuonna 1788 hoidettu. Ruotuarmeija oli näännyksissä ja kurjasti varustettu jo marssittuaan rajalle ja sotaan lähteminen sellaisella joukolla täytti erään tarkkailijan mielestä jo maanpetoksen tunnusmerkit.

Monet upseerit olivat kuninkaalle ilmeisen suutuksissaan. Heidät oli repäisty kotoisista virkataloistaan valheellisin perustein ja Suomi ja koko maa oli asetettu suurelle vaaralle alttiiksi. Sota saattoi luvata kunniaa ja ylennyksiä, mutta varmasti ainakin uhrauksia ja kärsimyksiä.

Pelkäsivätkö Liikkalan ja Anjalan miehet? Kukapa heidän motiiveistaan tietää, mutta kuninkaan vastainen valaliitto sotatilanteessa ei ollut nii niinkään helppo asia. Vihollinen ampui useinkin harhaan, mutta oma profossi osui kirveellään varmasti suoraan niskaan.

125 upseeria tuomittiin Anjalan liiton takia kuolemaan, mutta kaikki muut paitsi yksi, J.H. Hästesko lopulta armahdettiin. Kuolemantuomion uhalla siinä joka tapauksessa toimittiin. Asiaa voi pitää kansalaisrohkeuden osoituksena.

Ajatus Suomen itsenäisyydestä Venäjän suojeluksessa oli vahvasti esillä tietyissä liittoon osallistuneissa piireissä, mutta ei suinkaan koskenut kaikkia.

Tuota ”itsenäisyyttä” myös G.M. Sprengtporten oli kaavaillut jo kauan ja suorastaan puoliavoimesti. Liikkalan kirjeen, upseerien konfederaation ensimmäisen vaiheen Venäjälle vienyt J.A. Jägerhorn puhui asiasta keisarinnalle, joka kiinnostui siitä, mutta ennen pitkää sai havaita, ettei asialla ollut mitään yleistä kannatusta Suomessa.

Suomalaiset talonpojat uskoivat Kyöstä-kuninkaaseen, joka puhui vähän suomeakin ja kauhistuivat herrojen kataluutta. Liikkalan miehet olivat pyytäneet keisarinna Katariinaa ystävyyden merkiksi palauttamaan Turun rauhassa vallatut alueet, kuten Savonlinnan, Haminan ja Lappeenrannan.

Sattuneesta syystä se ei sopinut Katariinalle, mutta venäläiset vaativat Ruotsin armeijaa vetäytymään pois Venäjän alueelta, että asiat etenisivät. Niin tapahtuikin ja kesken jätettiin niin Olavinlinnan kuin Haminankin piiritys.

 Katariina jäi odottelemaan Suomessa koolle kutsuttavia suuriruhtinaskunnan omia valtiopäiviä ja ruotsalaisten karkottamista maasta. Tällaisestahan ei sitten ilmennyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna sota jatkui ja nyt oli venäläisillä jo ylivoima, edellisenä vuonna asia oli ollut päinvastoin. Sotaonni vaihteli ja Ruotsi joutui jo vaaralliseenkin tilanteeseen, kunnes ”kuninkaan viimeinen kortti”, saaristolaivasto ylsi kesällä 1790 tuottamaan venäläisille rökäletappion Ruotsinsalmessa.

Kun yleinen poliittinen tilanne vaati venäläisten aktiivisuutta Turkin ja Puolan suunnalla, saatiin aikaan rauha, joka tehtiin hyvinkin maireissa merkeissä ja Kustaa jopa leperteli sodan aiheutuneen jostakin kummallisesta väärinkäsityksestä. Verta oli vuodatettu hekatombeittain (Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan noin 50000 kuolemaa), mutta rajat säilyivät muuttumattomina.

Miten voisimme näin jälkikäteen arvioida Liikkalan ja Anjalan miesten toimintaa? Entäpä, jos surullisenkuuluisan ”erikoisoperaation” upseerit olisivat myös tehneet valaliiton ja kieltäytyneet valheella perustellusta hyökkäyssodasta?

Entäpä jos saman olisivat tehneet jo vuoden 1939 puna-armeijan komentajat?

Jatkosodassahan olikin sitten kieltäytymisiä, kun vanhaa rajaa määrättiin ylittämään. Ne tulivat tosin miehistön taholta, mutta kyllähän siinäkin kanttia vaadittiin, eikä kaikille käynyt hyvin.

Mitä siihen vuonna 1788 ajateltuun itsenäiseen Suomeen tulee, siitä ei varmaankaan enää olisi paljon jäljellä. Mutta voisihan se olla aika erikoislaatuinen paikka?

Anjalan liitto jäi historiassa episodiksi, jolla kyllä oli vaikutusta, mutta sei sellaista, kuin sen solmijat olisivat halunneet.