Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle junkkerit. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle junkkerit. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Kunniasta sikamaisuuteen.

 

Univormun kunnia

 

Aleksandr Kuprin, Junkkerit. Savukeidas 2011, 362 s.

 

C.G.E. Mannerheim kirjoitti muistelmissaan, että palveltuaan kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijassa, hän ei koskaan kuvitellut, että sen univormun kantaminen voisi hänestä jonakin päivänä vielä tuntua häpeälliseltä.

 Keväällä 1917, maaliskuun vallankumouksen jälkeen, kun kuri Venäjän armeijassa oli pettänyt, tuo päivä oli sitten tullut. Itse asiassa Mannerheim oli kyllä eräässä rintamakirjeessä sisarelleen jo aiemmin pohdiskellut, että sotilaan ammatti oli kyllä kauhea. Tämän reaktion aiheutti sodan jalkoihin jääneen siviiliväestön kärsimysten näkeminen.

Sota on tietenkin poikkeustila, vaikka sen ei oikeastaan pitäisi olla sitä sotilaille, joille se on koko olemassaolon syy, raison d’être.

Joka tapauksessa univormun kunnia -tšest mundiry- oli aikoinaan Venäjällä hyvin vakavasti otettu asia ja sitä jopa puhutaan vieläkin. Mikäli armeijaa tai jotain sen joukko-osastoa loukattiin, oli vaadittava hyvitystä. Tämä saattoi tapahtua kaksintaistelun muodossa, mikäli vastapuolta pidettiin sen arvoisena, tai sitten valtuutettiin joku upseereista kostamaan asia esimerkiksi lehtimiehelle.

Sivumennen sanoen, Suomessakin oli joku oikeusjuttu Venäjän armeijan kunnian loukkaamisen johdosta. Tuulispää-lehdessä oli julkaistu kuva, jossa mummo tulee aidan takaa sotilasosaston tielle ja avaa sateenvarjonsa, jolloin koko porukka pötkii pakoon. Aiheen tälle pilakuvalle oli antanut joku julkinen valitus siitä, että venäläisiä sotilaita ahdistellaan Suomessa.

Sotilasammatissa oli aikoinaan kaikkialla tapana enemmän tai vähemmän simuloida aatelista kunniakoodia. Tämähän oli syntynyt Läntisessä Euroopassa, jossa kukoisti ritarilaitos, mutta Venäjällä se nousi aivan erityiseen arvoon ja merkitykseen, vaikka koko asia oli siellä tuontitavaraa.

Kun Pietari Suuri otti käyttöön ns. arvoluokkatalukon (tabel o rangah), säädettiin, että alimmankin upseerinarvon haltijaa oli pidettävä henkilökohtaisena aatelisena ja tervehdittävä sen mukaisesti sanoilla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodije). Ylemmillä tasoilla tervehdykset olivat sitäkin hienommat.

Upseeri oli siis ehdottomasti kunnian mies jo virkansa puolesta. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa laillistettin myös kaksintaistelut, joita käytiin muutama tuhat, tosin kuolonuhreja oli vain pari.

Aleksandr Kuprin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuprin) kirjoitti vuonna 1905 julkaistun teoksen Kaksintaistelu (Pojedinok), jonka johdosta monet pitivät häntä armeijan kunnian loukkaajana. Itse asiassa upseerina toiminut Kuprin kuvasi vain tavattoman realistisesti kaksintaisteluinstituution mielettömyyttä modernissa yhteiskunnassa.

Kuprinin muistelmateos Junkkerit on itse asiassa hyvin herkkä ja nostalginen kertomus nuoren junkkarikoululaisen elämästä. Aikuistuminen, haaveet kaartinupseerin ja kirjailijan urasta, viiksistä ja ennen muuta tietenkin tytöistä on esitetty herkullisen ymmärtävästi ja huumorin kultaamilla yksityiskohdilla.

Moskovan tuon ajan instituutiot ja kaupunkimiljöö on kirjassa käsitelty yksityiskohtaisesti. Vanhan lesken eli Moskovan ja uuden, eurooppalaisen ja kuivakan pääkaupungin eli Pietarin väliseen kilpailuun palataan alituisesti. Moskova tietenkin vie aina voiton, kuten kaikki oma.

Tähän omaan kuuluu myös kirjoittajan oppilaitos, Moskovan 4. junkkerikoulu (kääntäjä käyttää muotoa junkkeri, joka on sama kuin venäjässä (junker), meillähän puhutaan esimerkiksi Helsingin junkkarikoulusta, 1846-1879).

Koululuokissa sanotaan olevan joko hyvä tai huono yhteishenki tai lyhyesti vain henki. Kuprinin mukaan hänen koulussaan oli erinomainen henki, todellinen esprit de corps, jota myös opettajat kunnioittivat. Simputus ja pennalismi olivat tuntemattomia, vaikka jotkut saksalaiset olivat niitä yrittäneet joskus kouluun tuoda. Saksalainenhan se oli koko sellainen instituutio, sanoo Kuprin, heidän Burschien ja Fuksien maailmastaan peräisin.

Koulutus ja kuri olivat tiukkoja, mutta oikeudenmukaisuudesta ei tingitty. Jos näin tapahtui, seurasi ikävä reaktio ja koulun johto ymmärsi sen.

Tässä näyttäisi olevan olennainen ero verrattuna preussilaiseen simputusperinteeseen, jota suomalaiset jääkäritkin saivat maistaa yltä kyllin Lockstedtin leirillä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=korutonta+kertomaa ). Toisaalta kyllä on tiedossa, että Haminan kadettikoulussa pennalismi kukoisti, lieneekö sitten ollut saksalaista perua Baltiasta.

Upseereista pyrittiin joka tapauksessa siis kasvattamaan herrasmiehiä, mikä muodosti tietyn kontrastin heidän varsinaiseen työhönsä. Moukkiahan herrasmiesmäinen käytös ei yleensä koskenut, kuten koko maailman aatelisto on aina ymmärtänyt. Säätyveljien kanssa sen sijaan voitiin aina kaveerata jopa sodan kestäessä.

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää!

Junkkerien lapsellisessa maailmassa tämä kaikki oli kuin puhetta toisesta maailmasta. Komeat univormut ja paraatit, juhlalliset seremoniat ja valat, kaikki tämä oli suurenmoista ja se oli vanginnut nuoret miehet, jotka tuskin viitsivät edes halveksia noita vallankumouksellisia kirjatoukkia, jotka vaanivat keisarin henkeä ja halusivat tuhota koko maailman korkeammat arvot.

Intelligentsija siis oli jyrkästi antimilitaristinen ja kaikki vallankumoukselliset, bolševikkeja myöten vannoivat tuon aatteen nimiin. Kuitenkin syntyi keisarillisen armeijan raunioille tuota pikaa entistä paljon ankarampi ja siekailemattomampi komento, mikä ei siitä muuksi muuttunut, että jopa sana ”upseeri” kiellettiin ja puhuttiin sen sijaan ”komentajista”.

Stalinin aikana otettiin jälleen käyttöön vanhat univormut ja kultaiset kaluunat sekä upseerin ja jopa marsalkan arvot. Myös kaartinjoukoista ruvettiin puhumaan, vaikka hämäräksi jäi, mitä nuo joukot oikein vartioivat (ransk. garder -vartioida). Aikoinaanhan kaartinjoukot olivat koko nimeltään keisarillisen henkikaartin yksiköitä.

Sivumennen sanoen: pari vuotta sitten on jälleen perustettu Preobraženskin rykmentti, Pietarin Suuren aikoinaan perustaman ja kaikkien hienoimman jalkaväkirykmentin jäljittelijä. 1700-luvulla kaartinrykmentit olivat keskeisessä roolissa aina, kun valta Venäjällä vaihtui. Niiden rooli läheni siis muinaisen Rooman pretoriaanikaartin roolia. Ehkäpä kaartilaiset taas tekevät tehtävänsä?

Mutta mistä ovat tulleet nuo roistot, jotka ovat syyllistyneet niihin sotarikoksiin, oista lehdistö nyt päivittäin kertoo? Löytyykö syy sotilaiden koulutuksesta, kurin pettämisestä vai peräti joidenkin kansojen kansanluonteesta? Monet lienevät asiaa ihmetelleet. Venäläinen sanaparsi kuuluu: sekin oli niin söötti pikku porsas, miten siitä sellainen sika kehkeytyi?

Siinäpä kysymys. Sotilaskoulutus on sentään kautta aikojen korostanut kunniaa ja jopa ritarillisuutta, mutta käytännössä olemme yhä uudelleen saaneet nähdä sikamaisuuksia, joita on vaikea edes uskoa todeksi. Mutta totta ne vain ovat.

Asiaan taitaa vaikuttaa oleellisesti se tilanne, jossa ihminen on päivästä päivään hengenvaarassa ja joutuu tappamaan, ettei tulisi tapetuksi. Tuo kokemus on ilmeisesti niin voimakas, että se saattaa vammauttaa ihmisen henkisesti loppuiäkseen. Tämä aivan riippumatta siitä, että oppitunneilla on puhuttu kaikenlaista kaunista sodan säännöistä ja vankien oikeuksista.

Nykyään ei kai enää sentään kasarmien seinällä Venäjälläkään ole sitä ohjetta, jonka (muistaakseni) kenraali Skobelev oli laatinut sotilaille ja jonka mukaan oli tehtävä viimeiseen veripisaraan asti vahinkoa viholliselle kaikin keinoin. Ellei mitään muuta ollut jäljellä, oli käytettävä hampaita…

Leo Tolstoi, entinen upseeri, kauhistui moista ”ihmissyöjän” moraalia, mihin kehitys vielä johtaisikaan…

Ja Tolstoi sentään eli siihen aikaan, kun vielä yleisesti uskottiin ihmiskunnan sivistymisen jo johtaneen aivan uudelle tasolle ja maailman vain yhä paranevan.

Nykyäänhän odotellaankin yleensä jo katastrofia muodossa tai toisessa ja niinpä sikamaisuudetkin taidetaan ottaa enemmän tai vähemmän asiaankuuluvina. Vai mitä on sanottava niistä monista kirjoittajista, jotka somessa osoittavat ylenpalttista ymmärtämystään rikoksista ehkä suurimmalle, hyökkäyssodan aloittamiselle -tottakai se nyt muka kuuluu asiaan, kun…

Aniharvoja ovat vielä ne tapaukset, jolloin venäläiset sotilaat ovat hylänneet häpäistyksi katsomansa univormun ja julistaneet, etteivät halua osallistua rikolliseen hyökkäyssotaan. Myöskään venäläinen intelligentsija ei ole nostanut päätään niin paljon kuin olisi voinut odottaa, onhan sillä sentään maineikkaat traditiot hirmuvallan vastustajana.

Mutta kaikella on aikansa, sanoi jo Salomo. Paljon taitaa olla vielä edessäpäin.

 

sunnuntai 12. lokakuuta 2025

Militarismin taipaleelta

 

Armeijassa Venäjällä

 

Kun nyt tuli Kuprinista puhe, kannattaa muistaa, ettei hän ollut mikään yksiniitinen tendenssikirjailija, joka olisi keskittynyt vain aiheensa mustaamiseen. Sellaisethan harvoin ovatkaan kenenkään mielestä kiinnostavia.

Romaanissaan Junkkerit, joka ilmeisesti on omaelämäkerrallinen, Kuprin kiinnostavasti puhuu myös siitä, miten sotilaat ja upseerioppilaat nähtiin tuon ajan Venäjällä.

Venäjän intelligentsijahan oli kuuluisa leppymättömästä vihastaan koko vanhaa yhteiskuntaa kohtaan. Kuten Sergei Netšajevin ja Nikolai Bakuninin pamfetissa Nuori Venäjä, se useinkin leimattiin suorastaan saastaiseksi (poganyi). Sen aseelliset palvelijat olivat sitten vastaavasti ala-arvoista ainesta. Näin Kuprin:

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää! (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset).

Omissa piireissä oltiin toki sitäkin itsekylläisempiä ja etenkin kaartinrykmentit komeine univormuineen, perinteineen ja rituaaleineen nauttivat ylemmissä kansanluokissa suurta arvostusta. Paradoksaalisesti ne olivat sitten kärkijoukossa, kun koko tsaristinen Venäjä romahti (vrt.  Vihavainen: Haun hetken sankari tulokset ).

Venäjällä palveli tunnetusti myös jopa nelisen tuhatta suomalaista upseereina. Niistä kertoo seikkaperäisesti Mirko Harjulan vasta ilmestynyt väitöskirja, johon on vielä syytä palata. Mannerheim kuittaa muistelmissaan oman pitkän Venäjän-aikansa varsin lyhyesti, mutta kirjoittihan sieltä moni muukin muistelmansa. Esimerkiksi Väinö Haapanen:

 

 

torstai 30. tammikuuta 2020

Maanmiehemme

 

Yksi monista

 

Väinö Haapanen, Upseerielämää. Muistikuvia suomalaisen armeijaupseerin palvelusjalta Venäjältä. Otava 1928, 271 s.

 

Väinö Haapanen oli yksi niistä yli neljästätuhannesta suomalaisesta, jotka palvelivat upseereina Venäjän armeijassa. Ja niitä kenraalin- tai amiraalin arvoihin lopulta (yleensä eläkkeelle siirtyessään) päätyneitähän oli nuo nelisensataa. Mirko Harjulan mainio teos Ryssänupseerit kertoo asiat tarkemmin, mutta se ei nyt ole käytettävissäni.

Suhtautuminen tähän joukkoon oli kotimaassa vähän kahtalaista. Ruotsinkielisessä yläluokassa nämä våra landsmän olivat enimmäkseen omia poikia, joiden menestystä ihasteltiin. Suomenkielisenä Haapanen kuului tämän joukon pieneen vähemmistöön.

Jokseenkin samoista yhteiskunnallisista piireistä sitten 1900-luvun alussa levitettiin meillä kuitenkin myös aivan erityisen aktiivisesti ryssävihaa. Tilanne oli jokseenkin paradoksaalinen.

Mannerheimin perhe sopii esimerkiksi: Carl Gustaf meni Venäjälle palvelukseen ja pääsi jopa keisarin seurueeseen. Vanhempi veli, kreivi Carl Mannerheim sen sijaan oli perustuslaillinen vastarintamies ja karkotettiin maasta.

Suomen itsenäistyttyä ns. ryssäviha sai maassa paljon suosiota ja sitä käytettiin ahkerasti hyväksi, kun ns. ryssänupseerit savustettiin armeijasta, aliupseerikoulutuksen saaneiden jääkärien ottaessa heidän paikkansa.

Venäjällä palvelleet ehtivät kuitenkin suorittaa maallemme merkittäviä palveluksia vuonna 1918 ja pian sen jälkeen, jolloin tarvittiin kokeneita upseereita. Heidän mainettaan oli kuitenkin aktiivisesti mustattu.

Haapanen kirjoittaa kirjansa alkusanoissa, että hänen rehellinen kuvauksensa saattaa olla jonkin verran kiintoisaa ainakin niille, jotka eivät muodosta mielipiteitään summamutikassa, vaan vieläkin uskovat yhdessä minun kanssani, että useimmat niistä nuorista miehistä, jotka silloin ja sitä tietä astuivat keisarikunnan palvelukseen, pyrkivät tätä tietä, joka vastasi heidän luontaisia taipumuksiaan, saavuttamaan sellaisen aseman, missä voisivat hyödyttää isänmaataan.

No, kirjoittajan motiiveista ja niiden arvojärjestyksestä en voi sen enempää tietää, mutta jostakin syystä kirjoittaja oli kertomansa mukaan aina tuntenut vetoa sotilaselämään. Upseerin virkoja oli tarjolla Venäjällä ja ylioppilastutkinnon jälkeen kirjoittaja suuntasikin sinne.

Uranvalinta ei ainakaan tässä tapauksessa merkinnyt sitä, että mies olisi ollut luonteeltaan sadisti tai himomurhaaja. Siitä monet tämän kirjan kärsiville myötätuntoa ilmaisevat tekstikohdat saavat vakuuttuneeksi. Etenkin eläinten kärsimystä hän piti sietämättömänä, kuten niin moni muukin. Ainahan niillä ihmisillä sen sijaan jotakin syntiäkin oli tilillään…

Arkielämää armeijassa kuvataan aika samaan tapaan kuin kaunokirjallisuudessa. Itse asiassa kirjoittaja toteaakin, että Kuprinin Kaksintaistelu antaa tästä miljööstä hyvä ja aidon kuvan. Olihan senkin kirjoittaja upseeri.

Kuprin kuitenkin nousi aikanaan esille monen mielestä juuri armeijan häpäisijänä, vähän kuten Haanpää aikoinaan meillä.

 Ilmeisesti siinä miljöössä olikin paljon moitittavaa. Väkivaltaa alaisia kohtaan ei olisi saanut käyttää, mutta sellaiseen ei suinkaan aina puututtu. Itse upseerit taas usein laiminlöivät velvollisuutensa opiskella itse sotataitoa ja keskittyivät sen sijaan viinaan, naisiin ja pelaamiseen.

Japanin sota herätti huomaamaan, että jotakin oli vialla. Haapasen kokemukset siitä olivat varsin samanlaisia kuin monen muunkin. Hän kuvaa kiintoisasti paikallista miljöötä ja sen ihmisiä, mutta myös sitä kapinamielialaa, joka vallitsi niiden sodan jälkeen rintamalta pois kuljetettavien joukossa, jota hän joutui valvomaan.

Kertojaa vaivasi se outo sovinistinen asenne, jota etenkin papiston piirissä esiintyi japanilaisia vastaan. Joku teksti oli ilmeisesti itsensä pyhän Johannes Kronstadtilaisen laatima. Myös juutalaiset, joilla oli omat vainoojansa, sai hänestä ymmärtäjänsä.

Kirjoittaja, joka koki sodan olevan vain poliittinen toimi, johon ryhdyttiin, kun diplomatia ei riittänyt, paheksui moista demagogiaa, jota hänen mielestään voi verrata vain mustasotnialaisten ja nykyajan kommunistien puheisiin.

Joukko-osastoihin mahtui tietenkin väkeä laidasta laitaan. Ikävien tapausten yläpuolelle nousevat lämpimät ystävyyssuhteet, jollainen syntyi myös sotilaspalvelijan eli tenssikan (Denštšik) kanssa, tuon ajan suuresta säätyerosta huolimatta.

Myös korruptiota esiintyi ja siitähän Venäjän armeija on aina ollut kuuluisa, jos ovat olleet muutkin armeijat. Merkittävintä se tietenkin oli suurten hankkijoiden taholla, mutta pieni natsaiju saattoi usein auttaa pyöriä pyörimään myös ihan tavallisen kirjurin kanssa asioitaessa -ja sillä saattoi olla yksilölle hyvinkin suuri merkitys.

Venäläiset olivat tämän kirjan kuvauksissa hyvin sympaattista kansaa, joka mielellään ja usein kallisteli myös miestä väkevämpää. Silloin ei kuitenkaan syntynyt tappeluita, vaan humalainen venäläinen innostui sen sijaan suutelemaan ja halaamaan ihmisveljiään.

Suomalaisten ihmetyksen aiheena oli tuohon aikaan aina venäläinen pääsiäinen. Armeijassa se tarkoitti, että komppanianpäällikkö antoi kolminkertaisen pääsiäissuudelman kaikille miehilleen ja vielä myös kaikille upseereille. Siitäpä kertyi sitten useita satoja suukkoja yhteen syssyyn…

Haapanen haki, muiden ihmetykseksi, vielä palveluspaikkaa Kaukasukselta ja pääsikin sinne. Tuo ihmeellinen maa näyttää tehneen suuren vaikutuksen sekä luontonsa että ihmistensä puolesta. Paikallinen vieraanvaraisuuskin tuli tutuksi. Silti varsinaisella Venäjällä oli helpompaa.

Sivumennen sanoen, myös Moskovassa Haapasella oli suomalainen tuttavaperhe. Sen pää oli muuan Kijander, joka toimi siellä pankinjohtajana.

Ensimmäiseen maailmansotaan Haapanen lähti alikapteenina (štabs-kapitan) ja sai ennen pitkää komppanianpäällikön aseman. Upseeristo oli kansallisesti kirjavaa. Haapasen pataljoonan neljästä komppaniastakin vain yhden päälliköllä oli -ov -loppuinen sukunimi.

Kertoja haavoittui sodassa kaksi kertaa ja toisella kerralla menetti jalkansa. Sen jälkeen hän pääsi esikuntahommiin, joissa elintaso nousi valtavasti ja lopulta Suomeen, sotasensuuriin.

Ainakin hän säästyi näkemästä vuoden 1917 sekasortoa, joka oli useimmille upseereille kauhistus ja monelle lisäksi vielä hengenvaarallinen ja kohtalokaskin aika.

Haapaselle kävi siis kuten Goethen runossa eräälle sotilaan uralle antautuneelle:

Ich setzt' meine Sach' auf Kampf und Krieg, juchhe!

Und uns gelang so mancher Sieg, juchhe!

Wir zogen in Feindes Land hinein,

Dem Freunde sollt's nicht viel besser sein,

Und ich verlor ein Bein.

V.A.K. suomensi sitä jokseenkin näin:

 ”Panin arpani sotaan ja taisteluun, huhhei,

Näin ystävän kaatuvan viereltäin, minä jalkapuoleksi jäin”.

 

Ikävä asiahan se sota on, ihan perusluonteeltaan, mutta saattavat sitäkin joutua ihan kelpo miehet tekemään. Sellaisena Haapanenkin näyttäytyy ainakin omien muistelmiensa valossa.

On erikoista ajatella, että joskus yli sata vuotta sitten sotaa pidettiin yleisesti sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomana muinaisjäänteenä ja suuret pasifistit olivat kunniassa samaan aikaan, kun Haagiin rakennettiin rauhanpalatsi ja neuvoteltiin sopimuksista sodan estämiseksi.

Nyt ovat sotaiset vaistot sitten taas heränneet jopa ihmissuvun naaraspuolisissakin jäsenissä ja niitä tunnutaan suorastaan ihailtavan ja palvottavan kuin suuriakin hyveitä. Selkeämpää todistetta barbarian paluusta ei tarvitse etsiä.

 

tiistai 3. syyskuuta 2024

Oudot saksalaiset

 

Arvoja kartalla

 

World Values Surveyn arvojen maailmankarttaa on silloin tällöin tullut kommentoitua (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Aika kiinnostavaa on, että se on jatkuvassa liikkeessä ja että esimerkiksi Neuvostoliiton hajotessa liikettä oli paljonkin.

Siitä huolimatta tietyt ”arvoperheet” säilyvät toistensa läheisyydessä, esimerkiksi Venäjä ja Ukraina ovat olleet ja ovat hyvin lähellä toisiaan. Mitä tämä merkitsee, en viitsi tässä enää sen kummemmin yrittää selittää. Tätä valtavaa ja pitkäaikaista kansainvälistä tutkimusta on halullisia varte kommentoitu jo aivan riittävästi.

Tässä nyt joka tapauksessa on kartan uusi versio ja voimme havaita, että siinä vanhaan tapaan kulttuurisesti kaikkein kauimpana meistä ovat islamilaiset maat ja lähimpänä muutamat pohjoiseurooppalaiset naapurit, ei kuitenkaan Venäjä. Virokin on meistä aika kaukana ns.  selviytymis- vs. itseilmaisun akselilla, vaikka onkin samalla korkeudella rationaalisessa maallistumisessa.

Kiinnostuneet voivat tutkia karttaa tästä: https://www.worldvaluessurvey.org/photos/EV000467.JPG . Voimme tässä sivumennen todeta, että meille nyt saapuva Qatarin emiiri on kaukainen vieras myös arvomaailman suhteen.

Aivan Britannian ja Kanadan vieressä ja lähellä meitä arvojensa suhteen sijaitseva Saksa esitetään tuossa kartassa yhtenäisenä kokonaisuutena, kuten muutkin maat. Sitähän se ei tunnetusti ole, minkä äskeiset vaalit taas vahvistivat.

Hassua kyllä, Viro, Latvia ja Liettua, samoin kuin Puola, näyttävät olevan arvoiltaan aika lähellä katolisia maita.

Saksassahan taas katolisuus sijoittuu entiseen Länsi-Saksaan. Kuitenkin se on voittopuolisesti protestanttinen maa ja sijoittuukin niiden joukkoon, siis meidänkin lähellemme.

Saksojen yhdistymisen ajalta on anekdootti, joka ei ole vieläkään vanhentunut: Wir sind ein Volk! sanoi itäsaksalainen (Ossi) länsisaksalaiselle (Westille). Ja, wir auch, vastasi tämä (Me olemme yksi kansa -niin mekin).

Suuri skandaali ja kukaties merkittävä kulttuuri- tai jopa poliittinen vaara näyttää monien mielestä olevan, että itäinen Saksa äänestää toisin kuin läntinen. Saattaahan se olla, vaikka asia tuntuukin näin demokratian vallitessa aika luonnolliselta.

Jo keskiajalla Elben itäpuolinen Saksa (Ostelbische Länder) oli toisenlaista kuin läntinen. Reininmaan viiniä juovat katoliset olivat ja ovat erilaisia kuin Preussin tai Pommerin karujen nummien junkkerit tai talonpojat. Erilaista on ollut yhteiskunnallinen kehityskin.

Mutta se kaikkein ilmeisin erottava asia lienee sittenkin tärkein. Itäinen Saksa oli enemmän kuin kahden sukupolven ajan totalitaarisen hallinnon alainen, ensin Hitlerin ja sitten  Stalinin ja hänen lakeijoidensa. Olisi kovin outoa, ellei se jättäisi syvää jälkeä.

Joskus Neuvostoliiton romahtaessa uskottiin yleisesti, että läntisen, vapaan maailman arvot ovat niin ylivoimaisia ja itsestään selviä, että kaikki ne koko maailmassa omaksuvat ennen pitkää jo pelkän järkensä takia. Yllä esitetty WVS-tutkimus on kannattanut samaa näkemystä ja uskoo nähneensä siitä todisteitakin.

Onko asia kuitenkaan niin? Onko kaikkien kansojen kohtalona tuilla viimein Ruotsin kaltaisiksi vai ei? Vastaus ei taida enää tuntuakaan itsestäänselvyydeltä.

Venäjällä erilaiset ekstremistiset hämärämiehet ovat nostaneet ortodoksisen kulttuurin ja perinteen keskeiseksi maata lännestä erottavaksi tekijäksi. Meneillään on heidän mielestään kulttuurien kamppailu, joka Ukrainassa saa sijaissodan muodon.

Saattaahan se jossakin mielessä ollakin, silloin on kyseessä tosiaan pikemmin englanninkielisen ja läntistä kristillisyyttä edustavan maailman ja Venäjän, kuin toisiaan lähellä olevien Ukrainan ja Venäjän kamppailu, mikäli tässä nyt WVS:n kartalla pysytellään. Toki se ei annan poliittista informaatiota, saati kerro putinismin metodeista.

Kysyä joka tapauksessa sopii, miksi Venäjä ja myös Ukraina niin paljon poikkeavat lännestä arvomaailmansa rakenteen suhteen.

Pitkä kokemus kommunistisen diktatuurin alaisuudesta on muuan tärkeä ja viime aikoina aivan liian väheksytty avain tähän asiaan. Vastaavasta asiasata on olut kokemusta myös Itä-Saksan, Unkarin ja Puolankin kohdalla. Tosin puolalaisten monisatavuotinen skisma Venäjän kanssa tekee siitä erikoistapauksen. Baltia, jossa miehittäjä jo oli suorittamassa kulttuurista kansanmurhaa, on tietenkin vielä asia erikseen.

WVS:n kartta ei tietenkään anna valmiita vastauksia mihinkään, tukin edes puolivalmiita. Sen sijaan se kyllä antaa aihetta ajatuksiin. Mikäli siinä vielä käsiteltäisiin Itä- ja Länsi-Saksaa erikseen, saattaisi tulos olla siinäkin kohdin erityisen mielenkiintoinen.

Tiedän kyllä, että asiasta on tutkimuksia WVS:n etuna on joka tapauksessa sen valtava vertailuaineisto. Ehkäpä joku vielä kaivaa tutkimusateriaalista nuo asiat esille ja kertoo meillekin?

 

torstai 9. lokakuuta 2025

Kun venäläisyys oli muotia

 

Kuprin ja Wuori

 

Aittakirjaston aarteista sattui nyt käsiin Aika-lehden vuosikerta 1907. Lehtihän kuuluu nykyisen Kanava-lehden esi-isiin ja syntyi vanhasuomalaisten ns. Raatajan ryhmässä. Raataja oli lehti, joka pyrki lähestymään työväkeä.

Sen sivuilta löytyy arvostelu Eino Kaliman kääntämästä Aleksander Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu. Arvostelija on Martti Wuori, joka vielä äskettäin oli toiminut Kuopion läänin kuvernöörin virassa (1903-1905).

Kuvernöörin virka oli tuohon aikaan yleensä kovin sotilaallinen ja sellaisiin hakeutui kenraaleja, Kuopiossahan oli toiminut mm. Alexander Järnefelt. Wuori ei kuitenkaan ollut mikään sotilas, vaan entinen ministerivaltiosihteerin viraston virkamies, joka oli viettänyt pari vuosikymmentä Pietarissa. Venäjää hän oli oppinut ns. Moskovan maisterina eli Venäjän valtion kielistipendiaattina vuosina 1880-1884.

En tunne paremmin Wuoren kuvernöörinuraa, mutta ilmeisesti paikka oli sellainen, johon Bobrikovin aikana vaadittiin venäjän kielen taito ja sehän Wuorella oli, toisin kuin useimmilla suomalaisilla. Vanhasuomalaiset pyrkivät pitämään strategiset asemat suomalaisten käsissä, etteivät ne menisi venäläistäjille.

Wuori joutui vuonna 1905 eroamaan, mikä nähtävästi tapahtui ns. yleisistä syistä. Joka tapauksessa hän sai vielä samana vuonna todellisen valtioneuvoksen arvon. Tämä viittaa siihen, että hänen työtään arvostettiin.

Paitsi virkamies, Wuori oli ahkera kirjailija, joka kirjoitti kymmenittäin seuranäytelmiä, enimmäkseen tietääkseni lyhyitä pikku kappaleita, jotka usein olivat humoristisia. Hän käänsi myös runsaasti kirjallisuutta venäjästä ja ranskasta.

Aleksandr Kuprin, jonka kirjaa tässä sivutaan, oli merkillinen ja monipuolinen kirjailija, joka useita vuosia vietti myös Suomessa. Ensin hän oli täällä komppanian päällikkönä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten emigranttina Venäjän kansalaissodan jälkeen.

Joitakin Kuprinin Suomen-aikaan liittyviä kirjoitelmia, jotka ilmestyivät täkäläisessä venäläisessä lehdessä Novaja russkaja žizn, on julkaistu vasta vuonna 2001, Ben Hellmanin ja Richard Daviesin toimesta.

Kuprinin ura oli monenkirjava. Hän toimi ensin sotilaana ja sitten sekalaisissa töissä muun muassa sirkustaiteilijana, toimi jopa lentäjänä (sekä ilmapallolla että lentokoneella) ja ahersi työläisenä metallitehtaissa. Välillä hän rupesi jo munkiksikin, mutta luopui siitä urasta. Poliittisesti hän oli aktiivinen ja vuonna 1906 kannatti tuntemansa luutantti Schmidtin kapinaa (panssarilaiva Potjomkin).

Bolševikkikaappauksen jälkeen Kuprin ei vielä poistunut Venäjältä, vaan jatkoi kirjallista työtään, Maksim Gorkin suojeluksessa kuten muukin Pietarin nälkää näkevä intelligentsija. Judenitšin vallattua Hatsinan hän liittyi tämän armeijaan. Sen jälkeen seurasi emigroituminen Suomeen ja sitten vuonna 1920 Pariisiin.

Kuprinin elämäkerrassa ehkä yllättävintä on, että hän palasi Venäjälle hallituksen kutsumana vuonna 1937 (!), mutta kuoli seuraavana vuonna ns. luonnollisen kuoleman syöpään.

Itse pidän kovasti Kuprinin proosasta, jossa on paljon sekä hellyttävän lyyrisiä sävyjä (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset) ja toisaalta myös ajan ilmiöihin pureutuvaa, armottoman satiirista ainesta (vrt. Vihavainen: Haun syyskukkia tulokset).

Kuprinin kuuluisin teos on epäilemättä Kaksintaistelu (Pojedinok), joka ilmestyi vuonna 1905. Teos sai suurta huomiota ja herätti pahaa verta armeijassa, jossa se koettiin solvaavana. Kirjan katsottiin yleisesti paljastavan Venäjän armeijasta sitä mädännäisyyttä, joka johti Japanin-sodan katastrofiin ja sitä myytiin paljon..

Muistettakoon, että Venäjän armeijassa oli kaksintaistelu nimenomaan sallittua Aleksanteri III:n ajoista lähtien, kun se oli historiassa ollut yleensä aina kiellettyä, vaikka kieltoa käytännössä rikottiin kaiken uhallakin. Tähän maailmanaikaan tällaisen instituution salliminen oli jo poikkeuksellinen merkki taantumuksellisuudesta.

Wuori nostaa arvostelussaan esille sen mielettömyyden, jonka eteen kaksintaisteluun joutunut nuori upseeri näkee edessään ja joka saa hänet ajattelemaan koko sotilasammatin luonnetta aivan tolstoilaisin äänenpainoin: ”mitä se sitten oikeastaan on koko tuo sotilasammatin viekkaasti kyhätty laitos? Ei mitään, tyhjää prameilua, ilmassa riippuva rakennus, jonka perustana ei edes ole nuo kaksi lyhyttä sanaa ”en tahdo”, vaan se seikka, etteivät ihmiset, ties mistä syystä vielä tähän päivään asti ole sanoneet noita sanoja…mitä se on sitten koko sota välttämättömine kuolemisineen ja koko sotataito, joka tutkii parhaita tappamiskeinoja? Suuri maailman erehdys? Yleinen soaistus?”

”Kaksintaistelu” on siis tendenssiromaani, toteaa Wuori, mutta se on sitä siinä samassa hyvässä mielessä kuin esimerkiksi Tolstoin sotakuvaukset tai taiteilija Vereštšaginin teokset (pääkallopyramidi ”Sodan apoteoosi” ym.).

Myös Kuprin paljastaa sotalaitoksen räikeää mielettömyyttä kuvatessaan juurta jaksain sotilaiden arkea Länsi-Venäjällä sijaitsevassa rykmentissä. Kirja on täynnä hienosti piirrettyjä henkilökuvia. Se on ansainnut paremmin tulla suomennetuksi kuin Leonid Andrejevin ”Punainen nauru”, huomauttaa Wuori, mutta ei selitä mielipidettään sen enempää. Toki myös tuo mainittu Andrejevin kirja suomennettiin. Tämähän olikin meillä suurta venäläissuuntauksen aikaa sortopolitiikan lopettamisen jälkeen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Venäjän kielen eksperttinä Wuori korjailee hieman toista Moskovan maisteria, Eino Kalimaa. Muutamassa kohdassa kääntäjä on mennyt aivan metsään ja kirjoittanut aivan hullunkurisesti, mistä arvostelija antaa konkreettisia esimerkkejä.

Mutta, huomautuksista huolimatta suomennos on Wuoren mielestä ”kaikkea kiitosta ansaitseva ja hyvin nautittava”.

Miksipä vaivauduin kommentoimaan 120 vuoden takaista pientä kirja-arvostelua? No, vaikkapa siksi, että tämänkin päivän elämyksistä jäisi jotakin mieleeni. Jos se jotakin toistakin kiinnostaa, niin sitä parempi.