Detaljeja menneestä

 

Savon jääkärit ja heidän vaatepartensa

 

Savon jääkäreitä on jo varsin tarkoin tutkittu ja olen aiheesta kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun jääkärit tulokset).

Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää (saks. Jäger, ransk. chasseur jne.). Kyseessä olivat nimenomaan peitteisessä maastossa hajaryhmityksessä toimivat tarkka-ampujat, joiden rihlatuilla aseilla (tussari, ruots. studsare) saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän, kun musketilla osuminen yli 75 metrin päästä oli jo onnen kauppaa.

Tussarin lataaminen kesti kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja rihlauksen tekeminen oli ajan menetelmillä kallista. Silti jo 1700-lubulla ymmärrettiin yleensä kaikkialla tällaisten joukkojen arvo. Suomen peitteisessä maastossa se oli erityisen suuri ja Savon jääkärit saivatkin eliittijoukon maineen, vaikka sitä harjoitettiin hyvin vähän.

Savon jääkärit eivät olleet asevelvollisia siinä mielessä kuin ruotusotilaat (Savossa Savon kevyt jalkaväkirykmentti), vaan niin sanottu vapaajoukko, aikansa sopimussotilaita. He eivät saaneet sotilastorppaakaan, vaan ainoastaan rahapalkkion.

Tarkempi kuvaus Savon jääkäreistä on Huuskosen tutkimuksessa (Vihavainen: Haun jääkärit tulokset). Jääkärien vaateparressa oli kaikissa armeijoissa yleensä paljon vihreää, kyseessä oli aikansa maastopuku.

Savon jääkärijoukko perustettiin jo 1770-luvun alussa ja tehokkaan yksikön siitä tekivät Sprengtportenin veljekset, etenkin Yrjö Maunu, joka hankki sille varusteitakin jopa omilla varoillaan, saaden toki rahat sitten valtiolta takaisin.

Jääkärijoukko oli aluksi aika pieni, mutta paisui sitten rykmentiksi, joka yhdessä ruotujakoisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunoiden kanssa muodosti parin tuhannen hengen Savon prikaatin, joka laajimmillaan käsitti periaatteessa jopa 4000 miestä, tykistöineen ja laivastoineen. Se oli iso määrä siihen aikaan.

Prikaatiin tunnetusti kuului myös Sulkavan komppania, jonka päällikkönä oli Suomen sodan syttyessä Runebergin eniten urheudestaan ylistämä Joachim Zacharias Duncker (ks. Vihavainen: Haun duncker tulokset) Ristiinasta.

Kuten jo tästäkin näkee, miehistö asui hyvin hajallaan ja ymmärtää saattaa, mitä tämä merkitsi vaikkapa liikekannallepanon suhteen. Saivat siinä kuriirit karauttaa virstan jos toisenkin, kun joukkoja sotaan koottiin.

Muuten, sulkavalaiset olivat tuossa komppaniassa pieni vähemmistö ja jopa enemmän heitä vapaaehtoisina palveli esimerkiksi Saimaan laivastossa, jolla oli satamansa Ristiinassa ja Varkaudessa. Sulkavan ruotumiehet taas palvelivat Puumalan ja Juvan komppanioissa ja niinikään ruotujärjestelmään kuuluvat rakuunat Karjalan rakuunoissa.

Millainen oli ulkoisesti Savon jääkäri, joka juhlapäivinä saapasteli koko komeudessaan kirkonmäellä paraatissa? Mainittakoon, että kirkkoparaatit, joita ruotujoukot harrastivat alituiseen, jäivät harvinaisiksi jääkäreillä, joiden taktiikka ei edellyttänyt suljetussa järjestyksessä liikehtimistä.

Vanhoista mallikuvista näemme erilaisia jääkäriunivormuja ja katselmuksissa aina tutkittiin, missä kunnossa aseet ja univormut olivat. Niiden pöytäkirjat ovat säilyneet ja joskus ne olivat aika korutonta kertomaa. Monet ”parselit” olivat loppuun kuluneita ja aseetkin saattoivat olla hylkäyskunnossa. Puutteet tietenkin pyrittiin pian korjaamaan.

Käytännössä kaikki ei aina ollut niin helppoa ja Mikkelin malmilla nähtiin varmasti usein aika kirjavaakin joukkoa. Jopa nuoren kuninkaan Kustaa IV Adolfin siellä käydessä ei kaikille löytynyt ehjiä varusteita ja monilla olivat housuntakamukset paikatut.

Kun kuningas moitti asiaa ja sanoi, että vihollinenhan nauraa tämän nähdessään, tokaisi komentaja, ettei vihollinen koskaan pääsisi näkemään savolaisia selkäpuolelta.

Niin tai näin, kertomus varusteiden kunnosta ja niiden muuttumisesta on sekin omalla tavallaan kiintoisa ja sen on Martin Markelius myös Savon jääkärien osalta selvittänt kirjassaan Gustav III:s armé (Stockholms 2020).

Savon jääkärit -Savolax fotjägerkår- käytti aluksi univormuna vuoden 1770 mallia, joka oli väriltään vihreä ja johon kuuluivat sarkaiset takki, housut ja liivi sekä viitta ja hattuna niin sanottu karpuusi hylkeennahasta. Siinä oli edessä levy ja tupsu keltaisesta villakankaasta.

Tämä oli teoriaa. Oikeasti puku oli hieman erilainen. Liivi oli valkoinen eikä vihreä ja kankainen eikä sarkainen ja sama koski housuja. Miehillä oli lisäksi pieksut (pjäxor) paikallista valmistetta. Alusvaatetus (släpmundering) käsitti kypärähatun (kasketthatt),  nutun, liivin ja housut sarasta.

Vuoden 1779 katselmuksessa olivat univormut loppuun kuluneet ja sen sijaan käytettiin  niin sanottuja alusvaatteita (släpmundering). Aseet ja remmit olivat huonossa kunnossa.

Vuoden 1779 ohjesäännön mukainen univormu käsitti vihreän kangastakin, jossa olli keltaisia koristeita ja valkoinen vuori sekä 29 tinanappia, valkoinen röijy vihrein käänteineen, valkoiset housut ja vihreät charivadit (housujen päälle vedettävät suojukset) sekä karpuusi (hattu) kovasta nahasta, jossa oli hylkeennahkalieri, levy sekä plyymi (oik. sulka).

Jääkärijoukon viitta oli vihreää kangasta ja siinä oli keltainen kaulus ja valkoinen vuori.

Alusvaatetus, jonka kruunu myös maksoi, käsitti puseron ja housut harmaasta sarasta, hatun, kengät (kängor) ja muuta vähäisempää.

Vasta vuonna 1783 oli nämä univormut jo luovutettu. Oli myös saatu jalansuojukset (charivader) ja viitat koko miehistölle ja sortuukit (pitkät takit) rumpaleille olivat myös tulleet. Alusvaatetus oli katselmusrullan mukaan käyttökunnossa.

Vuoden 1787 katselmuksessa todettiin, että aseet oli jo korjattu, mutta remmit olivat niin kehnoja, että ne piti poistaa.

Kun hovimiehestä ja Ranskan armeijan veteraanista Curt von Stedingkistä tuli Kustaan sodan aikana Savon prikaatin komentaja, teki hän uudistuksia myös vaatetukseen. Hän muun muassa halusi antaa kaikille miehille pitkät housut, joissa oli kiinteät suojukset (charivader), ja jotka olivat nahkaa polvesta alaspäin, koska metsässä jalkoja olli suojeltava.

Stedingk vaati myös lämpimiä lampaannahkapuseroita kaikille ja suosi savolaispieksuja, jotka sopivat myös hiihtämiseen. Hän vaati myös, että vaatetus oli vaihdettava joka toinen vuosi eikä kerran kolmessa vuodessa ja housut kerran vuodessa.

Ei ole tietoa siitä, missä määrin nämä pyrkimykset toteutuivat sodan aikana, kun kulutus oli valtava ja puutteet olivat pahoja joka taholla.

Katselmuksessa vuoden 1789 joulukuussa eli kun puolitoista vuotta oli sodittu, olivat kaikki varusteet loppuun kuluneita ja jääkärit olivat usein ”alusvaatteisillaan” ja käyttivät myös venäläisiltä saatuja varusteita. Vuoden 1790 katselmuksessa olivat miesten ”alusvaatteetkin” loppuun kuluneita.

Eipä ihme, että Stedingk vuonna 1789 kirjeessään makasiiniin vaati, että oli saatava ehdottomasti sarkaa mahdollisimman paljon, värillä ei ollut väliä… Paleltuminen ja jatkuva sairastelu oli koko ajan uhkaamassa noita vapaaehtoisia, jotka yleensä olivat hyvin vaatimattomista oloista, renkejä ja loisia, jotka tuskin pystyivät vaatteita ostamaan.

Voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että käytännössä Savon joukot eivät muodostaneet ulkoisesti kovinkaan yhtenäistä porukkaa, etenkään sota-aikana. Karjalan rakuunoiden univormun väriäkin jouduttiin kesken sotaa vaihtamaan vaalean sinisestä tumman siniseksi, kun sopivan väristä sarkaa ei ollut.

Voi myös todeta, että univormut olivat kaikkea muuta kuin käytännöllisiä ja esimerkiksi korvien paleltumiselta nuo hatut tuskin suojasivat lainkaan. On syytä olettaa, että ne miehet, jotka joutuivat olemaan pakkasessa, keksivät mitä tahansa keinoja ollakseen paleltumatta.

Saattaapa olla, että joukko, jonka Runeberg ja eräät muutkin mainitsee olleen väriltään musta ja ryysyihin puettu, saattoi muistuttaa aika vähän mallipiirustuksia ja pikemminkin niitä toisen maailmansodan saksalaisia, jotka pukivat kaikkea mahdollista lämmikettä päälleen jouduttuaan Venäjän pakkasiin.