Siperian lakeus on laaja

 

Siperiaa oppimassa

 

J.G. Granö, Siperian suomalaiset siirtolat. Helsinki 2006 (Aikakauslehti Fennia 1905), 85 s.

”Siperia opettaa” on tietääkseni repliikki filmistä Dersu Uzala, joka kertoo alkuasukasmetsästäjästä, joka on oppinut lukemaan luontoa ja pärjää Kaukoidän ankarissa oloissa Amurinmaalla, joka nyt oikeastaan ei ole Siperiaa, mutta mitäpä siitä.

Tämän artikkelin kirjoittaja oli suomalainen maantieteilijä, joka toimi professorina Turun ja Tarton yliopistoissa ja teki tutkimusmatkoja Siperiaan. Ensimmäistä kertaa hän kävi siellä jo opiskeluaikoinaan, kun hänen isänsä toimi siellä pappina.

Tässä artikkelissa kerrotaan Siperian suomalaisista siirtokunnista, jotka yleensä sijaitsivat virolaisten ja latvialaisten naapureina, mikä helpotti luterilaisen uskonnon harjoittamista. Tosin pappi näyttää ainakin jossakin käyneen harvakseltaan, noin kerran vuodessa.

Suomalaisia Siperiassa oli ollut jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä pidetiin Suuren Pohjan sodan sotavankeja (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset ).

Myöhemmin autonomian aikana sinne alettiin karkottaa rikoksentekijöitä, sen sijaan, että heidät olisi teloitettu. Jotkut pyysivät itsekin päästä sinne. ”Kuin kirous kaikuu Venäjällä, sinun nimesi Siperia” lausui joku runoilija, jonka nimeä en muista. Mutta asuihan siellä miljoonia ihmisiä myös vapaaehtoisesti.

Siperia on tunnetusti laaja ja Mercatorin projektio, jonka kautta me yleisesti sitä tarkastelemme, tekee sen vielä todellista monin verroin laajemmaksi. Joka tapauksessa sieltä löytyy paikkoja, joissa ihmisen on hyvä asua ja lisäksi runsaasti sellaisia, joissa elämä on jo pelkkien luonnonolojen vuoksi yhtä helvettiä.

Mannerilmasto aiheuttaa sen, että kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja ilma yleensä on kuivaa, mikä kyllä auttaa kestämään suuria lämpötilanvaihteluita.

Joka tapauksessa niitäkään ihmisiä, joita Siperiaan lähetettiin rangaistumielessä, ei suinkaan aina toimitettu kaikkein pahimpiin paikkoihin, vaan he saattoivat elää varsin mukavastikin. Sellaisesta elämästähän saattoivat kertoa niin V.I. Uljanov kuin Ukko-Pekka Svinhufvud.

Omaa luokkaansa oli sitten pakkotyövankeus, katorga. siellä työskenneltiin kaivoksissa, joskus kahleissakin ja elämä ei yleensä muodostunut kovin pitkäksi. Pakkotyövangin paosta kertoo suosittu laulu ”Slavnoje more, svjaštšennyj Baikal” (Bing-videot ).

Vankeja pääsi aina silloin tällöin karkailemaan ja he olivat todella vaarallinen aines, jota ei kannattanut tavata keskellä taigaa. Dostojevskin Fedka katoržnyi symbolisoi täysin eläimellistynyttä ihmispetoa.

Toisaalta elämä Siperiasa saattoi karkotetuilla olla hyvääkin, riippuen suhteista kuvernööriin. Mikäli kyseessä oli joku ylhäisöön kuluva suvun musta lammas, joka oli erehtynyt politikoimaan, hän saattoi saada hyvänkin kohtelun ja päästä suorastaan seurapiireihin.

Mutta suomalaiset, kuten virolaiset ja latvialaiset olivat tavallisia talonpoikia, joiden hellittelyyn ei ollut mitään syytä. Osa heistä oli kyllä lähtenyt pitkälle matkalleen vapaaehtoisesti. Näin esimerkiksi ryhmä virolaisia 1800-luvun alussa. Maaorjuus oli käynyt heille sietämättömäksi ja sitähän Siperiassa ei ollut, joten he pyysivät päästä sinne, mikä monen mutkan jälkeen onnistuikin.

Siperiaan pyysivät päästä myös jotkut inkeriläiset ja sittemmin sinne alettiin lähettää pahimpia rikoksentekijöitä. Se tapahtui suomalaisten viranomaisten pyynnöstä. Tästä, kuten yleensäkin Siperian suomalaisista on perusteellisesti kirjoittanut Alpo Juntunen väitöskirjassaan, joka on osa vankeinhoitolaitoksen historiaa, mutta tässä blogissa koskettelen vain Granön artikkelia.

Lyhyesti sanoen, suomalaisten siirtoloita oli useita ja aluksi asetuttiin Länsi-Siperiaan. Myöhemmin sieltä siirryttiin myös itään, jossa rangaistusvankeja oli pakkotyössä kaivoksissa.

Granön kirjoittaessa artikkelinsa oli suomalaisia siirtoloita kuusi ja niissä asukkaita yhteensä 1354. He olivat enimmäkseen vapaita, mutta ”Suomesta lähetettyjä pahantekijöitä” laskettiin erikseen olevan 141 miestä ja 51 naista. Yhteensä 192 henkeä.

Nuo pahantekijät olivat yleensä levotonta ja vahingollista ainesta, joka sai aikaan vaaraa ja epäjärjestystä eikä pysynyt paikoillaan. Osittain heistä oli kuitenkin kehkeytynyt mitä kunnollisimpia yksilöitä, toteaa kirjoittaja ja paheksuu sitä, ettei entisestä vangista voinut tulla julkisen toimen haltijaa.

 Asuinpaikat olivat yleensäkin aika hyviä ja usein suosivat karjanhoitoa siten, että kosteikoissa oli mielin määrin eläimille sopivaa heinää. Taloa kohti oli eräässä kylässä keskimäärin puolentoistakymmentä päätä sarvikarjaa ja useita hevosia. Maata sen sijaan viljeltiin vain nimeksi. Vain joissakin koivulehdoissa mainitaan suuren hyttysmäärän tekevän olon vaikeaksi.

Talous tuotti siis suuren määrän maitoa ja meijereistä lähti myytäväksi voita, jolla ilmeisesti saatiin viljaa ja muita tuotteita. ”Niittykoneitakin” kuuluu käytetyn.

Viinaa viljeltiin yleensä sunnuntaisin, vaikka kaikissa kylissä ei ollutkaan valtion kapakkaa. Siiitähän se huono elämä lähti, kun väki vielä yleensä oli varsin oppimatonta. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella, venäläisiin naapureihinsa verrattuna olivat luterilaiset suomalaiset yleensä varsin lukutaitoisia, etenkin sen jälkeen, kun Suomesta oli lähetetty pappi ja opettaja sekä katekeetta.

Nuo suomalaiset kylät, joista yhden nimi muuten oli Helsinki, lienevät jo vahvasti venäläistyneet. Muistan kyllä hämärästi, että suomalaisuudesta olisi vielä joitakin merkkejä löydetty. Olisiko se ollut Olavi Granön ja Alpo Juntusen tekemän vierailun yhteydessä joskus 1980-luvulla?

Ehkäpä Alpo vastaa, jos tämän lukee.