Ennen juhlapuhetta

 

Kaikki-ihmisyys ja arkipäivä

 

Fjodor Dostojevski korotti tunnetusti venäläisen ihmisen kunniapaikalle siinä suhteessa, että hänellä oli ylivertainen kyky ymmärtää kaikkia muitakin kansoja.

Venäläiset oilivat paitsi ”jumalankantaja-kansa” (narod-bogonosets), myös kansa, jossa kiteytyivät muidenkin kansojen ominaisuudet. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin kaikki-ihmisyys (vsetšelotevtšestvo).

Nämä asiat kirjailija julisti tunnetusti tavattomalla oraattorin voimalla Aleksander Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa vuonna 1880.

Puhe teki niin järisyttävän vaikutelman, että entiset veriviholliset itkivät ja riensivät syleilemään toisiaan. Muun muassa Ivan Turgenev, jota Dostojevski oli raa’asti pilkannut ”Riivaajien” Karmazinovin hahmossa, riensi syleilemään tätä.

Dostojevski julisti myös venäläisten rakastavan Eurooppaa, tuota ”pyhien hautojen maata”. Eurooppalaiset, jotka eivät kyennet ymmärtämään Venäjää ja sen pyytettöntä politiikkaa esimerkiksi Turkin-sodassa, suhtautuivat venäläisiin vihamielisesti tai ainakin happamasti ja väheksyen ja kuvittelivat heidän vihaavan itseään.

Tietäisivätpä eurooppalaiset, miten venäläiset heitä rakastavat, huokasi kirjailija. Mikään muu kansa maailmassa ei ollut yhtä hurskas ja kaikkia muita rakastava. Venäläinen ihminen oli todella tuo kaikki-ihminen(vsetšelovek). Siitä juuri Puškin oli elävä esimerkki.

Erityisesti Puškinin Jevgeni Oneginin Tatjana olennoi venäläisiä hyveitä, mutta olennaista oli, että runoilija osasi asettua kaikkien kansallisuuksien nahkoihin ja tuntea asiat kuten ne tunsivat. Mitään vastaavaa ei ollut muilla kansoilla!

Venäläisyydellä oli varmastikin ”uusi sana” sanottavana maailmankulttuurissa ja se sana ei ollut väkivalloin saavutettavan herruuden sanoma, mikä oli tyylillistä Euroopalle, vaan yleinen ja kaikkikäsittävä lähimmäisen rakkaus. Kas siinä oli Venäjän messianismin ydin.

Juhlissa aina innostutaan nousemaan maan pinnan yläpuolelle ja tiettävästi myös Turgenev muisteli hieman nolona tuota ylenmääräistä innostumistaan tuossa mainitussa tilaisuudessa, eikä uskonut venäläisyyden suureen erityisyyteen, jota Dostojevski oli julistanut. Mutta pyhä tunne oli saanut valtaansa kaikki ja se jäi historiaan.

Kuitenkaan edes Dostojevskien pariskunta ei arkielämässään ollut vieraiden kansojen suuria ihailijoita, ja piti normaaliin inhimilliseen tapaan niitä usein sietämättöminä. Tästä kertovat heidän muistiinpanonsa niiltä lukuisilta ja pitkiltä matkoilta, joita he Eurooppaan tekivät.

Ranskalaiset olivat naurettavia ja pinnallisia poroporvareita ja saksalaiset lisäksi muuten vain typeriä, noin yleisesti ottaen.

Tämä on teema, joka ei ole erityisen hyvin tunnettu, mutta perustuu kyllä alkuperäislähteisiin eikä spekulaatioon:

tiistai 24. lokakuuta 2017

Dostojevskien kaunat

 

Dostojevskien kaunat

 

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

 

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityistä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.