Kansa kaikkivaltias

Kansa kaikkivaltias

Tunnettu rojalisti Joseph de Maistre kirjoitti aikanaan Ranskan vallankumouksesta, ettei mikään itsevaltias olisi voinut rangaista kumouksellisia yhtä kaamealla tavalla kuin nämä rankaisivat itse itseään.

Hirmuvalta pudotti päät kymmeniltä tuhansilta, kun taas monarkia olisi tuominnut kuolemaan ehkäpä puolen kymmentä syyllistä.

Syyllisethän toki olivat kysymyksessä eivätkä viattomat uhrit. He olivat syyllisiä vallankukoukseen. Ranskan suuressa vallankumouksessa tapahtui sama itserankaisu kuin sittemmin Venäjällä. Sillä, mitä on pidetty historian ironiana, voidaan kuitenkin nähdä oma mielekkyytensä.

Tärkeässä pikku kirjasessaan Voivatko bolševikit säilyttää valtiollisen vallan? Lenin hahmotteli vallankumouksellisen vallan erikoisuuksia.

Jos pitäisi vaikkapa karkottaa kodeistaan maksukyvyttömiä vuokralaisia, olisi tsarismin turvauduttava suureen poliisijoukkoon vihamielistä ympäristöä vastaan. Loppujen lopuksi sen olisi tuotettava paikalle sotilaitakin ja ehdottomasti joltakin kaukaiselta paikkakunnalta, jotta ne eivät olisi solidaarisia sorron kohteiden kanssa ja saisi itse kumouksellista tartuntaa.

Vallankumouksellinen valta sen sijaan karkotti kodeistaan tai ahdisti entistä pienempiin tiloihin rikkaita ja riistäjiä. Tähän työhön oli koko naapurusto valmis eikä erityisiä järjestyksen valvojia edes tarvittu.

Aivan samaan tapaan kansa oli kaikkialla niiden puolella, jotka ottivat rikkailta heidän muutakin omaisuuttana ja jakoivat sen keskenään. Tässähän oli verraton hallitsemisen periaate, riemuitsi Iljitš, tuo vuosisataisnero.

Siihen tapaan asioita sitten hoidettiinkin aina Stalinin kollektivisointiin ja jopa suureen terroriin saakka: kansajoukot mobilisoitiin toimintaan. Syntyi puhdasta jälkeä.

Niin Ranskan vallankumous, Pariisin kommuuni, Venäjän vallankumous kuin Suomen vuosi 1918 ovat esimerkkejä kansan vallasta. Mikään yksinvaltainen järjestelmä ei olisi järjestänyt sellaisia verilöylyjä, kuin kansa kaikkivaltias.

Varsinkaan sillä ei olisi ollut varaa eikä haluakaan kehuskella moisella barbarialla, kun taas kansaa on viimeiset pari sataa vuotta opetettu pitämään tahtoaan pyhänä vaikka kyseessä on perimmältään vain lauman eläimellisyys.

Jaakko Paavolainen, joka ensimmäisenä kunnolla perkasi Suomen vuoden 1918 tihutyöt, otsikoi punaisesta ja valkoisesta terrorista ja vankileireistä kertovan kirjansa ”Kansallinen murhenäytelmä”.

Sitähän se toki oli. Murheella oli ja on syytä muistaa sitä alennustilaa, johon maamme tuolloin suistui. Toki ensimmäisenä, kun kerran mielettömyyteen oli suistuttu, tunki pinnalle viha ja katkeruus. Toisella puolella esiintyi vihan rinnalla myös voitonriemuista ylvästelyä. Katumusta aivan ilmeisesti myös oli, mutta aika vähän sitä pintaan nousi. Jotkut Ottovillet suostuivat pahoittelemaan vain väkivallan välttelyä.

Saksan ns. Historikerstreitissa, jossa Hitlerin liikettä pyrittiin selittämään, muodostui avainkäsitteeksi ”itämainen teko”. Leninin ja Stalinin terrori olivat ennen Hitlerin terroria ja siis ne varsinaiset barbarian alkumuodot. Hitler reagoi niihin, vaikka ehkä ei kannata sanoa, että hän vain reagoi.

Joka tapauksessa, kun terrorin häpeä on painanut saksalaisia, on syy tavalla tai toisella yritetty vierittää sinne, mistä se on ennenkin löydetty ja jonne se jotenkin luontevasti tuntuu sopivan, eli siis itään, pois sivistyneestä Euroopasta. Kansa nyt ei ainakaan moisista vastaa, sillä se on pyhä.

Meillä, kuten tunnettua, kansa eheytyi talvisodassa, kun kaikki tunsivat velvollisuudekseen nousta itäisen terrorin ja barbarian maahantunkeutumista vastaan. Se tarjoutui tulemaan maahamme O.V. Kuusisen johdolla ja jopa runsain myötäjäisin, mutta tällä kertaa kansa ei halunnut ottaa sitä vastaan, vastoin odotuksia.

Tämä tosiasia, jota on kutsuttu sekä ihmeeksi että ihmeiden ihmeeksi, kaipaa tosiaan selitystä. Äkkiäpä oli kansa oppinut. Toki koulukaan ei ollut pelkästään kova, vaan suoranainen hevoskuuri, jollaisilla heikompia potilaita tapetaan. Kansakin lähes teki itsemurhan.

Maailmansotien välisenä aikana puhuttiin usein siitä, että demokratia oli Suomessa ennen vapaussotaa mennyt liian pitkälle, ettei kansa ollut sitä kestänyt. Jotkut halusivat sen vaihtoehdoksi lujaa hallitusvaltaa, mutta olisiko koko kansa tuntenut sellaisen omakseen vuonna 1939? Sopii epäillä.

Kannattaa myös muistaa, ettei talvisodan yksimielisyys ollut itsestäänselvyys, uskallan jopa epäillä, että se oli aika heikoissa kantimissa aina siihen saakka, kun pommit putoilivat Helsinkiin ja kranaatit Rajajoen länsipuolelle.

Stalin ei olisi tehokkaammin voinut yhdistää Suomen kansaa, kuin lähtemällä ylimieliseen sotaretkeen, jonka valehteli avunannoksi maamme kapinallisille, joita ei ollut.

Joka tapauksessa talvisodasta tuli oikeasti se vapaussota. Siksi onkin luonnollista, että itsenäisyyspäivänä ei yleensä puhuta mitään vuodesta 1917, mutta kyllä sitäkin enemmän talvisodasta ja sen jatkokurssista.

Talvisodan sankaritarina oli sitä luokkaa, että vuoden 1918 onneton sota jäi kokonaan sen varjoon ja alun jälkeen se suorastaan unohdettiin, jopa määrätietoisesti ja aktiivisesti. Molemmat sodat oli helppo mieltää sekä kansan että sen kansanvaltaisen järjestelmän puolustamiseksi, mitä ne toki olivatkin.

Samalla niiden häpeä, jotka olivat aloittaneet vuoden 1918 sodan ja vieläpä yrittäneet jatkaa sitä vuonna 1939, kasvoi niin suureksi, että koko asiasta pidettiin molemmin puolin parempana vaieta. Valkoisen terrorin aiheuttama häpeä ei tosin samassa määrin noussut pinnalle, koska sen laajuutta ja luonnetta ei yleisesti ymmärretty ennen Väinö Linnan kuvauksia ja Jaakko Paavolaisen tutkimuksia.

Kuten sanottu, Paavolainen nosti päällimmäiseksi murheen. Tragedialla ei välttämättä ole inhimillistä syytä. Kaikkihan on lopultakin jumalallisissa eli siis kansan käsissä ja kohtaloa voi valittaa, mutta turha sitä on tuomita.

Mutta kyllä kapinalla oli selvät, ihmishahmoiset aloittajansa ja heidän vastuutaan tapahtuneesta ei voi puhtaaksi pestä. Sama koskee toki myös niitä, jotka tehtailivat teloituksia oudon massahysterian vallassa. Kansa se oli asialla, ei valta, joka olikin hajonnut kappaleiksi.

Vuoden 1918 sota, jos mikä oli kansanvaltaa, jarruttoman demokratian aiheuttama katastrofi. Suomen poliittinen järjestelmä oli maailman demokraattisin, mikä usein unohdetaan. Naisillakin oli paitsi äänioikeus, myös vaalikelpoisuus. Mutta keväällä 1918 ei ollut erotuomaria. ei ole ihme, että kuningastakin kaivattiin.

Voidaan sanoa, ettei sosialidemokraattien eli siis kansan enemmistön pää kestänyt vuoden 1916 vaalivoittoa. Kun enemmistö uusissa vaaleissa menetettiin, olisi pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteen, mutta sen sijaan ruvettiin kuuntelemaan demagogeja, jotka houkuttelivat avoimeen väkivaltaan, itämaiseen tekoon…

Maailmansotien välisenä aikana yrittivät jotkut kirjailijat selvittää itselleen ja muille, mitä oikein oli tapahtunut. Keväällä 1918 oli vaivuttu sellaiseen barbariaan, jota ei kukaan olisi edellisen vuoden keväällä edes kuvitella. Toki asioita pyrittiin myös rationalisoimaan ja luomaan murhenäytelmästä sankaritarua, mutta lieneekö se vakuuttanut muita kuin niitä, jotka sitä tarvitsivat.

Murhenäytelmä-skenaariossa on aina tilaus katumukselle ja itserajoitukselle eli niille samoille asioille, joita Solženitsyn katsoi Venäjän tarvitsevan neuvostokauden murhenäytelmän jälkeen. Epäilemättä myös sotia -kaikkiakin- voitaisiin ja pitäisi käsitellä samassa hengessä.

Ikävä kyllä, murheen ja katumuksen sijasta näemme yhä enemmän riekkujaisia. On outoa nähdä, miten teloitettujen haudoilla harjoitetaan, noin vertauskuvallisesti sanoen, masturbointia vielä sadan vuoden kuluttua tapahtumista. Tämä siis Suomessa, Venäjällä on omat riekkujaisensa, joita saamme taas pian seurata.

Tässä kaikessa on jotakin meidän ajallemme tyypillistä. Luulen, että aikakauttamme tullaan kerran kutsumaan kansan sentimentaalisuuden ajaksi. Pari sataa vuotta sitten muodikkaat keikarit pitivät aina mukanaan suurta nenäliinaa, johon sitten passasi näyttävästi niistää onnettomuutensa tuotteita.

Nykyään kaikenlaiset uhrit ovat kovassa huudossa eikä uhriutumiseen tarvita sen kummoisempaa syytä kuin kymmeniä vuosia sitten tapahtunut hipaisu pakarasta. Sellaisen ajatellaan jo riittävän ihmisparan elinikäiseen traumatisoitumiseen. Hyvitystä tietenkin on vaadittava.

Mutta kun kaikki eivät oikein voi itse olla uhreja, kannattaa etsiä sopivia kohteita, joiden kohtaloa voi sitten itkeä ja vaatia ainakin henkistä hyvitystä muulta ihmiskunnalta, vaikkapa omalle poliittiselle liikkeelleen, jolla aikoinaan oli vastuu koko helvetin irti päästämisestä.

Itse en oikein jaksa noista hengellisistä harjoituksista innostua enkä edes ottaa niitä vakavasti. Sen, mitä tapahtui sata vuotta sitten, pitäisi olla meille varoittavana esimerkkinä siitä, miten uskomattoman lähellä meitä ja viatonta arkipäiväämme on tolkuton väkivalta. Pidäkkeetön kansan valta on sitä.

Jos -ja pelkään sanoa ”kun”- se päästetään purkautumaan, alkavat ihmiset toimia laumaeläiminä ja syödä toisiaan kuin rotat. Historian pitäisi kyetä meitä siitä varoittamaan. Kansalliset katumusharjoitukset jäivät kenties aikanaan kesken, päätellen siitä, että noita haudoilla räppääjiä taas ilmestyy näkösälle. Vai onko kyse yksinkertaisesti barbarian ikuisesta houkutuksesta?

Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.