Se oikea nimi
Kuten on usein tullut todettua, suomen
kieli on sangen omalaatuista, eikä siinä normaalisti ole käytetty monia
sellaisia äänteitä, jotka useissa indoeurooppalaisissa kielissä ovat tavallisia.
Myös esimerkiksi vokaalisointu on suomelle ominainen, vaikka monet muut eivät
siitä ole kuulleetkaan.
Tämä suomalaisen äännemaailman erikoisuus
on käytännössä aiheuttanut sen, että monet vieraat sanat ovat olleet -ja yhä
ovat- suomalaisille ellei nyt mahdottomia ääntää, niin ainakin kovan
harjoittelun takana. Toki nykyinen kaikkialle tunkeutuva englanti on suomalaisenkin
korvaa jos kieltäkin liipannut omaan suuntaansa.
Meillähän on tyypillisesti pidetty muista
kielistä suoraan otettuja lainasanoja eli ns. sivistyssanoja(!) jotenkin
hienoina, onhan niiden oikea lausuminenkin jo osoitus jonkinlaisesta monilta puuttuvasta
taidosta ja harjoituksesta, ettei nyt sitten siitä itsestään sivistyksestä.
Niin sanottu stadin slangi, kuten usein
olen todennut, pelaa juuri tuolla epäsuomalaisuudella ja ottaessaan suomalaisiin
sanoihin vieraita äännerakenteita, auttaa erottautumaan tehokkaasti siitä
joukosta, jotka eivät ole oppineet moisten äänten rakentelua. Vain venäjän ы-äännettä en ole koskaan slangissa
huomannut, enkä liioin soinnillista suhuäännettä ж-tä. Ehkä ne jo olivat liian vaikeita.
Niin sanottu hyperkorrektius on
pohjimmiltaan aivan tuota samaa ilmiötä, meikäläisten p,t,k -konsonanttien tilalle
työnnetään ehdottomasti joku b, d tai g, silloinkin kun se on vieheellistä,
mikäli sana on ulkomainen. Se vain kuulostaa jotenkin hienolta, ellei peräti sivistyneeltä.
Mutta radiossa ja televisiossa puhutaan
kyllä yhä vain ”olumppialaisista”, eikä konstailematon, rasvanahkainen duunari vieläkään
suostu mitään herrojen ”keetä” tai ”reetä” ääntämään, puhumatta nyt
konstikkaista kirjainyhdistelmistä.
Entä sitten. Ei kielestä sen huonompaa tai
parempaa tule sen käytttämien äänteiden perusteella. Jokaisessa kielessä on omat
tapansa ja sen mukaisesti niillä esimerkiksi myös on kullakin omat translitterointisääntönsä,
kun viedään teksti yhdestä kirjaimistosta toiseen.
Tämän ymmärtäminen on kyllä ollut mahdotonta
etenkin niille, joiden mielestä englannin kielen mukainen kirjoitustapa on
jollakin tavalla hyvä, vaikka juuri se on luultavasti Euroopan huonoin. Kun
sitä sitten sotketaan muiden kielten translitterointiin, saadaan aivan idioottimaisia
tuloksia tyyliin ”Khel’sinki” jne.
Mutta eipä siitä sen enempää. Huomasin
jollakin palstalla taas pitkän ketjun hallitsijoiden nimien kirjoittamisesta,
joka lähti kai siitä aksioomasta, että meillä kaikki tehdään typerästi, kun
taas muualla ei. Esimerkiksi joku Charles on meillä muodossa Kaarle, George
muodossa Yrjö ja niin edelleen. Siellä ulkomailla, jossa tämäkin asia osataan
paremmin, käytetään niitä oikeita muotoja.
No, tämä nyt tietenkin perustui vain asian
totaaliseen ymmärtämättömyyteen. Eurooppalainen nimistö on suureksi osaksi peräisin
Raamatusta, jonka henkilöistä jokaisella kielellä on omat, vakiintuneet ja
sille ominaiset muotonsa.
Harvoin käytetään alkuperäisiä heprea- tai
arameankielisiä muotoja ja esimerkiksi suomen Johannes/Juho/Jussi (heprean Iohanan,
Iohohanan) on paitsi arabian Jahja, myös englannin John, unkarin Janos, espanjan
Juan, ranskan Jean, venäjän Ivan, saksan Hans ja niin edelleen. Se ”oikea” eli
alkuperäinen muoto on tietenkin heprealainen ja tarkoittaa ”Herra armahti”.
Ja Jaakko on alun perin Iakov, vaikka
englanniksi se on usein vääntynyt muotoon James tai Jim, jopa Jack, vaikka jälkimmäinen
oikeastaan viittaa nimeen John.
Suomeksi skotlantilaisia James-kuninkaita
nimitetään Jaakoiksi, mikä on varsin loogista, jos kerran kehtaamme olla
suomalaisia.
Se Englannin valloittaja, jota siellä
kutsutaan nimellä William the Conqueror on suomeksi Vilhelm Valloittaja.
Ranskaksi se on Guillaume le Conquérant, italiaksi Guglielmo I, espanjaksi
Guillermo el Conquistador ja niin edelleen.
Mutta eivät ainoastaan raamatulliset nimet
ja kuninkaiden nimet ole tapana kääntää. Sellaiset historian henkilöt, joiden
tuntemisen kai ajatellaan kuuluvan yleissivistykseen (onko niitä vielä?) ovat
eri kielillä erilaisia. Kirjoitin jokunen vuosi sitten blogin Orleans’n neitsyestä
italialaisen kirjan perusteella (ks. Vihavainen:
Haun Il processo di condanna di Giovanna d’Arco tulokset).
Neitsyen pelkkää
nimeäkään ei siis tyydytty muuntamaan italian mukaiseksi, vaan myös kotipaikka.
Tietenkin. Siis Giovanna d’Arco.
Kyseessä siis oli nykyranskaksi Jeanne d’Arc,
englanniksi Joan of Arc, espanjaksi Juana d’Arco, venäjäksi Žanna d’Ark ja niin
edelleen. Monet kielet ovat säilyttäneet nimen nykyisen ranskalaisen muodon,
vaikka sen äänteet olisivatkin aivan vieraita. Näin esimerkiksi suomi ja viro. Kenties
tämä liittyy siihen, ettei asia ole meillä historian kurssissa aivan keskeinen.
Kristoffer Kolumbuksen nimeäkin on meillä
joskus väitetty nimenomaan suomessa väärin kirjoitetuksi. Siinäkin asiassa
olemme normaali kansakunta muiden joukossa, jos nimittäin jatkamme sen
kirjoittamista omalla tavallamme.
Latinan Cristophorus Columbus, jota sankari
mahtoi erityisesti kunnioittaa, oli italiaksi kirjoittetuna Cristoforo Colombo,
Genovan murteessa Christoffa Corombo, espanjaksi Cristóbal Colón, englanniksi Christopher
Columbus, portugaliksi Cristóvão Colombo. Venäjäksi on tullut tavaksi
kirjoittaa Hristofor Kolumb. Tarunomainen ”Kristuksen kantaja”, pyhä Kristroforos
on saanut eri kielissä erilaisen asun.
Suomen Kristoffer Kolumbus on kansainvälisesti
katsoen varsin hyvä muoto ja istuu kohtuullisesti meikäläiseen kielelliseen
maailmaan, sen osaa jokainen lausuakin. Sitä paitsi meillä on tapana kirjoittaa
myös latinan ja kreikan päätteet oikeassa muodossaan. Useissa kielissä ne ovat
deformoituneet (esim. Julius -Juli, Stadion -Stadium jne.).
Niin, että jospa ei nyt aloitettaisi
historiallisten henkilöiden oikeinkirjoituksen täysremonttia, vaikka ymmärränkin,
että monella, joka uskoo valaistuneensa ja löytäneensä tässäkin asiassa sen
oikean totuuden, jo sormet syyhyvät korjaamaan menneisyyden virheet.
"Huomasin jollakin palstalla taas pitkän ketjun halitsijoiden nimien kirjoittamisesta, joka lähti kai siitä aksioomasta, että meillä kaikki tehdään typerästi, kun taas muualla ei. ...Niin, että jospa ei nyt aloitettaisi historiallisten henkilöiden oikeinkirjoituksen täysremonttia, vaikka ymmärränkin, että monella, joka uskoo valaistuneensa ja löytäneensä tässäkin asiassa sen oikean totuuden"
VastaaPoistaMillä (järkevällä) syyllä tätä uusmuotia perustellaan vai aletaanko tulevaisuudessa puhumaan Sverigestä ja Englandista. Jos haluamme puhua suomea eikö ole luontevaa kääntää sanat.
Ranskan Louisit ovat täällä vanhastaan Ludwiggeja.
VastaaPoistaEntäpä sitten vanhat "lisänimet": suuri, pieni, kaljupää, pyhä, änkyttäjä, sammalkieli jne. ?
Olympialaisissa y on "kreikkalainen i" ja niinhän se monissa kielissä laustaankin, joten suomalainen kirjoitustapa on tavallaan väärä ja hyperkorrekti.
VastaaPoistaKuriositeetti: miten Helsinki asianmukaisesti transliteroidaan venäjästä.
VastaaPoistaEi suinkaan asianmukaisesti, vaan englantilaisittain.
PoistaKharlamov ja Khomeini khävivät khahvilla. Kiitos YLE!
VastaaPoistaSuomen kieleen vakiintuneen ”parivaljakon” olympia ja olumpia rinnalle tuli maailmansotien välissä kolmantena muotona olimpia.
VastaaPoistaMuotoa olimpia ei tuotu Suomeen yhden tietyn henkilön toimesta, vaan se nousi esiin kielitieteilijöiden ja kielenhuoltajien piirissä. Ehdotusta kannatettiin erityisesti Suomen Akatemian ja kielenhuollon asiantuntijoiden toimesta. (Kotus).
Suomessa käytiin pitkään kovaa vääntöä sanan oikeasta kirjoitus- ja ääntöasusta, ja aihe huipentui juuri vuoden 1952 Helsingin olympialaisten alla.
Kielenhuoltajien argumentoinnin pohjana oli se, että nykykreikassa y-kirjain (ypsilon) lausutaan i-äänteenä. Siksi olimpia vastaisi todellista kreikkalaista ääntämystä. (Kotus).
Ääntämisongelmat: Suomalaisten suussa olympia-sana vääntyi herkästi muotoon ”olumpia” tai ”olumppialaiset”. Sivistyneistön ja kielenhuoltajien mielestä tämä u-llinen muoto kuulosti pahalta ja rahvaanomaiselta.
Korvaavaksi viralliseksi muodoksi tarjottiin i-llistä olimpiaa, jotta puhekielinen olumpia saataisiin juurittua pois.
Uudistus kohtasi suurta vastustusta. Vastustajat vetosivat siihen, että antiikin kreikassa ypsilon äännettiin y-hyn vivahtavana u-äänteenä, ja perinteinen kirjoitusasu kuului säilyttää. (Kotus).
Perinteinen muoto olympia voitti, ja se otettiin muun muassa Sadeniemen Nykysuomen sanakirjaan.
Viimeinen sana eli Kielilautakunnan myöhempi päätös: Suomen kielen lautakunta otti asiaan kantaa vielä vuonna 1996. Virallinen suositus ja ensisijainen ääntöasu on edelleen [olympia], mutta sen rinnalla mahdollisena ja hyväksyttävänä pidetään myös asua [olimpia] nykykreikan mukaisuuden vuoksi.
Btw: Kun Yleisradio haki lisäselostajia vuoden 1952 Helsingin olympialaisiin, hakijoiden äänikokeen kompastuskiveksi oli sijoitettu tekstiin useaan paikkaan sana "olympia". Noponen äänsi sanan y-kirjaimella oikein ja tuli valituksi satojen hakijoiden joukosta. - Paavon selostajakollega Pekka Tiilikainen kertoi eräässä tallenteessa, että kun hakijakandidaatti pääsi ensimmäiseen "olumppialaiseen" hän näytti heti ovea!