Yksi monista
Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia sumalaisen
armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.
Väinö Haapanen oli yksi niistä yli
neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka k palvelivat upseereina Venäjän
armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä
eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan
mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole
käytettävissäni.
Suhtautuminen tähän joukkoon oli
kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra
landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin.
Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.
Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista
piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan
erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.
Mannerheimin perhe sopii
esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin
seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen
vastarintamies ja karkotettiin maasta.
Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha
sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit
savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän
paikkansa.
Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin
suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen,
jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin
aktiivisesti mustattu.
Haapanen kirjoittaa kirjansa
alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran
kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa,
vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista
miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen,
pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan
sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.
No, kirjoittajan motiiveista ja
niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä
kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään, kuten hän
itse kertoo. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon
jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.
Uranvalinta ei ainakaan tässä
tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai
himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat
saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä,
kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin
oli tilillään…
Arkielämää armeijassa kuvataan aika
samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin,
että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan.
Olihan senkin kirjoittaja upseeri.
Kuprin kuitenkin nousi aikanaan
esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan
meillä.
Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa.
Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei
suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa
opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja
pelaamiseen.
Japanin sota herätti huomaamaan,
että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia
kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä,
mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois
kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.
Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen
asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku
teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös
juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.
Kirjoittaja, joka koki sodan olevan
vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui
moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten
ja nykyajan kommunistien puheisiin.
Joukko-osastoihin mahtui tietenkin
väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet,
jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa,
tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.
Myös korruptiota esiintyi ja siitähän
Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat.
Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju
saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa
-ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.
Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa
hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää.
Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui
sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.
Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon
aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö
antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös
kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen
syssyyn…
Haapanen haki, muiden ihmetykseksi,
vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa
näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta.
Paikallinen vieraanvarasuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli
helpompaa.
Sivumennen sanoen, myös Moskovassa
Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi
siellä pankinjohtajana.
Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen
lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää
komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen
pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen
sukunimi.
Kertoja haavoittui sodassa kaksi
kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi
esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.
Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden
1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi
vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.
Haapaselle kävi siis kuten Goethen
runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:
Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!
Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!
Wir zogen in Feindes Land hinein,
Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,
Und ich verlor ein Bein.
Ikävä asiahan se sota on, ihan
perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelo miehet tekemään.
Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.
”Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan”
VastaaPoistaTämä on itsestäänselvyys. Haluan puhua kuitenkin siitä, mikä ei ole vielä itsestäänselvyys suomettuneelle logiikalle, joka vallitsee Suomessa.
Kysymys on siitä, että ”Hitler” ja ”Stalin” tekoineen olivat itse asiassa siamilaisia kaksosia eri puolilla ideologista rintamaa. Tämä puolestaan johtuu siitä, että kommunismi ja fasismi ovat myöskin ideologisesti siamilaisia kaksosia, vaikka syntyivätkin eri vuosisadoilla. Historiassa se on mahdollista.
Kommunismilla päämääränä oli maailmanvallankumous, Hitlerillä taas maailmanherruus. Suomettunut logiikka näitä asioita ei missään tapauksessa pysty havaitsemaan, ihan ymmärrettävistä, yleisistä neukkusyistä. Suomen TV1:n erinomaisena ominaisuutena on se, että se ei edes koskaan pysty näkemään kommunismin ja fasismin siamilaisuutta, joille sota on arkipäivää.
Kerropas jotain uutta.
PoistaTälläkin blogilla on tuhansia lukijoita. Aina joukosta löytyy lukijoita, joille jotkut asia eivät ole "uusia", mutta monille muille on.
PoistaUutta kaipaavalle Anonyymille voin mainita seuraavaa: Kommunismin ja fasismin poliittiset instituutiot ovat identtiset. Elikä yksi puolue, yksi johtaja, tiedotusvälineet hallitsijan ankarassa kontrollissa, tehokas urkintajärjestelmä ja häikäilemätön valtiollinen poliisi.
Uutta kaipaavalle Anonyymille on helppoa taas kommentoida, ettei tämäkään ollut hänelle uutta, mutta monille muille lukijoille on.
Hitlerin päämääränä maailmanherruus? Vieläkö joku viitsii toistella Rooseveltin propagandaa! Ei mikään tolkullinen lähde tue ko. väitettä. Eikä Kolmannella valtakunnalla olisi ollut minkäänlaisia reaalisia mahdollisuuksia maailmanherruuteen, sillä ainoastaan merisuurvalta voi sellaisesta edes haaveilla.
PoistaJa on myös kestämätön väite väittää kommunismin ja fasismin poliittisten instituutioiden olevan yksi yhteen. Ei näet esimerkiksi Mussolinin Italian kohdalla voi puhua "häikäilemättömästä valtiollisesta poliisista" tai tehokkaasta urkintajärjestelmästä. Ei Italiassa juhlittu pavlikmorozoveita. Ja esimerkiksi DDR:ssä oli moninkertainen urkintaverkosto Hitlerin Saksaan verrattuna. Kyllä se vaan on niin tasapuolisesti katsoen, että kommunistimaat ovat olleet oman kansan urkinnassa ja terrorisoinnissa ihan omaa luokkaansa.
Mikähän siis oli Hitlerin tavoite. Se varmaan vaihteli eri aikoina. Jokisipilä uusimmassaan sanoo, että Hitler joulukuun alussa 1941 tiesi sodan olevan menetetty. Silti hänellä oli vielä kaksi tavoitetta, joiden takia hän Jokisipilän mukaan halusi pitkittää sotaa äärimmilleen: 1) tuhota juutalaiset ja 2) tuohota saksalaiset.
PoistaKiinnostaisi kuulla, mikä Trilisserin mielestä oli Hitlerin päämäärä.
"palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta."
VastaaPoistaHavaitsiko kirjoittaja mitään jännitteitä? Kaukasushän oli vallattu vähän aikaa sitten eikä ihan verettä.
No, Gruusia liitettiin 1801 ja jo vuonna 1808 Bagration johtei venäläisiä joukkoja Suomeen ja vuonna 1812 ranskalaisia vastaan.
PoistaToki muhamettilaiset heimot Shamilin johdolla kukistettiin vasta 1864.
Ei hän mistään jännitteistä mainitse. Venäläisten vanha taktiikkakin oli ystävystyä jonkin kansan kanssa sen vihollisia vastaan.