Anjalan
liitto ja muuta kansalaismieltä
Kustaa III:n
sota on ehkä historiamme merkillisin ja varmasti sille on vaikea löytää selvää
vertauskohtaa koko tunnetusta historiasta.
Toki on useinkin
tapahtunut, että pieni käy suurempansa kimppuun ja suorastaan normaalia on,
että sodan aloittamista perustellaan tekaistuilla syillä ja lavastetaan
välikohtauksia, joita sitten väitetään naapurin tekosiksi.
Varsin
ainutlaatuinen oli kuitenkin se konfederaatio, jonka upseerit perustivat ja joka
kääntyi ajatellun vihollisen hallitsijan puoleen selittäen, ettei halua
osallistua provosoimattomaan hyökkäykseen, mutta on kyllä valmis uhraamaan
verensä, jos kyseeseen tulee maan puolustaminen.
Tämä muistutti hieman
ajan puolalaista politiikkaa ja lähti siitä olettamuksesta, että jokaisella
upseerilla -aatelismiehellä- oli oikeus omaan mielipiteeseen. Kuninkaankin
käskyjä vastaan voitiin kapinoida, mikäli tämä ei itse pysynyt parlamentin
säätämän hallitusmuodon rajoissa. Sehän kielsi kuningasta aloittamasta
hyökkäyssotaa.
Vielä lähempänä
tässä saattoi olla valistushenkinen ajatus oikeudesta tyrannien vastustamiseen,
mikä sinänsä tunnettiin jo antiikissa. Nyt, armon vuonna 1788 se joka
tapauksessa oli Amerikan ja Englannin suhteissa mitä ajankohtaisin aate.
Amerikka oli
lähellä monen upseerin sydäntä ja G.M. Sprengtporten pyrki sinne sotimaankin.
Itse hän halusi olla Suomen George Washington. Mutta vuonna 1788 hän oli jo Venäjällä.
Aikalaiset ovat
kuvanneet, miten kurjasti sotavalmistelut oli vuonna 1788 hoidettu. Ruotuarmeija
oli näännyksissä ja kurjasti varustettu jo marssittuaan rajalle ja sotaan lähteminen
sellaisella joukolla täytti erään tarkkailijan mielestä jo maanpetoksen
tunnusmerkit.
Monet upseerit
olivat kuninkaalle ilmeisen suutuksissaan. Heidät oli repäisty kotoisista
virkataloistaan valheellisin perustein ja Suomi ja koko maa oli asetettu
suurelle vaaralle alttiiksi. Sota saattoi luvata kunniaa ja ylennyksiä, mutta
varmasti ainakin uhrauksia ja kärsimyksiä.
Pelkäsivätkö
Liikkalan ja Anjalan miehet? Kukapa heidän motiiveistaan tietää, mutta kuninkaan
vastainen valaliitto sotatilanteessa ei ollut nii niinkään helppo asia.
Vihollinen ampui useinkin harhaan, mutta oma profossi osui kirveellään varmasti
suoraan niskaan.
125 upseeria
tuomittiin Anjalan liiton takia kuolemaan, mutta kaikki muut paitsi yksi, J.H.
Hästesko lopulta armahdettiin. Kuolemantuomion uhalla siinä joka tapauksessa
toimittiin. Asiaa voi pitää kansalaisrohkeuden osoituksena.
Ajatus Suomen
itsenäisyydestä Venäjän suojeluksessa oli vahvasti esillä tietyissä liittoon
osallistuneissa piireissä, mutta ei suinkaan koskenut kaikkia.
Tuota ”itsenäisyyttä”
myös G.M. Sprengtporten oli kaavaillut jo kauan ja suorastaan puoliavoimesti.
Liikkalan kirjeen, upseerien konfederaation ensimmäisen vaiheen Venäjälle vienyt
J.A. Jägerhorn puhui asiasta keisarinnalle, joka kiinnostui siitä, mutta ennen
pitkää sai havaita, ettei asialla ollut mitään yleistä kannatusta Suomessa.
Suomalaiset
talonpojat uskoivat Kyöstä-kuninkaaseen, joka puhui vähän suomeakin ja
kauhistuivat herrojen kataluutta. Liikkalan miehet olivat pyytäneet keisarinna
Katariinaa ystävyyden merkiksi palauttamaan Turun rauhassa vallatut alueet, kuten
Savonlinnan, Haminan ja Lappeenrannan.
Sattuneesta syystä
se ei sopinut Katariinalle, mutta venäläiset vaativat Ruotsin armeijaa
vetäytymään pois Venäjän alueelta, että asiat etenisivät. Niin tapahtuikin ja
kesken jätettiin niin Olavinlinnan kuin Haminankin piiritys.
Katariina jäi odottelemaan Suomessa koolle kutsuttavia
suuriruhtinaskunnan omia valtiopäiviä ja ruotsalaisten karkottamista maasta.
Tällaisestahan ei sitten ilmennyt merkkiäkään.
Seuraavana
vuonna sota jatkui ja nyt oli venäläisillä jo ylivoima, edellisenä vuonna asia
oli ollut päinvastoin. Sotaonni vaihteli ja Ruotsi joutui jo vaaralliseenkin
tilanteeseen, kunnes ”kuninkaan viimeinen kortti”, saaristolaivasto ylsi kesällä
1790 tuottamaan venäläisille rökäletappion Ruotsinsalmessa.
Kun yleinen
poliittinen tilanne vaati venäläisten aktiivisuutta Turkin ja Puolan suunnalla,
saatiin aikaan rauha, joka tehtiin hyvinkin maireissa merkeissä ja Kustaa jopa
leperteli sodan aiheutuneen jostakin kummallisesta väärinkäsityksestä. Verta
oli vuodatettu hekatombeittain (Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan noin 50000
kuolemaa), mutta rajat säilyivät muuttumattomina.
Miten voisimme
näin jälkikäteen arvioida Liikkalan ja Anjalan miesten toimintaa? Entäpä, jos
surullisenkuuluisan ”erikoisoperaation” upseerit olisivat myös tehneet
valaliiton ja kieltäytyneet valheella perustellusta hyökkäyssodasta?
Entäpä jos saman
olisivat tehneet jo vuoden 1939 puna-armeijan komentajat?
Jatkosodassahan
olikin sitten kieltäytymisiä, kun vanhaa rajaa määrättiin ylittämään. Ne tulivat
tosin miehistön taholta, mutta kyllähän siinäkin kanttia vaadittiin, eikä
kaikille käynyt hyvin.
Mitä siihen
vuonna 1788 ajateltuun itsenäiseen Suomeen tulee, siitä ei varmaankaan enää
olisi paljon jäljellä. Mutta voisihan se olla aika erikoislaatuinen paikka?
Anjalan liitto
jäi historiassa episodiksi, jolla kyllä oli vaikutusta, mutta sei sellaista,
kuin sen solmijat olisivat halunneet.
Muistan lukeneeni, mutta en muista mikä JR. Kuitenkin erään pataljoonan miehistä n. 200 kieltäytyi ylittämästä vanhaa rajaa. Lukiessani tapauksesta, mietin ettei tällaista ilmiötä esiintynyt Wehrmachtissa tai Puna-armeijassa tai ainakin sillä oli lyhyet jäljet.
VastaaPoista