Kansan poika

 

Hetken sankari

 

Jokaisella aikakaudella on sankarinsa, eikä näytä siltä, että ihmiset tulisivat toimeen ilman sellaisia hahmoja, jotka korotetaan muiden yläpuolelle. Heillehän kunnianosoitukset voidaan konkreettisesti esittää, vaikkapa sitten muiden puolesta. Joku joutuu aina demokratiassakin nauttimaan sen konjakin, joka itse asiassa kuuluu koko kansalle.

Joskus maailmassa suurta rituaalista kunnioitusta oli tapana osoittaa tietyille valituille uskalikoille, aatteen fanaatikoille, marttyyreille ja vastaaville. Nykyäänhän korkeaan symboliseen asemaan ovat nousseet esimerkiksi ne naiset, jotka yllättäen muistivat, että heitä oli joskus kourittu tai ainakin tuijotettu julkeasti. Kärsimyksensä he sitten toivat rohkeasti julki kaikkien kohtalotovereidensa puolesta.

Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni. Huominen on löytävä taas omat sankarinsa ja niin edelleen, maailman tappiin saakka.

Niin sanottu Helmikuun vallankumous löysi sekin aikoinaan oman sankarinsa, joka kohotettiin ajan aallonharjalle ja jonka kohtalo on tuolle ajalle erityisen symbolinen.

Tarkoitan Timofei Ivanovitš Kirpitšnikovia, jonka suuri hetki koitti aamulla 27.2.1917.

Kirpitšnikov hoiti vääpelin virkaa Volynian kaartinrykmentin opetuspataljoonassa, joka oli komennettu tukahduttamaan mielenosoituksia, joita oli syntynyt muun muassa Znamenski-aukiolla (nykyinen Ploštšad Vosstanija Nevskin ja Liteini prospektin risteyksessä).

Aamulla ennen herätystä Kirpitšnikov sopi, ettei komentoa takaisin kadulle enää totella eikä upseereita tervehditä. Kun alikapteeni Laševitš saapui miesten luo ja tervehti tavalliseen tapaan: Terve veikot! (Zdorovo brattsy!) eivät miehet vastanneetkaan tavalliseen tapaan Terveyttä toivomme teidän jalosukuisuutenne! (Zdravija želajem, vaše blagorodije!) vaan huusivat sen sijaan hurraata (Uraa!).

Kun Laševitš kysyi, mitä moinen merkitsee, hänelle vastattiin, että se merkitsi hänen komentovaltansa päättymistä ja hänen oli viisainta häipyä mahdollisimman pian, mikäli halusi pelastaa nahkansa.

Nahkaansa hän ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan, vaan hänet ammuttiin. Tiettävästi hän ei yrittänyt itse turvautua aseeseen eikä ampuminen missään tapauksessa tapahtunut esimerkiksi Znamenski-aukiolla, reaktiona siihen, että hän olisi komentanut ampumaan aseettomia mielenosoittajia. Edellisenä päivänä oli kyllä jo ammuttu kovilla, mutta vain ilmaan.

Kyseessä oli siis teloitus. Sen jälkeen olikin sillat poltettu eikä opetuspataljoonalla ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä ostattamaan muita rykmenttejä kapinaan. Naapurissa oli muun muassa kuuluisa ja hieno Preobraženski-kaarti, joka lähti oitis kapinaan mukaan. Nyt kaartilaisten univormuissa oli kyllä koulutettavia ja rintamalle menoa pelkääviä alokkaita, mutta silti.

Suomen asemalle saatiin jo kokoon kymmenien tuhansien ihmisten kokous. Aseellinen kapina oli tosiasia eikä kenelläkään riittänyt sisua sen tukahduttamiseen väkivalloin. Olisiko se enää ollut edes mitenkään mahdollista?

Kun nyt sankareita tarvittiin, julisti Väliaikainen hallitus Kirpitšnikovin vallankumouksen ensimmäiseksi soturiksi -sopivan demokraattinen nimitys- ja palkitsi hänet yrjönristillä tekemästään urotyöstä.

Tämä oli merkki kaikille siitä, millaiset teot olivat kunnioitusta ansaitsevia ja nyt alkoi armeijassa yleinen upseerijahti, joka keskittyi erityisesti laivastoon.

Laivaston päätukikohta oli Helsingissä ja siellä matruusit tappoivat ainakin viisikymmentä upseeria. Tarkempiakin lukuja on saatu, mutta en niitä nyt juuri muista. Eräällä taistelulaivalla upseerit ahdistettiin messiin, josta he saivat yksitellen poistua. Kun pää ilmestyi ovesta, tappoi muuan matruusi aina tulijan lyömällä moskalla takaraivoon.

Myös Helsinki sai sankarinsa ja marttyyrinsä: kaksi matruusia kuoli näissä kahinoissa, toinen itse ampumansa luodin kimmokkeeseen. Sankarit haudattiin juhlallisesti Eteläsataman vieressä olevaan penkkaan. Itsenäisessä Suomessa sankarien ruumiit siirrettiin sitten hygieniasyistä hautuumaalle.

Kirpitšnikov oli laukaissut sen yleisen kuohunnan, jota kuvasi J. Alfred Tanner kupletissaan Tovaritsin svaboodaseikkailu:

Svabooda -vot, eta harasoo

hävisin tai voitin -soromnoo!

Kun on tavaritsii matroosit

ja kaikki soldaatit!

Tähän aikaan sijoittuu se Mannerheimin tunnettu lause, ettei hän koskaan, kolmenkymmenen vuoden aikana ollut hävennyt kantaa Venäjän armeijan univormua, mutta nyt oli sellainenkin aika tullut. Mannerheimhan todettiinkin uuteen aikakauteen sopimattomaksi upseeriksi ja teki ennen pitkää asiasta omat johtopäätöksensä.

Kirpitšnikov sen sijaan korotettiin upseeriksi, alivänrikiksi (podpraportšik) ja valittiin Pietarin neuvostoon.  Nythän upseerien rooli oli muuttunut demokraattiseksi, eikä heitä enää edes puhuteltu rituaalisen kiemuraisesti -vain herroiteltiin. Myös kuolemantuomio oli poistettu.

Kirpitšnikov, jolla erään poliittisen vastustajan mielestä oli poikkeuksellisen hävytön naama, oli joka tapauksessa Väliaikaiselle hallitukselle uskollinen ja osallistui sitten syksyllä pariinkin kahakkaan bolševikkeja vastaan.

Sinänsä hyvin vähälukuisille bolševikeillehan Kerenskin hallitus ei sitten mahtanut mitään, kun nämä vallan kaappasivat. Upseeristo inhosi tuota hallitusta, joka oli antanut pahamaineisen päiväkäsky numero 1:n ja tehnyt heistä itse asiassa lainsuojattomia. Bolševikit eivät monestakaan näyttäneet sen kummemmalta vaihtoehdolta. Kerenski saisi nyt maistaa sitä soppaa, minkä oli itse keittänyt.

Joka tapauksessa Kirpitšnikov oli puolensa valinnut ja kun Pietarissa oli valta vaihtunut, hän lähti sitten Donille liittyäkseen ns. Vapaaehtoisarmeijaan, joka nousi vastustamaan bolševikkeja.

Kun hän ilmoittautui tunnetulle kenraali Kutepoville, tämä ymmärsi pian, kenestä oli kysymys. Sen sijaan, että olisi kehottanut uutta vapaaehtoista siirtymään leiriin, tämä määräsikin hänet vietäväksi sen ulkopuolelle. Kirpitšnikov kysyi pahaa aavistaen syytä moiseen ja kenraali vastasi, että se pian selviäisi.

Vallankumouksen ensimmäinen soturi ammuttiin seremonioitta kanavan laidalle ja ruumis työnnettiin sinne. Kirpitšnikovin elämän momentum, sen sankarillinen huippukohta oli mennyt ohi.

Sic transit gloria mundi.

 

What do you want to do ?

New mail

Militarismin taipaleelta

 

Armeijassa Venäjällä

 

Kun nyt tuli Kuprinista puhe, kannattaa muistaa, ettei hän ollut mikään yksiniitinen tendenssikirjailija, joka olisi keskittynyt vain aiheensa mustaamiseen. Sellaisethan harvoin ovatkaan kenenkään mielestä kiinnostavia.

Romaanissaan Junkkerit, joka ilmeisesti on omaelämäkerrallinen, Kuprin kiinnostavasti puhuu myös siitä, miten sotilaat ja upseerioppilaat nähtiin tuon ajan Venäjällä.

Venäjän intelligentsijahan oli kuuluisa leppymättömästä vihastaan koko vanhaa yhteiskuntaa kohtaan. Kuten Sergei Netšajevin ja Nikolai Bakuninin pamfetissa Nuori Venäjä, se useinkin leimattiin suorastaan saastaiseksi (poganyi). Sen aseelliset palvelijat olivat sitten vastaavasti ala-arvoista ainesta. Näin Kuprin:

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää! (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset).

Omissa piireissä oltiin toki sitäkin itsekylläisempiä ja etenkin kaartinrykmentit komeine univormuineen, perinteineen ja rituaaleineen nauttivat ylemmissä kansanluokissa suurta arvostusta. Paradoksaalisesti ne olivat sitten kärkijoukossa, kun koko tsaristinen Venäjä romahti (vrt.  Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset ).

Venäjällä palveli tunnetusti myös jopa nelisen tuhatta suomalaista upseereina. Niistä kertoo seikkaperäisesti Mirko Harjulan vasta ilmestynyt väitöskirja, johon on vielä syytä palata. Mannerheim kuittaa muistelmissaan oman pitkän Venäjän-aikansa varsin lyhyesti, mutta kirjoittihan sieltä moni muukin muistelmansa. Esimerkiksi Väinö Haapanen:

 

 

torstai 30. tammikuuta 2020

Maanmiehemme

 

Yksi monista

 

Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia suomalaisen armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.

 

Väinö Haapanen oli yksi niistä yli neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka palvelivat upseereina Venäjän armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole käytettävissäni.

Suhtautuminen tähän joukkoon oli kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin. Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.

Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.

Mannerheimin perhe sopii esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen vastarintamies ja karkotettiin maasta.

Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän paikkansa.

Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen, jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin aktiivisesti mustattu.

Haapanen kirjoittaa kirjansa alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa, vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen, pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.

No, kirjoittajan motiiveista ja niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.

Uranvalinta ei ainakaan tässä tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä, kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin oli tilillään…

Arkielämää armeijassa kuvataan aika samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin, että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan. Olihan senkin kirjoittaja upseeri.

Kuprin kuitenkin nousi aikanaan esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan meillä.

 Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa. Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja pelaamiseen.

Japanin sota herätti huomaamaan, että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä, mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.

Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.

Kirjoittaja, joka koki sodan olevan vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten ja nykyajan kommunistien puheisiin.

Joukko-osastoihin mahtui tietenkin väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet, jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa, tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.

Myös korruptiota esiintyi ja siitähän Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat. Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa -ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.

Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää. Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.

Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen syssyyn…

Haapanen haki, muiden ihmetykseksi, vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta. Paikallinen vieraanvaraisuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli helpompaa.

Sivumennen sanoen, myös Moskovassa Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi siellä pankinjohtajana.

Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen sukunimi.

Kertoja haavoittui sodassa kaksi kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.

Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden 1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.

Haapaselle kävi siis kuten Goethen runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:

Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!

Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!

Wir zogen in Feindes Land hinein,

Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,

Und ich verlor ein Bein.

V.A.K. suomensi sitä jokseenkin näin:

 ”Panin arpani sotaan ja taisteluun, huhhei,

Näin ystävän kaatuvan viereltäin, minä jalkapuoleksi jäin”.

 

Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelpo miehet tekemään. Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.

On erikoista ajatella, että joskus yli sata vuotta sitten sotaa pidettiin yleisesti sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomana muinaisjäänteenä ja suuret pasifistit olivat kunniassa samaan aikaan, kun Haagiin rakennettiin rauhanpalatsi ja neuvoteltiin sopimuksista sodan estämiseksi.

Nyt ovat sotaiset vaistot sitten taas heränneet jopa ihmissuvun naaraspuolisissakin jäsenissä ja niitä tunnutaan suorastaan ihailtavan ja palvottavan kuin suuriakin hyveitä. Selkeämpää todistetta barbarian paluusta ei tarvitse etsiä.

 

Vallankumous armeijan johdon piirissä?

 

Miten vallankumousta ei tehdä

 

Aina silloin tällöin on valtio-oppineiden ja muidenkin piirissä pohdiskeltu sitä mitä mahdollisuuksia alamaisilla on syöstä vallasta tyranni ja hänen hallintonsa.

Yhä uudelleen on päätelty, että nykyaikaisen valtion kohdalla nämä mahdollisuudet ovat huvenneet olemattomiin. Nykyaikainen valtio taas on eri aikoina tarkoittanut eri asiaa.

Valtion voimakeinot olivat runsaasti kansalaisten yläpuolella jo silloin, kun sotilasaseet kehittyivät yhä tehokkaammiksi ja olivat siviilien ulottumattomissa. Itse asiassa jo haarniskoidut huovit olivat ylivoimainen vastustaja suomalaisillekin talonpojille Nuijasodassa. Tilanne oli sama muuallakin.

Mutta tilanne onkin saattanut muuttua entistä edullisemmaksi kansan kannalta. Yhä uudelleenhan olemme saaneet lukea, miten sotilasaseita on jaettu siviileille. Jostakin niitä kalašnikoveja on aina löytynyt ja paljon, joko vallatuista arsenaaleista tai sitten salakuljetettuina. Jos jossakin halutaan tappaa vallanpitäjät, löytyy sitä suunnitteleville aina sponsori.

Monessa maassa on myös puolisotilaallisia joukkoja, joilla on sotilasaseet. Muistamme, että meilläkin olivat suojeluskunnat, jotka muuten vuonna 1932 suoraan uhkasivat laillista esivaltaa, joka ei kylläkään antanut periksi.

Venäjällä on ”aina” ollut salainen poliisi, jolla on ollut valtuuksia tehdä sellaista, jota laki ei tavalliselle kansalaiselle salli. Siitä etuliite ”erikois-” (osobyi, spetsialnyi , tšrezvytšajni) niiden nimityksissä: OMON, spetsnaz, tšeka jne.). Siinäpä juuri se porukka kaikkiin ns. erikoisoperaatioihin!

Noiden organisaatioiden tehtäviin on aina kuulunut myös ja ennen muuta rooli sisäisinä joukkoina eli taisteleminen omia kapinallisia tai tottelemattomia aineksia vastaan. Sota-aikana ne muodostivat ns. sulkuosastoja, jotka rintaman takana ns. sulkuosastoina varmistivat, ettei sieltä ilman lupaa palata. Joukkojen koko paisui valtavaksi. Muiden maiden sotilaspoliisit ja santarmistot eivät olleet tähän verrattavissa.

Harvoin huomaa mainittavan, että nykyiseen Rosgvardijaan kuuluu nimeään myöten täysin stalinistinen osasto ODON , joka ylpeilee kommunismin  ajan tunnuksilla: Отдельная орденов Жукова, Ленина и Октябрьской Революции, Краснознамённая дивизия оперативного назначения имени Ф. Э. Дзержинского. Kyseessä on siis Žukovin, Leninin ja Lokakuun vallankumouksen kunniamerkeillä palkittu punalippuinen Dzeržinskille nimetty operatiivisiin tarkoituksiin varattu divisioona… Suottapa ei Putin ole sanonut, että Venäjällä on oikeus ja kai sitten velvollisuuskin ylpeillä koko sen historiasta… Onhan siinä, mistä ylpeillä.

Sivumennen sanoen, toinen ”o” tuon divisioonan nimessä on aivan ilmeisesti aiemmin viitannut sanaan ”osobyi” (-erikois). Erikoismiehiähän nämä ovat, erikoistehtäviin.

Sanalla kaarti on ylpeä kaiku, mikä korostuu myös sanan käpykaartilainen sisältämässä komiikassa. Sanahan tulee ranskan kielen verbistä garder, vartioida (ks. Vihavainen: Haun vallan vahtikoirat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kun Venäjällä valta vaihtui 1700-luvulla oli syytä ottaa tarkoin huomioon aristokraattisten kaartinrykmenttien mielipide. Vain se varmisti lopputuloksen.

Muutenhan kaarteissa noin periaatteessa aina palvelivat uskollisista uskollisimmat ja taitavista taitavimmat. Napoleonin vanhan kaartin komentaja ilmoitti aikoinaan antautumista vaativille: kaarti kuolee, mutta ei antaudu.

Nykyään toki uskotaan, että joskus koiraskin poikii. Jotain vastaavaa nähtiin myös vuonna 1917, kun kaartinrykmentit Pietarissa nousivat kapinaan ja ampuivat komentajansa. Ne eivät halunneet ampua siviilejä.

Siitä hyvästä niitä ei rankaistu, vaan palkittiin. Ensimmäisenä esimiehensä ampunut sotilas sai jopa yrjönristin urheudestaan (ks. Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se merkitsi syöksyä kohti kaaosta, jonka Putin varmasti muisti eilisessä puheessaan. Tilanne oli eilen Moskovan kannalta vakava. Periksi antaminen kapinalle ei johda kompromissiin. Sen väkivaltainen vastustaminen taas saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Tai sitten ei, mikäli kapinallisilta puuttuvat edellytykset ottaa valta käsiinsä.

Mutta vuonna 1917 kapinallisilla oli valmiutta ottaa valta omiin käsiinsä. Valtakunnanduuma ei ollut yhtä alamaisukollinen kuin nykyään. Sitä paitsi oppositioainekset saattoivat luottaa ainakin intelligentsijan tukeen muodostaessaan väkiaikaisen komiteansa, joka antaisi ensi tilisuudessa vallan koko Venäjän kansan vapaasti valitsemalle Perustavalle kokoukselle.

Väliaikainen hallitus sai pian kilpailijan Pietarin neuvostosta, joka istui Taurian palatsin toisessa siivessä (ks. Vihavainen: Haun taurian palatsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Syntyi niin sanottu kaksoisvalta.

Kaksoisvaltaa on usein pidetty onnistuneen vallankumouksen välttämättömänä ehtona, mutta eihän sellaista ollut vielä helmikuussa vuonna 1917. Tsaarinvallan legitimiteetti vain oli käynyt hyvin heiveröiseksi eikä kaartilaisiinkaan voinut luottaa, kuten saatiin nähdä. Itse asiassa juuri ne pettivät.

Olisiko vastaavaa voinut tapahtua näinä päivinä? On ilmeistä, että Putinilla oli juuri sellainen kauhukuva mielessään ja juuri siihen hän myös puheessaan viittasi. Entäpä, jos erikoismiehet olisivatkin joutuneet ampumaan omaa kansaa? Olisiko lojaliteetti varmasti säilynyt?

Putin on epäilemättä paljon suositumpi kuin Nikolai oli aikoinaan ja hänen nimeensä liittyy erottamattomasti myös Venäjän nousu ”polviltaan” ja elintason huima kohoaminen, olkoonkin, että se on sittemmin pysähtynyt ja jopa hieman taantunut. Sen ilmiön syntipukit on helppo nimetä.

Taistelut Wagneria vastaan olisi luultavasti käyty juuri Rosgvardijan voimin. Sitähän voi ainakin periaatteessa pitää erityisen uskollisena. Wagneria taas ei voi pitää varsinaisena kansan armeijana, eikä sen kanssa taisteleminen ehkä olisi tuntunut sen kummemmalta kuin veljeskansan edustajien tappaminenkaan.

On vaikea sanoa, mitä kaikkea tähän spektaakkeliin sisältyi. Varmastikaan kyseessä ei ollut mikään näytös tai sitten se oli todella bysanttilaisesti rakennettu operaatio, joka oikeuttaisi syntipukiksi kykenemättömän sotilasjohdon. Saapa nähdä, vaihtuuko se. Putin luultavasti ainakin varoo ryhtymästä operatiiviseksi päälliköksi, kuten onneton Nikolai II teki.

Totuus paljastuu yksityiskohdissaan ehkä vasta vuosikymmenien kuluttua. Episodi joka tapauksessa jää koulujenkin historiankirjoihin, ehkäpä vain mainintana: puheellaan presidentti torjui erittäin vaarallisen yrityksen horjuttaa maan tasapainoa ja toimintakykyä sen taistellessa elämästä ja kuolemasta kollektiivista länttä vastaan.

Putinhan näyttäisi ihan Svinhufvudilta, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen…

Parviälyn johdolla

Parviäly ja tiikerin metsästys

Laumassa ihmisten älykkyystaso laskee aina ja usein suorastaan romahtaa. Vastuu ajattelusta ja käytöksestä siirretään silloin jollekin, tavallaan kuvitellulle ulkopuoliselle. Käytännössä sitä ei ota kukaan ja lauma poukkoilee tosiasiassa täysin älyttömästi ja vastuuttomasti.

Euroopan unionistahan tunnemme tämän käyttäytymismallin. Vaikka sielläkään eivät kaikki ole tasa-arvoisia edes periaatteessa, ei niin sanottu korkea edustaja ole oikeasti korkea missään mielessä. Se on se yhteisö, joka tekee päätöksiä, jos on tehdäkseen ja niiden syntymekanismi on aivan arvaamaton ja ilmeisesti riippuvainen eri maiden edustajien ulko- tai sisäpoliittisista intresseistä.

Lähinnä kyse kai on jälkimmäisistä, sillä eihän unionia ulkopoliittisena suureena kukaan viitsi ottaa vakavasti. Se on ennen muuta talousalue, jossa suurten maiden intressit pääsevät oikeuksiinsa. Asia on ymmärrettävä. Suuret katsovat, että heillä on luonnollinen oikeus määrätä pienempiensäkin asioista eivätkä ne ihan väärässä tässä olekaan.

Toki pienemmät aikoinaan, silloin kun hetken verran elettiin ns. pienvaltioiden aikaa, pystyivät tekemään itsenäisiäkin päätöksiä, jotka toki sisälsivät yleensä riskin. Siitä huolimatta niiden oma päätösvalta ei ollut pelkästään fiktiivistä ja ne myös ansaitsivat tiettyä kunnioitusta. Shakkilaudalla moukallakin on tappava voima, vaikka sen ulottuvuus on rajoitettu.

No, nykyään ei viitsitä edes teeskennellä, että päätöksiä tehtäisiin itsenäisesti.

¨Tästä tuleekin mieleen, miten kävi, kun jokin taho, jota on syytä epäillä Venäjän ns. erikoispalveluksi, teki murhayrityksen Englannissa. Silloin nosti kyseinen maa asiasta haloon, kuten kuuluukin ja lupasi sanktioita.

Asiassa oli kuitenkin se ikävä puoli, ettei tässä prosessissa edetty normaalin oikeuskäsittelyn mukaisesti. Julkinen sana ei ole ainakaan vielä kertonut, kuka ja millä tavalla on juridisesti todettu, että joku oli syyllistynyt rikokseen, eihän koko rikosta ollut vielä edes viety oikeuteen. Rikos sentään oli varmasti tapahtunut.

Englannissa tapahtui aikoinaan myös tunnettu polonium-murha, jonka selvittämisen kanssa kävi vähän samoin. Tuon aineen käyttöä saattoi kuitenkin pitää mahdollisena vain valtiovallan korkeiden edustajien suostumuksella. Sitä paitsi se henkilö, joka suurella todennäköisyydellä toteutti iskun, kieltäytyi kuulusteluista ja hänet vieläpä suojattiin rikostutkinnalta valitsemalla duumaan, jossa hän rehenteli koskemattomuudellaan.

Tällainen rikoksen suosinta ei tietenkään kuulu normaaleihin kansainvälisiin tapoihin, eikä sitä voi hyväksyä. Asia ei kuitenkaan ole ihan uusi laatuaan. Napoleon ryöstätti d’Enghienin herttuan vieraan maan alueelta ja ammutti hänet. Samoin kävi saksalaiselle kirjakauppias Palmille. Myös Fredrik Suuri pieksätti häntä arvostelleen kynäilijän vieraan valtion alueella.

Yksinvaltiaille näyttää oma asema säännöllisesti nousevan päähän ja yleiset oikeusperiaatteet saavat silloin väistyä. Kuitenkin myös heidän kannattaisi ottaa huomioon eri maiden yleinen mielipide ja sen reagointi. Napoleon, joka monelle oli ollut sankari, menetti sädekehänsä kansainvälistä oikeutta törkeästi rikkomalla. Se saattoi olla hänelle suurempi vahinko kuin olisi ollut kaartinjoukkojen tuho taistelukentällä.

Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hän ensin lyö sokeudella. Kerrotaan, että Lontoon poloniumiskussa käytetty aine oli niin sanotusti puhdasta, minkä vuoksi on mahdotonta jäljittää sitä reaktoria, josta se oli peräisin. Salisburyn hermomyrkky taas kuuluu olevan useasta komponentista koostuva ja vasta ne yhdistettäessä aktivoituva, joten myös sen alkuperää on mahdoton selvittää.

Yleisen oikeusperiaatteen mukaan kukaan ei ole syyllinen, ennen kuin toisin todistetaan. Venäjän johdon ja nimenomaan Putinin osoittaminen sitovasti syylliseksi lienee mahdotonta, ainakin mikäli todistajat kieltäytyvät yhteistyöstä. Aihetodisteet toki juuri siinä tapauksessa riittävät siihen, että Kremlin vastuuta voidaan pitää selvänä.

Räikeät oikeudenrikkomukset toisen valtion alueella ja kieltäytyminen niiden selvittämisestä vaativat tietenkin reagointia. Perinteisen käsityksen mukaan rikokset selvitetään ja rangaistukset määrätään oikeudessa. Tässä tapauksessa kyseessä kai voisi luontevasti olla Haagin kansainvälinen tuomioistuin, jossa myös sotarikoksia on käsitelty.

En ole mikään juristi, mutta mieleen tulee ajatus, että mikäli asianomaisia ei saada vastaamaan, voitaisiin heille määrätä vaikkapa uhkasakko ja rangaista poissaolevina. Jos valtio on rikoksen takana, ei sakon määrä liene oleellinen asia, vaikka senkin täytyisi olla suuri, vaan niin sanoakseni ”kansainvälisen luottamuksen” menettäminen, joka seuraa sekä langettavasta tuomiosta että kieltäytymisestä yhteistyöstä.

Voidaan sanoa, että se tapahtuu joka tapauksessa, olipa oikeudenkäyntiä tai ei, mutta toki jälkimmäisellä on selkeämpi moraalinen merkitys. Eihän se ainakaan periaatteessa perustu mielivaltaan.

Diplomaattien karkotus on toimi, johon jokainen maa on oikeutettu. Se on kuitenkin mielivaltainen demonstraatio, poliittinen toimi, jolla epäilemättä voidaan toivoa olevan kommunikatiivista arvoa, mutta joka luultavasti omassa maassa vain kirkastaa presidentin sädekehää vihamielisen ulkomaailman torjujana.

Karkotukset ovat sitä paitsi asia, joka varmasti johtaa vastavuoroisuuteen ja siis vain vahingoittaa kaikkia osapuolia. Olisi ymmärrettävää, mikäli Britannia ryhtyisi sellaiseen nimenomaan niiden henkilöiden suhteen, joiden voidaan epäillä jotenkin liittyneen niihin ilkitöihin, joista halutaan rangaista. Ainoa todella toimiva sanktio on kuitenkin moraalinen.

Ilmeisiä syyllisiä voidaan kansainvälisissä yhteyksissä yhä uudelleen muistuttaa tekosistaan, mikä syö niiden nauttimaa arvovaltaa ja luottamusta juuri sen verran kuin ne ovat ansainneet.

Mutta miten toimiikaan tämän aikakauden kansainvälinen yhteisö? On kuin katselisi kalaparven tai varislauman käytöstä. Kun yksi kääntyy, kääntyvät muutkin, kun yksi kaakattaa, kaakattavat kaikki.

Ennen vanhaan tätä olisi pidetty vapaaehtoisena luopumisena järjen käytöstä, mutta nykyään on keksitty uusi käsite, joka ilmeisesti pyrkii rehabilitoimaan primitiivireaktiot. Kyseessä on ns. parviäly.

Tämä ominaisuus toimii, kuten lauman käytöksestä nähdään. Lehdestä olemme saaneet lukea, miten Suomella ei enää ollut monta mahdollisuutta, kun Saksa oli päättänyt ryhtyä karkotuksiin. Tämä on kiinnostava tieto. Itsenäisellä maallahan mahdollisuuksia olisi ollut vähintäänkin kaksi.

Jottei politiikkamme joutuisi aivan naurettavaan valoon, selitettiin toki, että osallistuminen aktioon oli tarkoin mitoitettu. Me karkotamme tasan yhden henkilön, ei enempää eikä myöskään vähempää.

Mitäpä tuohon lisäämään. Olkoon siunaus aina politiikallamme, joka osoittaa koko maailmalle, että me teemme päätöksemme rohkeasti, itsenäisesti ja omalla riskillämme.

Toki tämä olisi voitu osoittaa myös toisin ja paljon vakuuttavammin, mutta näkeehän jokainen joka tapauksessa jo kaukaa, kuka tässä päättää ja mitä. Parvessa on hyvä olla, siinä ei tarvitse pelätä eikä miettiä. Suurta arvostusta tosin on myöskään turha odottaa. Tämäkään ei liene vaikea ymmärtää.

Tässäpä tuleekin mieleen vanha anekdootti 1950-luvulta:

Mao ja Hruštšov olivat metsästämässä tiikeriä. Mao ampui, mutta ohi. Hänet pelasti viime hetkellä Nikitan laukaus, joka kaatoi pedon ihan puhemiehen jalkojen juureen.

Tästä Mao tietenkin ylitsevuotavasti kiitteli Nikitaa ja sen jälkeen pidettiin kunnon peijaiset, joissa ei kurkkua kuivannut.

Seuraavana päivänä Nikita muisti, että tiikerin kaatajallehan kuuluu talja. Hän meni Maon luo ja kysyi,

-Missä se tiikeri nyt on.

 -Mikä tiikeri? kysyi suuri ruorimies.

-No, muistatko, miten olimme metsällä ja tiikeri hyökkäsi sinua päin?

 -No tottakai.

-Muistatko, miten minä ammuin sen, ja sinä pelastuit sen ansiosta.

 -No tottahan toki!

-No, missä se tiikeri nyt sitten on?

-Mikä tiikeri?