Honkajoen kollega asialla?

 

Itävallan ilmakiväärimiehet ja muita jääkäreitä

 

Balázs Németh, Early Military Rifles 1740-1850. Osprey Publishing 2020, 180 s.

 

Rihlapyssyähän nimitetään Suomessa kivääriksi, mikä alun perin on yleisempi asetta tarkoittava sana (saks. Gewehr). Ruotsissakin gevär ymmärretään laajemmin ja esimerkiksi haulikko on hagelgevär.

Kiväärit ovat siis suomalaisittain kuulia tai luoteja ampuvia pitkiä pyssyjä ja jo 1700-luvulla sellaisia ruvettiin myös rihlaamaan. Suustaladattava rihlapyssy oli alun perin nimeltään tussari (studsare, ven. študser). Rihlojensa vuoksi sitä voitiin kutsua myös nimellä rihla/rihlakko. Englanniksi nimitys oli rifle ja venäjäksi vintovka (ven. vint/vintik= ruuvi).

Nimestä vait’ kuten runoilija sanoo, rihlaaminen aiheutti joka tapauksessa huomattavia muutoksia aseen ominaisuuksiin ja sitä myöten myös sen käyttöön sodassa.

Sileäpiippuinen musketti oli kohtuullisen eli riittävän tarkka alle sadan metrin matkalta ja yleensä sen käyttöä suositeltiin siinä vaiheessa, kun välimatka viholliseen oli noin 75 metriä.

Tarkkahan se ei ollut, mutta aika tehokas tuolta matkalta ja myös ”nopea” ladata.

Kaikki on suhteellista ja mikäli hyvin äkseerattu armeija pääsi tulinopeuteen 4/ls  minuutti, sitä pidettiin jo mestarillisena suorituksena. Hyvin kepitetyt preussilaiset kuulemma pystyivät siihen. Kun sitten esimerkiksi kolme linjaa ampui vuorollaan, saatettiin saavuttaa jopa huikea 12 laukauksen minuuttinopeus.

Todellisuudessa tulos lienee yleensä jäänyt suunnilleen puoleen tuosta. Mikäli siirryttiin pistinhyökkäykseen, ei aikaa uuteen lataamiseen juuri jäänytkään. Joskus laukaus jätettiin lähestymismarssissa kokonaan ampumatta, jolloin ladattu ase antoi turvaa ja itseluottamusta pahan tilanteen varalle. Tällainenhan oli Kaarle XII:n ja Suvorovin näkemys.

Kaiken kaikkiaan ruutiaseen lataaminen ja laukaiseminen olivat hidasta ja tarkkaa puuhaa. Lataamista nopeuttivat valmiit paperiset patruunat, joissa olivat sekä ruuti että kuula, mutta kun patruuna yleensä aukaistiin hampailla, saattoi ruutiin sekaantua hieman sylkeä, mikä heikensi sen tehoa.

 Sanomattakin on selvää, millaista taitoa vaadittiin, jos mieli saada musketti tai tussari toimimaan sateella. Myös piikiven asento ja vastaavat satunnaissyyt vaikuttivat laukeamiseen ja pidettiin yleensä sallittuna, mikäli ase jäi laukeamatta suunnilleen joka kymmenennellä kerralla.

Laukauksen tehoon vaikutti myös se, että ruudinjyvät saattoivat murskaantua, kun kuulaa painettiin liian kovasti ruutia vasten. Toisaalta kuulan piti olla kuitenkin tiukasti ruudin lähellä, että laukaus sujuisi normaalisti eikä piippu hajoaisi.

Sotilaalla piti siis olla hyvä tuntuma aseeseensa, jotta hän osaisi käyttää sitä hyvin ja tarkasti.

Muskettien kanssa tarkkuuteen ei edes pyritty, mutta kun aseita ruvettiin rihlaamaan, havaittiin, että niillä saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän ja vielä 300 metristäkin tuli osumia aina silloin tällöin.

Oli siis kehitetty ase, joka vaaransi vihollisen sellaiselta etäisyydeltä, ettei se pystynyt syntyneeseen uhkaan vastaamaan ja luultavasti alkoi haikailla pois siirtymistä -tai sitten rupesi hirmuista vauhtia syöksymään kohti uhkaajaa.

Yllättävää kyllä keppikuriin uskovat preussilaiset näyttävät olleen uranuurtajia myös jääkärijoukkojen perustamisessa. Jääkärit (saks. Jäger -metsästäjä) olivat kevytaseisia valiosotilaita, jotka vainosivat vihollista oman taktiikkansa mukaisesti.

He saattoivat käyttää hajamuodostelmia ja 2-3 hengen ryhmiä, joissa sotilaat suojelivat toisiaan -tussarin lataaminen kesti jopa kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja usein kuula tiivistettiin rasvalapulla ja sitten nakutettiin pienellä vasaralla piippuun, ruutiin asti, mutta ruudin jyväsiä särkemättä.

Kaikki armeijat eivät käyttäneet vasaraa eikä rasvalappuja, mutta silti touhu oli hidasta ja vaati harjaannusta.

Jääkärien oli määrä olla taitavia tarkka-ampujia ja sellaiseksi tullaan vain harjoittelemalla. Kuitenkin valtio koetti kaikkialla säästää ruudista ja lyijystä. Preussissakin saivat jääkärit aluksi ampua vain yhdeksän laukausta vuodessa, ja lyijy oli aina kerättävä talteen uutta käyttöä varten.

 Savon jääkärit sentään näyttävät ampuneen jopa 15 laukausta valtion laskuun per vuosi. Sen ohella he metsästelivät omalla kustannuksellaan.

Kun Napoleon Jenan ja Auerstedtin taistelussa vuonna 1806 tekivät selvää Preussin joukoista, nousi taistelukyvyn parantaminen ykkösasiaksi. Preussin armeijan uudistaja Scharnhorst panosti paljon kevyisiin vapaajoukkoihin eli muun muassa juuri jääkäreihin ja katsoi, että ne oli opetettava ampuaan tarkasti. Niinpä jääkäreiden harjoittelussa käyttämät ampumavarat moninkertaistettiin.

Ampuminen on ollut Sveitsin kansallisurheilua jo hamasta Wilhelm Tellin ajasta lähtien. En tiedä, missä vaiheessa Shützenvereinit ja vuosittaiset Schützenfestit levisivät muualle Saksaan, mutta ainakin Napoleonia vastaan käyty vapaussota nosti ampumataidon arvostuksen korkealle. Nykyäänkin monella Saksan paikkakunnilla valitaan vuosittain Schützenkönig paikkakunnan kunniakansalaiseksi ja juhlitaan ampujia ja heidän taitojaan oluen ja rallatusten kera.

Ampumataidot ainakin Preussin armeijassa siis joka tapauksessa tulivat hyviksi vasta suunnilleen vuosina 1813-15. Kun ranskalaiset sitten 1800-luvun puolivälissä suunnittelivat röyhkeästi Reininmaan liittämistä omaan maahansa, laulettiin Saksan puolella Wacht am Rheiniä, jossa korostettiin sitä, että joka ukko täällä vielä osaa pyssyn virittää…

Solang ein Tropfen Blut noch glüht,
noch eine Faust den Degen zieht,
und noch ein Arm die Büchse spannt,
betritt kein Feind hier deinen Strand!

 

Napoleonin nöyryyttämä Preussi todella nousikin sitten sellaiseen kuntoon, että se yllättäen rökitti perin pohjin Ranskan, vanhan vainoojan. Sen jälkeen tietenkin oli aika hautoa Ranskassa kostoa ja sitten Saksassa koston kostoa jne…

Itävalta, vuodesta 1867 Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia joutui näissä kahinoissa Preussin tylysti syrjään sysäämäksi, vaikka sen sotahistorialla oli komeat perinteet. Niin katoaa mainen kunnia.

Joka tapauksessa Itävallan armeijalla oli muuan kiinnostava innovaatio, jollaisen olen nähnytkin Wienin sotamuseossa. Kyseessä on ilmakivääri.

Itävallan jääkärit tosiaan käyttivät ilmakivääreitä, joista käsiteltävänä oleva kirja esittää yhden mallin. Siinä aseen tukkina oli messinkipullo, joka sisälsi paineilmaa. Ilmaa pumpattiin tavallisen käsikompressorin näköisellä vehkeellä ja kullakin jääkärillä oli pari pulloa mukanaan taisteluun mennessä. Jokainen pullo riitti peräti 40 laukaukseen, joista tosin vain ensimmäiset 20 olivat todella tehokkaita.

Jo vuonna 1780 neljä sotilasta jokaisesta jääkärikomppaniasta sai aseeksi tämän tekniikan ihmeen, joka tunnettiin nimellä Repetierwindbüchse. Sen tehokas ampumaetäisyys oli 150 askelta ja kaliiperi 13 milliä. Siihen kehitettiin jopa kuulamakasiini.

Ainakin teoriassa vehje oli ylivertainen, se oli ”aina” ampumavalmis ei säikähtänyt sadettakaan eikä kaiketi vaatinut kovinkaan suurta harjoitusta. Se oli kuitenkin aikansa teollisuudelle liian herkkä ja mutkikas mekanismi valmistettavaksi ja se jäikin pois käytöstä vuonna 1815. Mielestäni Itävallan armeija joka tapauksessa käytti hieman tosienlaisia ilmakivääreitä vielä myöhään 1800-luvulla.

Musta ruuti on aika vaativa ampuma-aine muun muassa siksi, että se imee herkästi kosteutta. Onkin luonnollista, että sitä on yritetty eri tavoin korvata. Erilaiset ruudit ovat kuitenkin pitäneet pintansa ampuma-aineina tähän päivään saakka. Sähköllä tai paineilmalla toimivat aseet ovat jääneet kuriositeeteiksi.

Itävaltalaisten ilmakiväärijääkärien esimerkki kuitenkin panee ajattelemaan monenlaisia mahdollisuuksia. Olisiko paineilmaa voitu käyttää jo tykeissäkin vaikkapa Napoleonin sotien aikana? 1700-luvun meritaisteluissa suuri osa tappioista syntyi omista putkiräjähdyksistä ja esimerkiksi polttokuulien ja kranaattien käsittely vaati suurta kokemusta ja oli silti vaarallista, kun mustan ruudin kanssa pelattiin.

Entäpä, jos tykkien vieressä olisikin ollut suuri ilmapumppuja, joilla miehet olisivat pitkävartisilla, vanhan paloruiskun näköisillä vipuvarsilla aikaan saaneet niihin hirmuisen heittoenergian? Olisiko teho riittänyt vai olisiko vaarana ollut lähinnä se, että vihollinen olisi nauranut uudelle aseelle ja näin lamauttanut ilmatykkimiesten moraalin?

Monenlaisia kysymyksiähän nousee mieleen menneisyyden unohdettuja ratkaisuja katsellessa. Paljn on ihmisnero kykyjään käyttänyt, kun on tarvittu seita kehittää lajitoverien pään menoksi.