Parviälyn johdolla

Parviäly ja tiikerin metsästys

Laumassa ihmisten älykkyystaso laskee aina ja usein suorastaan romahtaa. Vastuu ajattelusta ja käytöksestä siirretään silloin jollekin, tavallaan kuvitellulle ulkopuoliselle. Käytännössä sitä ei ota kukaan ja lauma poukkoilee tosiasiassa täysin älyttömästi ja vastuuttomasti.

Euroopan unionistahan tunnemme tämän käyttäytymismallin. Vaikka sielläkään eivät kaikki ole tasa-arvoisia edes periaatteessa, ei niin sanottu korkea edustaja ole oikeasti korkea missään mielessä. Se on se yhteisö, joka tekee päätöksiä, jos on tehdäkseen ja niiden syntymekanismi on aivan arvaamaton ja ilmeisesti riippuvainen eri maiden edustajien ulko- tai sisäpoliittisista intresseistä.

Lähinnä kyse kai on jälkimmäisistä, sillä eihän unionia ulkopoliittisena suureena kukaan viitsi ottaa vakavasti. Se on ennen muuta talousalue, jossa suurten maiden intressit pääsevät oikeuksiinsa. Asia on ymmärrettävä. Suuret katsovat, että heillä on luonnollinen oikeus määrätä pienempiensäkin asioista eivätkä ne ihan väärässä tässä olekaan.

Toki pienemmät aikoinaan, silloin kun hetken verran elettiin ns. pienvaltioiden aikaa, pystyivät tekemään itsenäisiäkin päätöksiä, jotka toki sisälsivät yleensä riskin. Siitä huolimatta niiden oma päätösvalta ei ollut pelkästään fiktiivistä ja ne myös ansaitsivat tiettyä kunnioitusta. Shakkilaudalla moukallakin on tappava voima, vaikka sen ulottuvuus on rajoitettu.

No, nykyään ei viitsitä edes teeskennellä, että päätöksiä tehtäisiin itsenäisesti.

¨Tästä tuleekin mieleen, miten kävi, kun jokin taho, jota on syytä epäillä Venäjän ns. erikoispalveluksi, teki murhayrityksen Englannissa. Silloin nosti kyseinen maa asiasta haloon, kuten kuuluukin ja lupasi sanktioita.

Asiassa oli kuitenkin se ikävä puoli, ettei tässä prosessissa edetty normaalin oikeuskäsittelyn mukaisesti. Julkinen sana ei ole ainakaan vielä kertonut, kuka ja millä tavalla on juridisesti todettu, että joku oli syyllistynyt rikokseen, eihän koko rikosta ollut vielä edes viety oikeuteen. Rikos sentään oli varmasti tapahtunut.

Englannissa tapahtui aikoinaan myös tunnettu polonium-murha, jonka selvittämisen kanssa kävi vähän samoin. Tuon aineen käyttöä saattoi kuitenkin pitää mahdollisena vain valtiovallan korkeiden edustajien suostumuksella. Sitä paitsi se henkilö, joka suurella todennäköisyydellä toteutti iskun, kieltäytyi kuulusteluista ja hänet vieläpä suojattiin rikostutkinnalta valitsemalla duumaan, jossa hän rehenteli koskemattomuudellaan.

Tällainen rikoksen suosinta ei tietenkään kuulu normaaleihin kansainvälisiin tapoihin, eikä sitä voi hyväksyä. Asia ei kuitenkaan ole ihan uusi laatuaan. Napoleon ryöstätti d’Enghienin herttuan vieraan maan alueelta ja ammutti hänet. Samoin kävi saksalaiselle kirjakauppias Palmille. Myös Fredrik Suuri pieksätti häntä arvostelleen kynäilijän vieraan valtion alueella.

Yksinvaltiaille näyttää oma asema säännöllisesti nousevan päähän ja yleiset oikeusperiaatteet saavat silloin väistyä. Kuitenkin myös heidän kannattaisi ottaa huomioon eri maiden yleinen mielipide ja sen reagointi. Napoleon, joka monelle oli ollut sankari, menetti sädekehänsä kansainvälistä oikeutta törkeästi rikkomalla. Se saattoi olla hänelle suurempi vahinko kuin olisi ollut kaartinjoukkojen tuho taistelukentällä.

Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hän ensin lyö sokeudella. Kerrotaan, että Lontoon poloniumiskussa käytetty aine oli niin sanotusti puhdasta, minkä vuoksi on mahdotonta jäljittää sitä reaktoria, josta se oli peräisin. Salisburyn hermomyrkky taas kuuluu olevan useasta komponentista koostuva ja vasta ne yhdistettäessä aktivoituva, joten myös sen alkuperää on mahdoton selvittää.

Yleisen oikeusperiaatteen mukaan kukaan ei ole syyllinen, ennen kuin toisin todistetaan. Venäjän johdon ja nimenomaan Putinin osoittaminen sitovasti syylliseksi lienee mahdotonta, ainakin mikäli todistajat kieltäytyvät yhteistyöstä. Aihetodisteet toki juuri siinä tapauksessa riittävät siihen, että Kremlin vastuuta voidaan pitää selvänä.

Räikeät oikeudenrikkomukset toisen valtion alueella ja kieltäytyminen niiden selvittämisestä vaativat tietenkin reagointia. Perinteisen käsityksen mukaan rikokset selvitetään ja rangaistukset määrätään oikeudessa. Tässä tapauksessa kyseessä kai voisi luontevasti olla Haagin kansainvälinen tuomioistuin, jossa myös sotarikoksia on käsitelty.

En ole mikään juristi, mutta mieleen tulee ajatus, että mikäli asianomaisia ei saada vastaamaan, voitaisiin heille määrätä vaikkapa uhkasakko ja rangaista poissaolevina. Jos valtio on rikoksen takana, ei sakon määrä liene oleellinen asia, vaikka senkin täytyisi olla suuri, vaan niin sanoakseni ”kansainvälisen luottamuksen” menettäminen, joka seuraa sekä langettavasta tuomiosta että kieltäytymisestä yhteistyöstä.

Voidaan sanoa, että se tapahtuu joka tapauksessa, olipa oikeudenkäyntiä tai ei, mutta toki jälkimmäisellä on selkeämpi moraalinen merkitys. Eihän se ainakaan periaatteessa perustu mielivaltaan.

Diplomaattien karkotus on toimi, johon jokainen maa on oikeutettu. Se on kuitenkin mielivaltainen demonstraatio, poliittinen toimi, jolla epäilemättä voidaan toivoa olevan kommunikatiivista arvoa, mutta joka luultavasti omassa maassa vain kirkastaa presidentin sädekehää vihamielisen ulkomaailman torjujana.

Karkotukset ovat sitä paitsi asia, joka varmasti johtaa vastavuoroisuuteen ja siis vain vahingoittaa kaikkia osapuolia. Olisi ymmärrettävää, mikäli Britannia ryhtyisi sellaiseen nimenomaan niiden henkilöiden suhteen, joiden voidaan epäillä jotenkin liittyneen niihin ilkitöihin, joista halutaan rangaista. Ainoa todella toimiva sanktio on kuitenkin moraalinen.

Ilmeisiä syyllisiä voidaan kansainvälisissä yhteyksissä yhä uudelleen muistuttaa tekosistaan, mikä syö niiden nauttimaa arvovaltaa ja luottamusta juuri sen verran kuin ne ovat ansainneet.

Mutta miten toimiikaan tämän aikakauden kansainvälinen yhteisö? On kuin katselisi kalaparven tai varislauman käytöstä. Kun yksi kääntyy, kääntyvät muutkin, kun yksi kaakattaa, kaakattavat kaikki.

Ennen vanhaan tätä olisi pidetty vapaaehtoisena luopumisena järjen käytöstä, mutta nykyään on keksitty uusi käsite, joka ilmeisesti pyrkii rehabilitoimaan primitiivireaktiot. Kyseessä on ns. parviäly.

Tämä ominaisuus toimii, kuten lauman käytöksestä nähdään. Lehdestä olemme saaneet lukea, miten Suomella ei enää ollut monta mahdollisuutta, kun Saksa oli päättänyt ryhtyä karkotuksiin. Tämä on kiinnostava tieto. Itsenäisellä maallahan mahdollisuuksia olisi ollut vähintäänkin kaksi.

Jottei politiikkamme joutuisi aivan naurettavaan valoon, selitettiin toki, että osallistuminen aktioon oli tarkoin mitoitettu. Me karkotamme tasan yhden henkilön, ei enempää eikä myöskään vähempää.

Mitäpä tuohon lisäämään. Olkoon siunaus aina politiikallamme, joka osoittaa koko maailmalle, että me teemme päätöksemme rohkeasti, itsenäisesti ja omalla riskillämme.

Toki tämä olisi voitu osoittaa myös toisin ja paljon vakuuttavammin, mutta näkeehän jokainen joka tapauksessa jo kaukaa, kuka tässä päättää ja mitä. Parvessa on hyvä olla, siinä ei tarvitse pelätä eikä miettiä. Suurta arvostusta tosin on myöskään turha odottaa. Tämäkään ei liene vaikea ymmärtää.

Tässäpä tuleekin mieleen vanha anekdootti 1950-luvulta:

Mao ja Hruštšov olivat metsästämässä tiikeriä. Mao ampui, mutta ohi. Hänet pelasti viime hetkellä Nikitan laukaus, joka kaatoi pedon ihan puhemiehen jalkojen juureen.

Tästä Mao tietenkin ylitsevuotavasti kiitteli Nikitaa ja sen jälkeen pidettiin kunnon peijaiset, joissa ei kurkkua kuivannut.

Seuraavana päivänä Nikita muisti, että tiikerin kaatajallehan kuuluu talja. Hän meni Maon luo ja kysyi,

-Missä se tiikeri nyt on.

 -Mikä tiikeri? kysyi suuri ruorimies.

-No, muistatko, miten olimme metsällä ja tiikeri hyökkäsi sinua päin?

 -No tottakai.

-Muistatko, miten minä ammuin sen, ja sinä pelastuit sen ansiosta.

 -No tottahan toki!

-No, missä se tiikeri nyt sitten on?

-Mikä tiikeri?