Kansojen keväässä

 

Intermarium

 

Puolan vahva mies Jozef Pilsudski oli visionääri. Kun Puola herätettiin henkiin yli sadan vuoden jälkeen, tapahtui se ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kansojen keväässä, jossa kaikki itäisen Euroopan rajat pantiin uusiksi. Puolan ”oikeita” rajoja ei tiennyt kukaan.

Vanha keskiajan Liettua/Puola-Liettua oli käsittänyt valtavan maa-alueen Saksan keisarikunnan itäpuolella ja ollut tavallaan toinen, eurooppalaisempi Venäjä valkovenäläisine ja ukrainalaisine alueineen. Se ulottui jopa mereltä merelle, Itämereltä Mustalle merelle.

Pilsudskin visiona oli tämän liittovaltion tai valtioliiton Intermarium/ Miedzymorze herättäminen uudelleen henkiin. Baltian maiden ja Puolan ohella siihen olisivat kuuluneet myös Ukraina, Unkari, Romania, Moldova ja Tšekkoslovakia. Suurimmissa suunnitelmissa olivat mukana vielä myös Skandinavian maat ja Suomi sekä Balkan.

Tämä valtakunta olisi muodostanut jo kelpo vastapainon Venäjälle, josta suuria osia olisikin pitänyt irrottaa sen luomiseksi. Pilsudski halusi myös tukea Venäjän vallan alaisten kansojen vapausliikkeitä, olihan Puolakin ollut kauan tuossa kansojen vankilassa, kuten Venäjän keisarikuntaa yleisesti nimitettiin. Erityinen Prometheus-liikekin syntyi tuota vapautumista edistämään. On siitä joitakin merkkejä jäänyt historiaan.

Venäjällä, josta oli tullut Neuvostoliitto, oli kuitenkin myös oma, kilpaileva ja kansainvälisesti kilpailukykyinen ideologiansa, joka sekin oli vapausideologia. Sen visioima kuviteltu yhteisö oli kaikkien maiden proletaarien yhteenliittymä, jossa luokka merkitsi kaikkea ja kansallisuus ei mitään.

Suuret mullistukset, kuten ensimmäisen maailmansodan aiheuttama imperiumien hajoaminen, antavat pontta suurille visioille. Sellaiseksi nousi tuohon aikaan myös panturanismi, joka halusi yhdistää kaikki turkinsukuiset kansat, joita entisen Venäjän imperiumin alueella oli paljon. Aseellistakin toimintaa yriteltiin Neuvosto-Venäjän kaoottisina ensi vuosina.

Intermariumin tuli olla vastapaino venäläiselle ja saksalaiselle imperialismille, mutta karussa todellisuudessa sillä oli vähän vetovoimaa. Edes Puola ja Liettua eivät kyenneet elämään sovussa keskenään, vaan kävivät jopa lyhyen sodan, jonka tuloksena Puola otti itselleen Vilnan alueen, mikä pilasi sen suhteet Liettuaan.

Niin sanottu reunavaltiopolitiikkakaan Itämeren itäosissa ei menestynyt, kun Liettua jäi siitä pois ja pian myös Suomi. Vuonna 1922 ulkoministeri Holsti allekirjoitti Puolan kanssa poliittisen Varsovan sopimuksen, joka johti heti hallituskriisiin ja jäi ratifioimatta.

Suomi ei halunnut mukaan Puolan seikkailupolitiikkaan, mikä samalla olisi merkinnyt saksalaisvastaista politiikkaa. Vaikka Saksa Versailles’n sopimuksen jälkeen oli aseista riisuttu ja maahan lyöty, ymmärrettiin sillä kuitenkin olevan merkitystä enemmän kuin rutiköyhällä ja hajanaisella uudella Puolalla. Suomen ulkopolitiikka suuntautui sen jälkeen Kansainliittoon.

Intermarium oli mahtava idea, jolle ei sitten ollut paljoakaan sijaa todellisuudessa. Kuitenkin itäeurooppalaista yhteistyötä todella harjoitettiin maailmansotien välisenä aikana ja haluttiiin 1930-luvulla siihen sitten jo integroida Neuvostoliittokin. Pilsudskin visio jäi historian hämärään.

Kun Saksa ja Neuvostoliitto murskasivat ja jakoivat Puolan syksyllä 1939, tuli uudeksi visioksi Hitlerin kaavailema uusi Eurooppa, jossa Puolalle ei llut lainkaan sijaa.

Jo niin sanotun Saksan ja Neuvostoliiton välisen Raja-ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämässään puheessa Molotov selitti, ettei entisen Puolan (byvšej Polši) palauttaminen kuulunut mahdollisten asioiden piiriin. Siitä oli nyt olemassa maailman kahden vahvimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan takeet.

Mutta maailmassa tapahtuu paljon odottamatonta ja jopa aivan mahdottomaltakin tuntuvaa. Tässä kohden tulee mieleen myös SKP:n 30.11.1939 antama julistus, jossa selitettiin ”vallankumouksen” Suomessa nyt varmasti voittavan, kun puna-armeija oli vahva, toisin kuin vuonna 1918.

Mutta se siitä. Niin vain nousi taas Puolakin sodan jälkeen tuhkasta kuin Feniks-lintu, vaikka sitä maantieteellisesti olikin siirretty kauas länteen. Intermariumiin sopivat valkovenäläiset ja ukrainalaiset osat oli nyt liitetty Neuvostoliittoon.

Onko koko intermarium vain yksi historian haamuista, joilla ei ole ollut oikeastaan mitään pohjaa todellisuudessa? Eivätkö sen ajatellut osat itse asiassa kuulukin, mikä länteen (Puola ja muut katoliset länsislaavit, protestanttinen Baltia, Unkari), mikä itään (ortodoksinen Valko-Venäjä, Ukraina ja Balkan)? Sitä paitsi ne tappelivat julmasti keskenään toisen maailmansodan aikana.

Samuel Huntingtonin kulttuurirajojen idealla on omat vahvuutensa. Juuri nyt kuitenkin näyttää siltä, etteivät ne selitä enää yhtä paljon asioita kuin joskus ennen.

Ukrainan tapaus on tietenkin tässä keskeisin ja ongelmallisin, mutta en nyt pysähdy siihen, vaikka sen kohtalo varmasti ratkaisee paljon koko alueen tulevaisuudesta.

Jonkinlainen kulttuurinen ja poliittinenkin syntymässä oleva yhteisö - Intermarium in statu nascendi näyttäisi nimittään kuitenkin olemassa. Tarkoitan niin sanottuja Visegrad-maita (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Puola, Unkari, Tšekki, Slovakia ja Unkari muodostavat yhdessä noin 65 miljoonaa asukasta edustavan ryhmän, jolla on EU:ssakin sananvaltaa enemmän kuin moni haluaisi. Niillä näyttää myös olevan yhteisiä kulttuurisia ominaisuuksia.

Nämä Itä-Euroopan maat eivät ole olleet ainakaan johdonmukaisesti samalla linjalla Venäjään nähden, mutta sen sijaan kyllä kaikki ovat olleet kriittisiä Saksaan eli EU:hun nähden. Myöskään amerikkalainen radikaali pintamuoti ei näytä saaneen niissä jalansijaa.

Mitä Venäjään tulee, on jokainen noista maista saanut kokea venäläismiehityksen, joskin Puolan historiallinen kokemus on toki omaa luokkaansa. Joka tapauksessa muodikas amerikkalainen puhe vaikkapa (ihmisen ihonvärin) valkoisuudesta privilegiona kuulostaisi siellä aivan tavattoman absurdilta.

Samahan koskee Baltian maita, joilla on oma kokemuksensa orjuudesta ja syrjinnästä, jonka kohde ei määräytynyt ihonvärin vaan kansallisuuden mukaan.

 Kiinnittäkäämme huomiota siihen tosiasiaan, että Suomessa on suhtautuminen tuollaiseen älylliseen hölynpölyyn ollut aika lailla toisenlainen, jopa ilmeisen arvostava ainakin tietyissä akateemisissa piireissä. Mitä tämä mahtaa johtua, on jonkinlainen psykohistoriallinen mysteeri, jonka selvittämisen antaisin mielelläni vaikkapa Juha Siltalalle.

Nuo Visegradin kansatkin koostuvat ja ovat aina koostuneet eri asemassa olevista kansanluokista, mutta myös eri asemassa olleista kansallisuuksista. Puolalaiset eivät olleet koskaan  vain ja ainoastaan pelkästään orjuutettu kansakunta, puolalainen aatelisto oli myös herrakansaa tietyillä alueilla. Neuvostoliitossa korostettiin aikoinaan tätä ja käytettiin vanhan komennon Puolasta nimitystä panskaja Polša -herrojen Puola.

Unkari puolestaan alisti omia slaavilaisia ja romaanisia vähemmistöjään. Itävalta-Unkarin aikana (1867-1918) se oli saksalaisvallastakin vapaa.

Visegradin ryhmällä on toki juuria jo 1300-luvulta lähtien, jos niin halutaan. Ne tuskin kuitenkaan merkitsevät enää kovinkaan paljoa. Pikemminkin saattavat noissa maissa hallitsevien asenteiden juuret löytyä lähempää menneisyydestä.

Yksi asia, joka niitä saattaa yhdistää on kansallinen omanarvontunto, jota ne eivät salli rankaisematta loukattavan. Ne eivät myöskään näyttäisi olevan valmiita apinoimaan mitä tahansa pintamuotia, jota tiedotusvälineet suoltavat. Meillähän asiat näyttäisivät olevan toisin.

Tämä vain ajatuskokeena. Jokin merkittävä ero tuolla alueella on, enkä usko, että kyse on vain tämän tai tuon poliittisen johtajan pahuudesta ja vihamielisyydestä yleisinhimillisiin arvoihin nähden.

Mitä Intermariumin mahtipontiseen visioon tulee, oli sekin sentään vain pikkunäpertelyä verrattuna putinistisiin visioihin Venäjän globaalista roolista BRICS-valtojen johdossa. Tässäkin tapauksessa lienee odotettavissa, etteivät valtioiden eturistiriidat jätä paljoakaan tilaa diktaattorien haaveiden toteutumiselle.