Aikansa innovaatio

Savon jääkärit

Aarne Huuskonen, Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770-1810. I. Otava 1927, 336 s.

1700-luvun lopulla oli preussilaisen, äkseeratun jalkaväen prestiisi huipussaan ja sitä pyrittiin kaikkialla jäljittelemään. Erityisesti näin oli Venäjällä, jossa keisarit Pietari III ja Paavali olivat preussilaisuuden suuria ihailijoita.

Preussilainen jalkaväki oli kuin huippuunsa kehitetty kone, joka suoritti kentällä taidokkaita marssiliikkeitä ja sylki tulta kuin ukkonen. On sanottu, että preussilaista sotilasta opetettiin pelkäämään enemmän omaa kersanttia kuin vihollista ja sen hyökkäyskin muistutti pakoa eteenpäin.

Toki Venäjällä oli toisenlainenkin koulukunta, jota edusti kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov. Se pyrki kasvattamaan sotilaiden henkeä myönteisillä seikoilla ja vetosi heidän isänmaallisuuteensa ja omanarvontuntoonsa. Se teki mahdolliseksi vapaamman järjestyksen ja siinä pääpainon panemisen pistinhyökkäykseen.

Preussilaisen systeemin suurena ongelmana oli miesten taipumus paeta sopivan tilaisuuden tullen. äärimmäisen ankara kuri oli myös sen takia tarpeen. Venäjälläkin preussilaistyyliset kujanjuoksut omaksuttiin ja etenkin 1800-luvulla niissä suorastaan tapettiin miehiä tuhansilla raipaniskuilla.

Ranskan vallankumous valoi kansalaisarmeijan sotilaisiin uutta henkeä, omiin kohdistuvan pelon sijasta alettiin puhua kunniasta sodan käyttövoimana.  Nyt Ranska saattoi menestyksellisesti käyttää nostoväkeä ja avointa järjestystä äkseerattuja ammattisotilaita vastaan. Vanha lineaaritaktiikka osoitti tehottomuutensa, mikä erityisen selvästi kävi ilmi, kun voittamattomina pidetyt preussilaiset lyötiin perin pohjin Jenan ja Auerstedtin taistelussa vuonna 1806.

Lineaaritaktiikan rajoitukset etenkin suomalaistyyppisessä maastossa oli ymmärretty jo aiemmin, vaikka lopullisesti asia opittiin kantapään kautta vasta Suomen sodassa vuosina 1808-09.

Sprengtportenin veljekset suunnittelivat ns. kevyiden joukkojen muodostamista Ruotsin rajaseudulle Savoon ja Karjalaan ja suunnitelmat alkoivatkin toteutua jo vuonna 1770. Täysin suunnitellun kaltaisiksi joukkoja ei kyetty saamaan koskaan, sillä köyhyys rasitti niin savolaisia kuin koko valtakuntaa.

Jääkärijoukon ideana oli toimia kevyenä osastona, joka kykenisi parhaiten käyttämään hyväksi paikallisen maaston erikoisuuksia. Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää ja eri maissa olikin tuohon aikaan jo ruvettu perustamaan tällaisia joukkoja, joita myös vapaajoukoiksi kutsuttiin.

Vapaajoukko-nimitys tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että miehistö värvättiin vapaaehtoisista 3-8 vuodeksi kerallaan. Se ei saanut sotilastorppaa, kuten ruotusotilaat, vaan sen sijaan rahapalkkaa valtiolta.

Vaikka jääkärit siis olivat värvättyjä, eivät he suinkaan olleet garnisonisotilaita, jollaisia Savossa oli vain laivastotukikohdissa Ristiinassa ja Varkauden Laivanlinnassa. Jääkärit, ruotusotilaiden tavoin, olivat aktiivipalveluksessa vain pari viikkoa vuodessa. Sen lisäksi oli kirkkoparaateja, aluksi jopa jokainen pyhäpäivä, myöhemmin vain joka kolmas kuukausi.

Jääkärit sitoutuivat puolustamaan vain omaa maakuntaansa ja maataan. Heitä ei sopimuksen mukaan saanut viedä maan ulkopuolelle eikä panna linnoitustöihin, toisin kuin ruotusotilaita. Muuten siis heidän asemansa ja koulutuksensa oli jokseenkin samanlainen.

Jääkärit opetettiin taistelemaan avoimessa järjestyksessä, mikä merkitsi sitä, että heihin myös luotettiin. Preussilaistyylistä pakotuskoneistoa ei tarvittu.

Myös rangaistukset olivat tämän joukon piirissä suhteellisen lempeitä. Raippoja saatettiin antaa muun muassa esimiehen vastustamisesta tai palvelukseen saapumisen laiminlyönnistä, mutta vain parikymmentä paria –ei siis puhettakaan siitä selkänahan nylkemisestä, minkä tapaamme vaikkapa Venäjän armeijassa.

Kaiken kaikkiaan Sprengtportenien ansiot uudentyyppisen jalkaväen ja uuden sotilaskoulutuksen aikaansaajana näyttävät tämän kirjan valossa varsin vaikuttavilta. Haapaniemen sotakoulu ja hevossiittola jäivät konkreettisiksi monumenteiksi tästä todistamaan.

Jääkärijoukon/rykmentin harjoitukset olivat maanläheisiä ja keskittyivät todelliseksi kuviteltuihin tilanteisiin, eivät marssimiseen ja temppuihin. Toki käytettävissä ollut aika oli kovin lyhyt ja varat vähissä. Enimmillään sai harjoituksissa ampua vain 15 laukausta vuodessa. Mikäli jääkärit nimensä mukaan harrastivat metsästystä, oppivat he myös ampumaan. Muussa tapauksessa taitoa ei liene päässyt kehumaan.

Köyhyys koetteli sotilaita muutenkin. Kun manöövereille saavuttaessa piti mukana olla kahden viikon muona, oli tämä joskus joillekin ylivoimaista. Huonoina vuosina oli Savossa leipäkin vähissä.

Uniformu toki oli komea ja siihen kiinnitettiin kovasti huomiota. Tähän aikaan muodit vaihtelivat kaikkialla maailmassa ja myös Ruotsissa, jopa useampaankin kertaan.

Varusesineet säilytettiin erityisissä aitoissa, joita oli tärkeimmissä pitäjissä. Sulkavan komppanian varusaitta oli Juvan kirkolla ja suurin osa sen miehiäkin oli Juvalta kotoisin. Harjoituksia pidettiin etenkin Mikkelin malmilla ja siellä olivat myös suurimmat makasiinit.

Aseiden kirjavuus oli melkoinen ja samaan aikaan saatettiin käyttää jopa yhdeksää erilaista kivääriä. Toki kaliiperit eivät vaihdelleet yhtä paljon. Paras ase oli ilmeisesti ns. Sprengtportenin tussari, joita miehet halusivat itselleen myös Suomen sodassa.

Muuten aseistuksessakin pyrittiin mahdollisimman suureen keveyteen, jopa siinä määrin, että sivuaseet (miekat) jätettiin loppuvaiheessa pois käytöstä.

Jääkärirykmentin –joka oli osa Savon prikaatia- papereita on nyt luettavissa netistä ja niistä käy ilmi monenmoisia konkreettisia yksityiskohtia, jotka kertovat paljon omasta ajastaan. Katselmusrullissa huomio tietenkin kohdistui varusesineiden ja miehistön laatuun ja se oli usein aika karua kertomaa.

Ajoneuvot ja vaatteet käytettiin loppuun ja vain muutamat sellaiset esineet kuin kupariset juomapullot ja keittokattilat säilyivät aina kunnossa. Aseetkin olivat usein melkoisen huonokuntoisia.

Kustaa III kävi myös henkilökohtaisesti tarkastamassa joukot Mikkelissä ja oli näkemäänsä tyytyväinen. Tähän katselmukseen lieneekin panostettu tavallista enemmän.

Rumpaleita oli joka komppaniassa kaksi ja heidät rinnastettiin aliupseereihin. Muuan yksityiskohta on, että komppaniatasolla pillipiiparit eli klarinetit jäivät ajan mittaan pois käytöstä, vaikka signaalivälineinä tärkeät rummut tietenkin säilytettiin. Rykmentillä oli kuitenkin melkoinen yhteinen soittokunta, jolla näyttää olleen laaja ohjelmistokin. Heikki Klemetti arvioi sen aikoinaan kiinnostavaksi.

Kaiken kaikkiaan savolaiset kevyet joukot osoittautuivat sodissa hyvin hyödyllisiksi ja olivat sitä paitsi valtiolle halpoja ylläpitää. Karkaamisia oli kyllä Suomen sodan aikana jääkärien piirissä enemmän kuin ruotujoukkojen keskuudessa, kuten eräs pro gradutyö on osoittanut.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, etteivät jääkärit olleet sitoutuneet taistelemaan ulkomailla, jonne heidätkin siis loppujen lopuksi ja vastoin sopimusta vietiin.

Vuonna 1809 porukka olikin kutistunut kovin pieneksi. Joukon jäännökset elättivät lopulta itseään kerjuulla Tukholmassa, kunnes saivat kyydin Inkoon kautta kotiseudulleen. Kun suomalaiset joukot Haminan rauhan jälkeen lakkautettiin, ei jääkäreille, kuten ei muullekaan miehistölle juuri etuja herunut. Upseeristosta toki huolehdittiin.

Vasta vuonna 1858 havahduttiin juhlimaan veteraaneja, joita oli enää hyvin harvassa. Keräyksiäkin toimeenpantiin.

Detaljeja menneestä

 

Savon jääkärit ja heidän vaatepartensa

 

Savon jääkäreitä on jo varsin tarkoin tutkittu ja olen aiheesta kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun jääkärit tulokset).

Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää (saks. Jäger, ransk. chasseur jne.). Kyseessä olivat nimenomaan peitteisessä maastossa hajaryhmityksessä toimivat tarkka-ampujat, joiden rihlatuilla aseilla (tussari, ruots. studsare) saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän, kun musketilla osuminen yli 75 metrin päästä oli jo onnen kauppaa.

Tussarin lataaminen kesti kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja rihlauksen tekeminen oli ajan menetelmillä kallista. Silti jo 1700-lubulla ymmärrettiin yleensä kaikkialla tällaisten joukkojen arvo. Suomen peitteisessä maastossa se oli erityisen suuri ja Savon jääkärit saivatkin eliittijoukon maineen, vaikka sitä harjoitettiin hyvin vähän.

Savon jääkärit eivät olleet asevelvollisia siinä mielessä kuin ruotusotilaat (Savossa Savon kevyt jalkaväkirykmentti), vaan niin sanottu vapaajoukko, aikansa sopimussotilaita. He eivät saaneet sotilastorppaakaan, vaan ainoastaan rahapalkkion.

Tarkempi kuvaus Savon jääkäreistä on Huuskosen tutkimuksessa (Vihavainen: Haun jääkärit tulokset). Jääkärien vaateparressa oli kaikissa armeijoissa yleensä paljon vihreää, kyseessä oli aikansa maastopuku.

Savon jääkärijoukko perustettiin jo 1770-luvun alussa ja tehokkaan yksikön siitä tekivät Sprengtportenin veljekset, etenkin Yrjö Maunu, joka hankki sille varusteitakin jopa omilla varoillaan, saaden toki rahat sitten valtiolta takaisin.

Jääkärijoukko oli aluksi aika pieni, mutta paisui sitten rykmentiksi, joka yhdessä ruotujakoisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunoiden kanssa muodosti parin tuhannen hengen Savon prikaatin, joka laajimmillaan käsitti periaatteessa jopa 4000 miestä, tykistöineen ja laivastoineen. Se oli iso määrä siihen aikaan.

Prikaatiin tunnetusti kuului myös Sulkavan komppania, jonka päällikkönä oli Suomen sodan syttyessä Runebergin eniten urheudestaan ylistämä Joachim Zacharias Duncker (ks. Vihavainen: Haun duncker tulokset) Ristiinasta.

Kuten jo tästäkin näkee, miehistö asui hyvin hajallaan ja ymmärtää saattaa, mitä tämä merkitsi vaikkapa liikekannallepanon suhteen. Saivat siinä kuriirit karauttaa virstan jos toisenkin, kun joukkoja sotaan koottiin.

Muuten, sulkavalaiset olivat tuossa komppaniassa pieni vähemmistö ja jopa enemmän heitä vapaaehtoisina palveli esimerkiksi Saimaan laivastossa, jolla oli satamansa Ristiinassa ja Varkaudessa. Sulkavan ruotumiehet taas palvelivat Puumalan ja Juvan komppanioissa ja niinikään ruotujärjestelmään kuuluvat rakuunat Karjalan rakuunoissa.

Millainen oli ulkoisesti Savon jääkäri, joka juhlapäivinä saapasteli koko komeudessaan kirkonmäellä paraatissa? Mainittakoon, että kirkkoparaatit, joita ruotujoukot harrastivat alituiseen, jäivät harvinaisiksi jääkäreillä, joiden taktiikka ei edellyttänyt suljetussa järjestyksessä liikehtimistä.

Vanhoista mallikuvista näemme erilaisia jääkäriunivormuja ja katselmuksissa aina tutkittiin, missä kunnossa aseet ja univormut olivat. Niiden pöytäkirjat ovat säilyneet ja joskus ne olivat aika korutonta kertomaa. Monet ”parselit” olivat loppuun kuluneita ja aseetkin saattoivat olla hylkäyskunnossa. Puutteet tietenkin pyrittiin pian korjaamaan.

Käytännössä kaikki ei aina ollut niin helppoa ja Mikkelin malmilla nähtiin varmasti usein aika kirjavaakin joukkoa. Jopa nuoren kuninkaan Kustaa IV Adolfin siellä käydessä ei kaikille löytynyt ehjiä varusteita ja monilla olivat housuntakamukset paikatut.

Kun kuningas moitti asiaa ja sanoi, että vihollinenhan nauraa tämän nähdessään, tokaisi komentaja, ettei vihollinen koskaan pääsisi näkemään savolaisia selkäpuolelta.

Niin tai näin, kertomus varusteiden kunnosta ja niiden muuttumisesta on sekin omalla tavallaan kiintoisa ja sen on Martin Markelius myös Savon jääkärien osalta selvittänt kirjassaan Gustav III:s armé (Stockholms 2020).

Savon jääkärit -Savolax fotjägerkår- käytti aluksi univormuna vuoden 1770 mallia, joka oli väriltään vihreä ja johon kuuluivat sarkaiset takki, housut ja liivi sekä viitta ja hattuna niin sanottu karpuusi hylkeennahasta. Siinä oli edessä levy ja tupsu keltaisesta villakankaasta.

Tämä oli teoriaa. Oikeasti puku oli hieman erilainen. Liivi oli valkoinen eikä vihreä ja kankainen eikä sarkainen ja sama koski housuja. Miehillä oli lisäksi pieksut (pjäxor) paikallista valmistetta. Alusvaatetus (släpmundering) käsitti kypärähatun (kasketthatt),  nutun, liivin ja housut sarasta.

Vuoden 1779 katselmuksessa olivat univormut loppuun kuluneet ja sen sijaan käytettiin  niin sanottuja alusvaatteita (släpmundering). Aseet ja remmit olivat huonossa kunnossa.

Vuoden 1779 ohjesäännön mukainen univormu käsitti vihreän kangastakin, jossa olli keltaisia koristeita ja valkoinen vuori sekä 29 tinanappia, valkoinen röijy vihrein käänteineen, valkoiset housut ja vihreät charivadit (housujen päälle vedettävät suojukset) sekä karpuusi (hattu) kovasta nahasta, jossa oli hylkeennahkalieri, levy sekä plyymi (oik. sulka).

Jääkärijoukon viitta oli vihreää kangasta ja siinä oli keltainen kaulus ja valkoinen vuori.

Alusvaatetus, jonka kruunu myös maksoi, käsitti puseron ja housut harmaasta sarasta, hatun, kengät (kängor) ja muuta vähäisempää.

Vasta vuonna 1783 oli nämä univormut jo luovutettu. Oli myös saatu jalansuojukset (charivader) ja viitat koko miehistölle ja sortuukit (pitkät takit) rumpaleille olivat myös tulleet. Alusvaatetus oli katselmusrullan mukaan käyttökunnossa.

Vuoden 1787 katselmuksessa todettiin, että aseet oli jo korjattu, mutta remmit olivat niin kehnoja, että ne piti poistaa.

Kun hovimiehestä ja Ranskan armeijan veteraanista Curt von Stedingkistä tuli Kustaan sodan aikana Savon prikaatin komentaja, teki hän uudistuksia myös vaatetukseen. Hän muun muassa halusi antaa kaikille miehille pitkät housut, joissa oli kiinteät suojukset (charivader), ja jotka olivat nahkaa polvesta alaspäin, koska metsässä jalkoja olli suojeltava.

Stedingk vaati myös lämpimiä lampaannahkapuseroita kaikille ja suosi savolaispieksuja, jotka sopivat myös hiihtämiseen. Hän vaati myös, että vaatetus oli vaihdettava joka toinen vuosi eikä kerran kolmessa vuodessa ja housut kerran vuodessa.

Ei ole tietoa siitä, missä määrin nämä pyrkimykset toteutuivat sodan aikana, kun kulutus oli valtava ja puutteet olivat pahoja joka taholla.

Katselmuksessa vuoden 1789 joulukuussa eli kun puolitoista vuotta oli sodittu, olivat kaikki varusteet loppuun kuluneita ja jääkärit olivat usein ”alusvaatteisillaan” ja käyttivät myös venäläisiltä saatuja varusteita. Vuoden 1790 katselmuksessa olivat miesten ”alusvaatteetkin” loppuun kuluneita.

Eipä ihme, että Stedingk vuonna 1789 kirjeessään makasiiniin vaati, että oli saatava ehdottomasti sarkaa mahdollisimman paljon, värillä ei ollut väliä… Paleltuminen ja jatkuva sairastelu oli koko ajan uhkaamassa noita vapaaehtoisia, jotka yleensä olivat hyvin vaatimattomista oloista, renkejä ja loisia, jotka tuskin pystyivät vaatteita ostamaan.

Voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että käytännössä Savon joukot eivät muodostaneet ulkoisesti kovinkaan yhtenäistä porukkaa, etenkään sota-aikana. Karjalan rakuunoiden univormun väriäkin jouduttiin kesken sotaa vaihtamaan vaalean sinisestä tumman siniseksi, kun sopivan väristä sarkaa ei ollut.

Voi myös todeta, että univormut olivat kaikkea muuta kuin käytännöllisiä ja esimerkiksi korvien paleltumiselta nuo hatut tuskin suojasivat lainkaan. On syytä olettaa, että ne miehet, jotka joutuivat olemaan pakkasessa, keksivät mitä tahansa keinoja ollakseen paleltumatta.

Saattaapa olla, että joukko, jonka Runeberg ja eräät muutkin mainitsee olleen väriltään musta ja ryysyihin puettu, saattoi muistuttaa aika vähän mallipiirustuksia ja pikemminkin niitä toisen maailmansodan saksalaisia, jotka pukivat kaikkea mahdollista lämmikettä päälleen jouduttuaan Venäjän pakkasiin.

Honkajoen kollega asialla?

 

Itävallan ilmakiväärimiehet ja muita jääkäreitä

 

Balázs Németh, Early Military Rifles 1740-1850. Osprey Publishing 2020, 180 s.

 

Rihlapyssyähän nimitetään Suomessa kivääriksi, mikä alun perin on yleisempi asetta tarkoittava sana (saks. Gewehr). Ruotsissakin gevär ymmärretään laajemmin ja esimerkiksi haulikko on hagelgevär.

Kiväärit ovat siis suomalaisittain kuulia tai luoteja ampuvia pitkiä pyssyjä ja jo 1700-luvulla sellaisia ruvettiin myös rihlaamaan. Suustaladattava rihlapyssy oli alun perin nimeltään tussari (studsare, ven. študser). Rihlojensa vuoksi sitä voitiin kutsua myös nimellä rihla/rihlakko. Englanniksi nimitys oli rifle ja venäjäksi vintovka (ven. vint/vintik= ruuvi).

Nimestä vait’ kuten runoilija sanoo, rihlaaminen aiheutti joka tapauksessa huomattavia muutoksia aseen ominaisuuksiin ja sitä myöten myös sen käyttöön sodassa.

Sileäpiippuinen musketti oli kohtuullisen eli riittävän tarkka alle sadan metrin matkalta ja yleensä sen käyttöä suositeltiin siinä vaiheessa, kun välimatka viholliseen oli noin 75 metriä.

Tarkkahan se ei ollut, mutta aika tehokas tuolta matkalta ja myös ”nopea” ladata.

Kaikki on suhteellista ja mikäli hyvin äkseerattu armeija pääsi tulinopeuteen 4/ls  minuutti, sitä pidettiin jo mestarillisena suorituksena. Hyvin kepitetyt preussilaiset kuulemma pystyivät siihen. Kun sitten esimerkiksi kolme linjaa ampui vuorollaan, saatettiin saavuttaa jopa huikea 12 laukauksen minuuttinopeus.

Todellisuudessa tulos lienee yleensä jäänyt suunnilleen puoleen tuosta. Mikäli siirryttiin pistinhyökkäykseen, ei aikaa uuteen lataamiseen juuri jäänytkään. Joskus laukaus jätettiin lähestymismarssissa kokonaan ampumatta, jolloin ladattu ase antoi turvaa ja itseluottamusta pahan tilanteen varalle. Tällainenhan oli Kaarle XII:n ja Suvorovin näkemys.

Kaiken kaikkiaan ruutiaseen lataaminen ja laukaiseminen olivat hidasta ja tarkkaa puuhaa. Lataamista nopeuttivat valmiit paperiset patruunat, joissa olivat sekä ruuti että kuula, mutta kun patruuna yleensä aukaistiin hampailla, saattoi ruutiin sekaantua hieman sylkeä, mikä heikensi sen tehoa.

 Sanomattakin on selvää, millaista taitoa vaadittiin, jos mieli saada musketti tai tussari toimimaan sateella. Myös piikiven asento ja vastaavat satunnaissyyt vaikuttivat laukeamiseen ja pidettiin yleensä sallittuna, mikäli ase jäi laukeamatta suunnilleen joka kymmenennellä kerralla.

Laukauksen tehoon vaikutti myös se, että ruudinjyvät saattoivat murskaantua, kun kuulaa painettiin liian kovasti ruutia vasten. Toisaalta kuulan piti olla kuitenkin tiukasti ruudin lähellä, että laukaus sujuisi normaalisti eikä piippu hajoaisi.

Sotilaalla piti siis olla hyvä tuntuma aseeseensa, jotta hän osaisi käyttää sitä hyvin ja tarkasti.

Muskettien kanssa tarkkuuteen ei edes pyritty, mutta kun aseita ruvettiin rihlaamaan, havaittiin, että niillä saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän ja vielä 300 metristäkin tuli osumia aina silloin tällöin.

Oli siis kehitetty ase, joka vaaransi vihollisen sellaiselta etäisyydeltä, ettei se pystynyt syntyneeseen uhkaan vastaamaan ja luultavasti alkoi haikailla pois siirtymistä -tai sitten rupesi hirmuista vauhtia syöksymään kohti uhkaajaa.

Yllättävää kyllä keppikuriin uskovat preussilaiset näyttävät olleen uranuurtajia myös jääkärijoukkojen perustamisessa. Jääkärit (saks. Jäger -metsästäjä) olivat kevytaseisia valiosotilaita, jotka vainosivat vihollista oman taktiikkansa mukaisesti.

He saattoivat käyttää hajamuodostelmia ja 2-3 hengen ryhmiä, joissa sotilaat suojelivat toisiaan -tussarin lataaminen kesti jopa kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja usein kuula tiivistettiin rasvalapulla ja sitten nakutettiin pienellä vasaralla piippuun, ruutiin asti, mutta ruudin jyväsiä särkemättä.

Kaikki armeijat eivät käyttäneet vasaraa eikä rasvalappuja, mutta silti touhu oli hidasta ja vaati harjaannusta.

Jääkärien oli määrä olla taitavia tarkka-ampujia ja sellaiseksi tullaan vain harjoittelemalla. Kuitenkin valtio koetti kaikkialla säästää ruudista ja lyijystä. Preussissakin saivat jääkärit aluksi ampua vain yhdeksän laukausta vuodessa, ja lyijy oli aina kerättävä talteen uutta käyttöä varten.

 Savon jääkärit sentään näyttävät ampuneen jopa 15 laukausta valtion laskuun per vuosi. Sen ohella he metsästelivät omalla kustannuksellaan.

Kun Napoleon Jenan ja Auerstedtin taistelussa vuonna 1806 tekivät selvää Preussin joukoista, nousi taistelukyvyn parantaminen ykkösasiaksi. Preussin armeijan uudistaja Scharnhorst panosti paljon kevyisiin vapaajoukkoihin eli muun muassa juuri jääkäreihin ja katsoi, että ne oli opetettava ampuaan tarkasti. Niinpä jääkäreiden harjoittelussa käyttämät ampumavarat moninkertaistettiin.

Ampuminen on ollut Sveitsin kansallisurheilua jo hamasta Wilhelm Tellin ajasta lähtien. En tiedä, missä vaiheessa Shützenvereinit ja vuosittaiset Schützenfestit levisivät muualle Saksaan, mutta ainakin Napoleonia vastaan käyty vapaussota nosti ampumataidon arvostuksen korkealle. Nykyäänkin monella Saksan paikkakunnilla valitaan vuosittain Schützenkönig paikkakunnan kunniakansalaiseksi ja juhlitaan ampujia ja heidän taitojaan oluen ja rallatusten kera.

Ampumataidot ainakin Preussin armeijassa siis joka tapauksessa tulivat hyviksi vasta suunnilleen vuosina 1813-15. Kun ranskalaiset sitten 1800-luvun puolivälissä suunnittelivat röyhkeästi Reininmaan liittämistä omaan maahansa, laulettiin Saksan puolella Wacht am Rheiniä, jossa korostettiin sitä, että joka ukko täällä vielä osaa pyssyn virittää…

Solang ein Tropfen Blut noch glüht,
noch eine Faust den Degen zieht,
und noch ein Arm die Büchse spannt,
betritt kein Feind hier deinen Strand!

 

Napoleonin nöyryyttämä Preussi todella nousikin sitten sellaiseen kuntoon, että se yllättäen rökitti perin pohjin Ranskan, vanhan vainoojan. Sen jälkeen tietenkin oli aika hautoa Ranskassa kostoa ja sitten Saksassa koston kostoa jne…

Itävalta, vuodesta 1867 Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia joutui näissä kahinoissa Preussin tylysti syrjään sysäämäksi, vaikka sen sotahistorialla oli komeat perinteet. Niin katoaa mainen kunnia.

Joka tapauksessa Itävallan armeijalla oli muuan kiinnostava innovaatio, jollaisen olen nähnytkin Wienin sotamuseossa. Kyseessä on ilmakivääri.

Itävallan jääkärit tosiaan käyttivät ilmakivääreitä, joista käsiteltävänä oleva kirja esittää yhden mallin. Siinä aseen tukkina oli messinkipullo, joka sisälsi paineilmaa. Ilmaa pumpattiin tavallisen käsikompressorin näköisellä vehkeellä ja kullakin jääkärillä oli pari pulloa mukanaan taisteluun mennessä. Jokainen pullo riitti peräti 40 laukaukseen, joista tosin vain ensimmäiset 20 olivat todella tehokkaita.

Jo vuonna 1780 neljä sotilasta jokaisesta jääkärikomppaniasta sai aseeksi tämän tekniikan ihmeen, joka tunnettiin nimellä Repetierwindbüchse. Sen tehokas ampumaetäisyys oli 150 askelta ja kaliiperi 13 milliä. Siihen kehitettiin jopa kuulamakasiini.

Ainakin teoriassa vehje oli ylivertainen, se oli ”aina” ampumavalmis ei säikähtänyt sadettakaan eikä kaiketi vaatinut kovinkaan suurta harjoitusta. Se oli kuitenkin aikansa teollisuudelle liian herkkä ja mutkikas mekanismi valmistettavaksi ja se jäikin pois käytöstä vuonna 1815. Mielestäni Itävallan armeija joka tapauksessa käytti hieman tosienlaisia ilmakivääreitä vielä myöhään 1800-luvulla.

Musta ruuti on aika vaativa ampuma-aine muun muassa siksi, että se imee herkästi kosteutta. Onkin luonnollista, että sitä on yritetty eri tavoin korvata. Erilaiset ruudit ovat kuitenkin pitäneet pintansa ampuma-aineina tähän päivään saakka. Sähköllä tai paineilmalla toimivat aseet ovat jääneet kuriositeeteiksi.

Itävaltalaisten ilmakiväärijääkärien esimerkki kuitenkin panee ajattelemaan monenlaisia mahdollisuuksia. Olisiko paineilmaa voitu käyttää jo tykeissäkin vaikkapa Napoleonin sotien aikana? 1700-luvun meritaisteluissa suuri osa tappioista syntyi omista putkiräjähdyksistä ja esimerkiksi polttokuulien ja kranaattien käsittely vaati suurta kokemusta ja oli silti vaarallista, kun mustan ruudin kanssa pelattiin.

Entäpä, jos tykkien vieressä olisikin ollut suuri ilmapumppuja, joilla miehet olisivat pitkävartisilla, vanhan paloruiskun näköisillä vipuvarsilla aikaan saaneet niihin hirmuisen heittoenergian? Olisiko teho riittänyt vai olisiko vaarana ollut lähinnä se, että vihollinen olisi nauranut uudelle aseelle ja näin lamauttanut ilmatykkimiesten moraalin?

Monenlaisia kysymyksiähän nousee mieleen menneisyyden unohdettuja ratkaisuja katsellessa. Paljn on ihmisnero kykyjään käyttänyt, kun on tarvittu seita kehittää lajitoverien pään menoksi.

Sitä ei tapahtunut

Siitä, mitä ei tapahtunut

Jälkeenpäin katsoen historia näyttää selkeältä ja suunnitelmalliselta tapahtumien ketjulta, jossa syyt ja seuraukset ovat kauniissa järjestyksessä ja tuottavat ne tulokset, jotka tunnemme. Sitä paitsi tunnemme syytkin vallan erehtymättömästi.

Suomen itsenäisyys on meidän kannaltamme eräs historian kaikkein merkittävimmistä tuloksista, jonka sankarit on helppo löytää siinä kuin konnatkin. Keisarin rikottua valansa ei suomalaisille jäänyt muuta keinoa kuin pyrkiä itsenäisyyteen ja siihen myös päästiin. Vastarinnan kannattajat olivat avainasemassa. Hyväuskoiset tai suorastaan moraalisesti mädänneet myöntyvyysmiehet taas mielistelivät sortajaa ja olipa niitäkin, jotka peräti toimivat sortovallan kätyreinä.

Kansan yhtenäisyydestä ei siis varsinaisesti voinut puhua edes porvarillisella puolella ja sitäkin suuremmaksi hajottavaksi tekijäksi tuli ennen pitkää työväenliike, joka aluksi oli kiivas sortovallan vastustaja muuttuakseen sitten sen kuuliaiseksi kannattajaksi niin pian kuin aateveljet pääsivät Venäjällä valtaan ja lurittelivat lipevästi ystävyyttään. Mutta jo pian sodan alettua kansa alkoi aseistautua ja kun aika koitti, se nousi ja vapautti maan.

Tässä kai melko tavanomainen kuva Suomen itsenäistymisestä, jonka erityisiä sankareita olivat aktivistit ja jääkärit, jotka vaaransivat kaikkensa hankkiessaan vapautumista varten aseita ja sotilaskoulutusta. Myöntyväisyyspuolella heitä pidettiin häirikköinä ja suorastaan rikollisina. Olihan todennäköistä, että he vetäisivät Suomen päälle rankaisutoimet, mikä johtaisi maan nauttimien viimeistenkin oikeuksien hävittämiseen, kuten Puolassa oli tapahtunut.

Aseiden hankkiminen ja muu aktiivisen vastarinnan valmistelu todella väistämättä aiheutti venäläisellä taholla asianmukaisen reaktion, joka ei luvannut hyvää. Eritoten John Grafton-laivan tapaus ja Voimaliiton paljastuminen johtivat suorasukaisiin päätelmiin siitä, mitä oli tekeillä: aseellinen kapina ja irrottautuminen Venäjästä Ruotsin avulla, kunhan Saksa hyökkäisi. Ei siinä kovin väärässä oltukaan, vaikka Ruotsin aikeita ei osattu lukea.

Ajatus siitä, että Ruotsi haluaisi ehdottomasti ottaa Suomen takaisin Venäjän ja Saksan välisen sodan syttyessä, näytti Pietarin pääesikunnan ikkunoista katsoen selviöltä ja suunnitelmat tehtiin sen mukaan. Kun sota siten syttyi, oli amiraali von Essen jo lähdössä tuhoamaan äkkiylläköllä Ruotsin laivastoa, mutta hänet pysäytettiin jostakin syystä, jota en nyt muista.

Varustautuminen suomalaisten kapinaan oli tietenkin venäläisestä näkökulmasta katsoen välttämätöntä ja normaalia yleisesikuntatyötä. Kapinan oletettiin saavan raakoja etnisen puhdistuksen muotoja ja Valamon ja Konevitsan munkkien suojaksi suunniteltiin joukkoja paikallisista oikeauskoisista luotettavista henkilöistä. Venäläisen väestön oli yleensäkin syytä hakeutua venäläisten varuskuntien suojaan, kuten jo vuoden 1905 kapinassa oli tehty. Kosto hallituksen politiikasta saattoi koitua viattomien siviilien osaksi, arveltiin enemmän tai vähemmän profeetallisesti, kun muistamme Viipurin tapahtumat vuonna 1918. Pertti Luntinenhan on ansiokkaasti tutkinut näitä venäläisten valmisteluja suomalaisten kapinan varalle ja kertoo niistä vähän tunnetussa kirjassaan.

Muutamassa vuodessa Helmikuun manifestin jälkeen uskollisista suomalaisista oli tullut esivallan silmissä puolalaisiin verrattava vihamielinen elementti. Keisarikunnassa palvelevista suomalaisista tehtiin yksityiskohtaisia luetteloja ja santarmit kokosivat tietoja tuhansista Suomen suomalaisista, muun muassa aivan vähäisissäkin luottamustehtävissä maaseudulla toimivista sosiaalidemokraateista. Heistä hankittiin myös paikallisilta viranomaisilta lausuntoja. Myös Helsingin talot olivat tarkkailun alaisina.

Kun kansannousua oli syytä odottaa, sitä vastaan oli myös ennakolta valmistauduttava. Pääesikunnassa vaikuttava II päämajoitusmestari, kenraalimajuri Borisov laati asiasta muistion vuonna 1907.

Borisov palautti mieleen, että suomalaiset olivat nousseet kapinaan myös vuoden 1808 sodan aikana, heti sen jälkeen kun venäläiset olivat alkaneet kärsiä tappioita. Kuormastoja oli ryöstetty, kuriirien kulku estetty, sairaaloita ja osastoja tuhottu sillä ”suomalaisella julmuudella, joka ilmeni sittemmin äskettäisissä Tuckumin, Riian ja Windaun tapahtumissa” (sic!). Toiminta saavutti ”uskomattoman laajuuden” sen jälkeen kun Kulnevin ja Bulatovin joukot oli lyöty hajalle Siikajoella ja Revonlahdella. Suuria ihmismääriä liittyi kapinallisiin, kaupungeissa ammuttiin ikkunoista, talopojat aseistautuivat nuijilla ja viikatteilla. Venäläisiä sotilaita, jopa 11 miestä yhdessä paikassa, kaivettiin vyötäröä myöten maahan ja hakattiin heiltä pää poikki.

”Suomalaisella itsepäisyydellään” kerran jo rauhoitetut kylät nousivat uudelleen heti venäläisten lähdettyä. Ylipäällikkö Buxhoevden tunnusti tilanteen vakavuuden ja pyysi lisäämään joukkojen vahvuutta puolella. Samaan aikaan kelirikko erotti venäläisen armeijan kotimaasta.

Oli syytä odottaa, että tulevassa sodassa syntyisi samanlainen tilanne. Koko Suomi täyttyisi rahvaan pyssymiehistä ja kulkutiet tukittaisiin. Tämän takia oli jo ennakolta valmistauduttava kansannousun varalle. Mikäli sellaisen syttyessä tuijotettaisiin Haagin konferenssin päätöksiin eikä sotataidon vaatimuksiin, saattoi odottaa Tuckumin (Tukums) vuoden 1905 tapahtumien toistumista. Oli tunnettava ”suomalaisten julma, villi ja itsepäinen luonto” ja heidän sulkeutuneisuutensa ja kavaluutensa ymmärtääkseen, ettei heiltä ollut armoa odotettavissa. Piti ottaa oppia vuosien 1808-09 sodan kokemuksista ja käyttää jo silloin sovellettuja keinoja: veristä terroria, joka pitäisi kansan ellei nyt alamaisena, niin ainakin toimettomana.

Tässä kirjoittaja viittaa Vaasan maihinnousun yhteydessä tapahtuneeseen kansannousuun ja sen jälkeisiin kostotoimiin.

Borisovin mielestä tulevassa sodassa oli toimittava kuten saksalaiset. Heidän yleisesikuntansa julkaisussa oli päätelty, että humaanisuutta eli ihmisten ja omaisuuden säästämistä voitiin soveltaa vain siinä määrin kuin se palveli sodankäynnin päämääriä. Oli iskettävä kaikkia niitä resursseja vastaan, joita vihollinen saattoi käyttää hyödykseen, kuten von Moltke tunnetussa kirjoituksessaan ”hyvin painokkaasti sanoi”, Borisov mainitsi. Totaalinen sota kaikessa irvokkuudessaan ei siis syntynyt luonnonvoimaisesti ja ikään kuin vahingossa, vaan suunniteltiin kylmäverisesti ennakolta.

Terrorin ja vastaterrorin logiikka oli sama kuin aina ennenkin. Sitä sovellettiin Suuresta pohjan sodasta hamaan toiseen maailmansotaan ja varmaan myös miltei aina sitä ennen ja sen jälkeen vastaavissa tapauksissa. Kun tappoi yhden, pelotti tuhat. Koska tästä pyrki aina seuraamaan koston kierre, kovennettiin sitten panoksia aina joka kierroksella tarpeen mukaan ja lopulta päästiin hurjiin verilöylyihin, joita etenkin saksalaiset sovelsivat monessa maassa. Mutta eivät ne mitään uutuuksia olleet.

Kuten tunnettua, maailmansodan syttyessä suomalaiset pysyivät vastoin odotuksia aivan rauhallisina eikä Ruotsikaan osoittanut merkkejä aggressiivisuudesta. Epäluotettavina pidetyt suomalaiset oli vapautettu asepalveluksesta, mutta nelisen sataa ilmoittautui vapaaehtoisiksi puolustamaan Venäjää. Tätä tuskin oli odotettu. Keisari katsoi aiheelliseksi kiittää uskollisia suomalaisiaan ja saapui itsekin katsomaan, miten asiat täällä sujuvat.

Toisaalta Saksaan lähti paljon enemmän nuorisoa kuin emämaata puolustamaa. Se sai siellä sotilaskoulutuksen ja palasi sitten ajan koittaessa todella Suomeen johtamaan sitä kansannousua, jota Pietarissa oli jo kauan pelätty ja Suomessa toivottu, tosin vain sinisissä unelmissa.

Kun kansannousu sitten tapahtui, olivat olosuhteet jotakin aivan muuta kuin osapuolet olivat kuvitelleet. bolševikkikaappaus ja sen aiheuttama sekasorto olivat halvaannuttaneet Venäjän ja tuhonneet sen armeijan. Nyt sillä, bolsevistisessakaan muodossaan ei ollut enää käyttökelpoisia voimia kansannousun vastustamiseen. Pari latvialaisrykmenttiä ja epämääräinen joukko matruuseja eivät riittäneet mihinkään.

Niinpä tapahtui ihme: venäläiset eivät toimeenpanneet Suomessa minkäänlaista terrorikampanjaa eivätkä suomalaiset liioin joutuneet käymään sissisotaa, vaan saattoivat käydä suoraan moraalinsa menettäneiden varuskuntien kimppuun. Niiden aseistariisuminen onnistui ilman vakavaa vastarintaa.

Myös jääkärit, joita valtiopettureina uhkasi sotalakien mukainen hirttotuomio, säilyivät kuin ihmeen kautta vakavilta rangaistuksilta. Vain kaksi värväriä hirtettiin. Terrorin kohteeksi joutuikin suomalaisten sijaan joukko venäläisiä, vieläpä täysin syyttömiä.

Kaikki olisi voinut käydä aivan toisin. Kun suomalaiset ennen sotaa joskus uhmapäissään muistuttivat, että myös pieni Japani oli nöyryyttänyt Venäjän, heille voitiin vastata täydellä uskottavuudella, ettei Suomi ollut mikään Japani ja että sille Venäjä olisi aina tarpeeksi vahva. Oli mahdotonta edes kuvitella muunlaista tilannetta. Eipä Suomesta olisi tainnut olla uudet Tsushiman järjestäjäksi.

Niinpä Suomen tulevaisuus voitiin realistisesti ajatellen rakentaa vain yhteistyössä Venäjän kanssa. Vanhasuomalaiset ja osin muutkin ottivat realiteetit vakavasti ja paheksuivat jyrkästi jääkäreitä ja muita vehkeilijöitä, jotka järkevästi ajatellen saattoivat tuoda maalleen vain onnettomuutta. Esimerkiksi Mannerheimin strategiana oli hankkia Venäjän myötämielisyys tukemalla sen, siis sen oikean vanhan keisari-Venäjän sotaponnisteluja.

On historian ironiaa, että järkevät mielipiteet joutuivat häpeään. Venäjän romahdus ja Saksan voitto olivat Suomen itsenäisyyden välttämätön ehto ja se vahvistettiin reaalisesti Brest-Litovskin sopimuksessa 3.3.1918. Kummisetänä oli Saksa ja takuumiehenä sen Itämeren divisioona.

Jääkärien rooli Suomen ”eurooppalaisen” itsenäisyyden turvaamisessa oli korvaamaton. Toki bolsevikkihallitus oli ”olosuhteiden pakosta” joutunut paperilla tunnustamaan porvarillisen hallituksen johtaman Suomen itsenäisyyden, mikä oli ”inhottavaa”, kuten Lenin asian esitti, mutta tämän tunnustuksen arvo nähtiin heti punakapinan alettua ja itse asiassa jo ennen sitä. Tarkoitus oli tietenkin tunnustaa ”Suomen sosialistisen työväentasavallan” itsenäisyys, jonka sisältö oli alistettu proletaarisen maailmanvallankumouksen eduille.

Jääkärit todella olivat avainasemassa punaisten lyömisessä ja Suomen todellisessa irrottamisessa Venäjästä. Toki läheskään kaikki jääkärit eivät osallistuneet tuohon sotaan, joka käytännössä muodostui kansalaissodaksi. Harvoin muistetaan, että niitä, jotka eivät palanneet Suomeen, ei ollut muutamia, vaan useita satoja. ”Työläisjääkärit” olivat melko merkittävä ja poliittisesti tietoinen osa pataljoonaa.

Mutta tuloksena osaltaan myös Suomeen palanneiden jääkärien toiminnasta oli joka tapauksessa Suomen itsenäisyys eikä sen sijaan suomalaisia kohdannut verilöyly, jollaista aikoinaan oli sekä pelätty että suunniteltu. Vastoin järkeviä odotuksia tämän hurjapäiden joukon rohkeus ei tuhonnut Suomen asiaa, vaan edisti sitä. Niinpä itsenäisen Suomen nuoret sankarit palkittiin runsain mitoin ja pääsivät kansakunnan kaapin päälle. Fortes Fortuna adjuvat, sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Kaikki olisi kuitenkin voinut mennä myös toisin, tietenkin.

Koko Suomen selviytymistarina on miltei uskomaton kautta koko sen historian ja niin on myös jääkärien tarina sen osana. Ehkä me todella olemme Herran valittu kansa, kuten jo Topelius ajatteli? Itsenäistymisen historia ei tapahtunut minkään ennakolta ajatellun käsikirjoituksen mukaan vaan yllätysten summana ja vielä sen aattona tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa. Kaikessa verisyydessään, luokkasotineen se on hyvä esimerkki sellaisesta prosessista, jonka ennustaminen ei etukäteen ole mahdollista.