Törkeä tapaus
Täytyypä sanoa,
että piti pari kertaa varmistaa, näinkö oikein, kun lehdessä kerrottiin, että
Pietarin konserttikuoro (Концертный хор Санкт-Петербурга) oli ns. isänmaan
puolustajan päivänä esittänyt Iisakin kirkossa laulun, jossa kuvattiin iloittelevaan sävyyn USA:n (itse asiassa vain
puolen USA:n) pommittamista maan tasalle.
Tottahan se oli
ja sanat olivat vieläkin hurjemmat kuin ensi näkemältä näytti. Ne ovat netissä
saatavana, mutta en taida viitsiä niitä tässä toistaa. Kyseessä oli lähinnä
vähämielinen pullistelu, jossa Amerikan tuhoamisesta tehtiin hauska tapahtuma,
joka suoritetaan kolmen ruplan hinnalla.
Mieleen tuli,
että vastaavanlaista pullistelua Neuvostoliitto harrasti viimeksi juuri ennen
toisen maailmansodan syttymistä. Silloin muodissa oli laulu, Jos huomenna
syttyy sota (Jesli zavtra vojna) ja vakuutettiin, että kaikki on kyllä
valmista.
Stalinin jälkeen
edes Hruštšov ei koskaan palannut saman tason uhkailuun, niin kovaa kieltä
kuin joskus käyttikin.
Itse asiassa
Neuvostoliitossa toteutettiin vuodesta 1939 lähtien valtava propagandakampanja,
jossa vakuutettiin, että jos ja kun sota syttyy, se tulee olemaan
Neuvostoliitolle lyhyt ja iloinen asia. Asiat ratkaistaan vihollisen alueella
ja vähällä verellä, maloj krovju.
Asiasta on parikin mainiota tutkimusta, molemmat Vladimir Nevežinin
käsialaa.
No, kuten
virolainen sanoo, uhkus jätkub upakile,
kangus käima käpakile. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Olin aina
kuvitellut, että Venäjällä, jos missä oli kantapään kautta opittu, ettei
sodalla kannata leikkiä. Jopa hyökkäys Suomeen oli todellinen katastrofi, joka
suhteessa. Ainakin Stalin oppi sen.
Oliko nyt sitten
taas, uuden sukupolven toimesta, mitään menneestä oppimatta ja suorastaan
vähämielisesti ydintuhoa uhmaten ruvettu taas käymään samanlaista kampanjaa?
Tutustuminen
asian Venäjällä saamaan vastaanottoon rauhoitti sentään hiukkasen.
Oli tietenkin
skandaalimaista, että moista roskaa kehdattiin esittää vieläpä Iisakin kirkon
kaltaisessa ympäristössä, joka sentään on sakraalinen tila, vaikka onkin nyt
valtion vai oliko kaupungin omistuksessa ja toimii etupäässä museona.
Asiasta älähtikin
kirkonmies, hengellisen akatemian professori, diakoni Andrei Kurajev. Hän
kirjoitti nettipalstallaan jopa otsikolla: Putinismia
Iisakin kirkon kaarien alla. Terminaalivaihe. https://diak-kuraev.livejournal.com/2345444.html.
Seuranneessa
keskustelussa, jossa nyt on kolmisen sataa puheenvuoroa, on yleinen sävy
moiselle profanaatiolle hyvin tuomitseva ja jopa kauhistunut. Onhan tämä nyt jo
paljon pahempaa kuin Pussy Riotin tapaus.
Miksei hengellinen sääty ole asiasta älähtänyt? Kenen on vastuu?
Joku
kommentoijista tyytyi vain kiroamaan (asianmukaisesti kirjoitettuna) koko
esitykselle ja idioottimaiselle runolle, jotkut totesivat, että aikoihinpa oli eletty ja että kyseessä oli todellinen skandaali.
Sitten oli
tietenkin niitä, jotka eivät ymmärtäneet koko asiaa, vaan alkoivat höpöttää
omaansa, kuka esittäen lukuja tankkien tuotannosta ennen toista maailmansotaa,
kuka muuten filosofoiden eri maista ja mikä mistäkin.
Mutta myös koko
tuon typerän laulun idea, jos niin voi sanoa tuli esille.
Kyseessähän on
neuvostoaikainen parodia 1980-luvulta. Silloin siinä irvisteltiin sille, että
neuvostoarmeijan sotilas, kolmen ruplan palkallaan, haastoi USA:n ja Kiinan ja
vielä muutkin ja tarvittaessa tuhosi.
Koko laulu
alkuperäisessä muodossaan oli monen sivun pituinen ja löytyy kyseiseltä
nettisivulta. Se oli juuri niin idioottimainen, kuin moneksi vuodeksi
laitokseensa komennetuilta varusmiehiltä voi odottaa.
Tärkeää
kuitenkin on, että siihen aikaan sellaista laulua sopi aikoinaan lauleskella
vain itsekseen tai luotettavassa seurassa. Sen julkinen esittäminen olisi heti
vienyt hullujenhuoneeseen. Rauhastahan sitä oli puhuttava.
Tämä selittää jo
jotakin. Parodiasta siis alun perin oli kysymys, mutta mistä oli kysymys nyt,
kun hieno kuoro oli merkittävänä juhlapäivänä pantu esittämään uusituilla –ja nimenomaan
nykypäivään viittaavilla- sanoilla varustettuna tuota samaa renkutusta, vieläpä
konsertin loppunumerona? (Ja kulttuuripääkaupungin yleisö taputti, kuten
Kurajev sarkastisesti toteaa).
Skandaalihan
tämä on ja on sentään helpottavaa huomata, että asia ymmärretään siten myös
Venäjällä. Netissä on runsaasti aineistoa siitä, miten täysipäiset kansalaiset
ovat eri tahoilla kyselleet, miten moinen oikein saattoi olla mahdollista.
Vastuussa olevien, kuten kuoron johtaja Vladimir Begletsovin, kerrotaan
menettäneen malttinsa ja selittäneen, että tämä nyt vain oli huumoria.
Huumoriapa hyvinkin,
mutta tällaisilla asioilla leikittely on huonoa huumoria. Šutki tut plohije, kuten venäläinen sananparsi asian
ilmaisee.
Kannattaa
huomata, ettei moista ydintuholla leikittelevää idiotismia ole vielä tähän
mennessä missään eikä koskaan aikaisemmin, siis näihin asti, hyväksytty
virallisen kulttuurin piiriin. Pioneerityöhän tässä on kyseessä. Jotakin uutta
se meidän aikakaudestamme kertoo ja kukaties myös Venäjän nykytilasta. Luulen,
että asiaa halutaan painaa villaisella, enkä odota henkeä pidättäen mitään
anteeksipyyntöjä, valitettavasti.
Onneksi sentään
kyseessä ei ole mikään ”Venäjän yleinen mielipide”. Se asia käy internetistä
selvästi ilmi ja niille, jotka eivät asiaa tiedä, kannattaa varmaan taas kerran
sanoa, että kyllä siellä Venäjälläkin saa mielipiteensä ilmoittaa silloinkin
kun se ei ole poliittisesti korrekti. Mutta monihan ei sellaiseen ryhdy missään
maassa, syitä en spekuloi.
Tosin kyllä myös
Kurajevin palstalle löytyi sellaisiakin kommentaattoreita, joiden mielestä tällainen
laulu ja sen tällainen esittäminen olivat ihan OK. Ja muutenkin nyt kelpaa
kyllä olla venäläinen, kun on otsaa isotella kenelle tahansa…
