Törkeä tapaus

Törkeä tapaus

Täytyypä sanoa, että piti pari kertaa varmistaa, näinkö oikein, kun lehdessä kerrottiin, että Pietarin konserttikuoro (Концертный хор Санкт-Петербурга) oli ns. isänmaan puolustajan päivänä esittänyt Iisakin kirkossa laulun, jossa kuvattiin  iloittelevaan sävyyn USA:n (itse asiassa vain puolen USA:n) pommittamista maan tasalle.

Tottahan se oli ja sanat olivat vieläkin hurjemmat kuin ensi näkemältä näytti. Ne ovat netissä saatavana, mutta en taida viitsiä niitä tässä toistaa. Kyseessä oli lähinnä vähämielinen pullistelu, jossa Amerikan tuhoamisesta tehtiin hauska tapahtuma, joka suoritetaan kolmen ruplan hinnalla.

Mieleen tuli, että vastaavanlaista pullistelua Neuvostoliitto harrasti viimeksi juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Silloin muodissa oli laulu, Jos huomenna syttyy sota (Jesli zavtra vojna) ja vakuutettiin, että kaikki on kyllä valmista.

Stalinin jälkeen edes Hruštšov ei koskaan palannut saman tason uhkailuun, niin kovaa kieltä kuin joskus käyttikin.

Itse asiassa Neuvostoliitossa toteutettiin vuodesta 1939 lähtien valtava propagandakampanja, jossa vakuutettiin, että jos ja kun sota syttyy, se tulee olemaan Neuvostoliitolle lyhyt ja iloinen asia. Asiat ratkaistaan vihollisen alueella ja vähällä verellä, maloj krovju. Asiasta on parikin mainiota tutkimusta, molemmat Vladimir Nevežinin käsialaa.

No, kuten virolainen sanoo, uhkus jätkub upakile, kangus käima käpakile. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Olin aina kuvitellut, että Venäjällä, jos missä oli kantapään kautta opittu, ettei sodalla kannata leikkiä. Jopa hyökkäys Suomeen oli todellinen katastrofi, joka suhteessa. Ainakin Stalin oppi sen.

Oliko nyt sitten taas, uuden sukupolven toimesta, mitään menneestä oppimatta ja suorastaan vähämielisesti ydintuhoa uhmaten ruvettu taas käymään samanlaista kampanjaa?

Tutustuminen asian Venäjällä saamaan vastaanottoon rauhoitti sentään hiukkasen.

Oli tietenkin skandaalimaista, että moista roskaa kehdattiin esittää vieläpä Iisakin kirkon kaltaisessa ympäristössä, joka sentään on sakraalinen tila, vaikka onkin nyt valtion vai oliko kaupungin omistuksessa ja toimii etupäässä museona.

Asiasta älähtikin kirkonmies, hengellisen akatemian professori, diakoni Andrei Kurajev. Hän kirjoitti nettipalstallaan jopa otsikolla: Putinismia Iisakin kirkon kaarien alla. Terminaalivaihe. https://diak-kuraev.livejournal.com/2345444.html.

Seuranneessa keskustelussa, jossa nyt on kolmisen sataa puheenvuoroa, on yleinen sävy moiselle profanaatiolle hyvin tuomitseva ja jopa kauhistunut. Onhan tämä nyt jo paljon pahempaa kuin Pussy Riotin tapaus. Miksei hengellinen sääty ole asiasta älähtänyt? Kenen on vastuu?

Joku kommentoijista tyytyi vain kiroamaan (asianmukaisesti kirjoitettuna) koko esitykselle ja idioottimaiselle runolle, jotkut totesivat, että aikoihinpa oli eletty ja että kyseessä oli todellinen skandaali.

Sitten oli tietenkin niitä, jotka eivät ymmärtäneet koko asiaa, vaan alkoivat höpöttää omaansa, kuka esittäen lukuja tankkien tuotannosta ennen toista maailmansotaa, kuka muuten filosofoiden eri maista ja mikä mistäkin.

Mutta myös koko tuon typerän laulun idea, jos niin voi sanoa tuli esille.

Kyseessähän on neuvostoaikainen parodia 1980-luvulta. Silloin siinä irvisteltiin sille, että neuvostoarmeijan sotilas, kolmen ruplan palkallaan, haastoi USA:n ja Kiinan ja vielä muutkin ja tarvittaessa tuhosi.

Koko laulu alkuperäisessä muodossaan oli monen sivun pituinen ja löytyy kyseiseltä nettisivulta. Se oli juuri niin idioottimainen, kuin moneksi vuodeksi laitokseensa komennetuilta varusmiehiltä voi odottaa.

Tärkeää kuitenkin on, että siihen aikaan sellaista laulua sopi aikoinaan lauleskella vain itsekseen tai luotettavassa seurassa. Sen julkinen esittäminen olisi heti vienyt hullujenhuoneeseen. Rauhastahan sitä oli puhuttava.

Tämä selittää jo jotakin. Parodiasta siis alun perin oli kysymys, mutta mistä oli kysymys nyt, kun hieno kuoro oli merkittävänä juhlapäivänä pantu esittämään uusituilla –ja nimenomaan nykypäivään viittaavilla- sanoilla varustettuna tuota samaa renkutusta, vieläpä konsertin loppunumerona? (Ja kulttuuripääkaupungin yleisö taputti, kuten Kurajev sarkastisesti toteaa).

Skandaalihan tämä on ja on sentään helpottavaa huomata, että asia ymmärretään siten myös Venäjällä. Netissä on runsaasti aineistoa siitä, miten täysipäiset kansalaiset ovat eri tahoilla kyselleet, miten moinen oikein saattoi olla mahdollista. Vastuussa olevien, kuten kuoron johtaja Vladimir Begletsovin, kerrotaan menettäneen malttinsa ja selittäneen, että tämä nyt vain oli huumoria.

Huumoriapa hyvinkin, mutta tällaisilla asioilla leikittely on huonoa huumoria. Šutki tut plohije, kuten venäläinen sananparsi asian ilmaisee.

Kannattaa huomata, ettei moista ydintuholla leikittelevää idiotismia ole vielä tähän mennessä missään eikä koskaan aikaisemmin, siis näihin asti, hyväksytty virallisen kulttuurin piiriin. Pioneerityöhän tässä on kyseessä. Jotakin uutta se meidän aikakaudestamme kertoo ja kukaties myös Venäjän nykytilasta. Luulen, että asiaa halutaan painaa villaisella, enkä odota henkeä pidättäen mitään anteeksipyyntöjä, valitettavasti.

Onneksi sentään kyseessä ei ole mikään ”Venäjän yleinen mielipide”. Se asia käy internetistä selvästi ilmi ja niille, jotka eivät asiaa tiedä, kannattaa varmaan taas kerran sanoa, että kyllä siellä Venäjälläkin saa mielipiteensä ilmoittaa silloinkin kun se ei ole poliittisesti korrekti. Mutta monihan ei sellaiseen ryhdy missään maassa, syitä en spekuloi.

Tosin kyllä myös Kurajevin palstalle löytyi sellaisiakin kommentaattoreita, joiden mielestä tällainen laulu ja sen tällainen esittäminen olivat ihan OK. Ja muutenkin nyt kelpaa kyllä olla venäläinen, kun on otsaa isotella kenelle tahansa…