Pietarin viettelyksiä II

Pietarin viettelyksiä II

Kulttuurikaupungin tunnistaa kirjakaupoistaan eikä guggenheimeistaan. Strandin kirjakauppa New Yorkissa on jotakin, jonka takia on valmis antamaan anteeksi sen, että kaupungin väestö koostuu enimmäkseen epäkohteliaista moukista, kuten vaikkapa bostonilaisen ovat aina valmiita todistamaan.

Jos taas suuri kirjakauppa tuhoutuu, kuten Kiepert Berliinissä, ymmärtää siinä kuvastuvan väistämättä uhkaavan tuhon kaamean irvistyksen. Se on kuin kirjoitus seinällä, joka kertoo, että henki on pakenemassa ja se, mikä jää jäljelle on tuomittu mätänemään. Suomalainen kirjakauppa Helsingissä on jo yhdentekevä supermarketti ja Akateeminen, jonka nyt omistaa Bonniers, tekee jotenkin ahdistuneen vaikutelman Kirjoja, materiana, on yhä, mutta se ei enää tunnu tarkoitukselta sinänsä, siinä ei ole henkeä. Nyt palvellaan rahaa.

Kukapa enää uskoisi maamme puolustamista Akateemiselle kirjakaupalle? En minä ainakaan. Mutta tämähän sopii ajan henkeen. Parin vuoden kuluttua myös Helsingin yliopiston on määrä lopullisesti kuoriutua kansallisesta kaksikielisestä suomalaisuudestaan ja muuttua kokonaan kansainväliseksi. Miten se voisi elää tässä vajavaista englantia mökeltävässä maassa ilman guggenheimiaan? Vai riittääkö pelkkä internet ruokkimaan yliopiston? Satoja lehtitilauksiahan lakkautetaan nyt. Ehkäpä tulevaisuuden lähdeviitekin on muotoa KVG.

Mutta kirjalla on ominaisuutensa. Nietzsche, joka kyllä oli mielestäni hyvin omituinen, runoili joskus:

Dies ist kein Buch,

was liegt in büchern?

In diesen Särgen und Leichentüchern!

Itse asiassa hänen ideanaan oli kehua omaansa, alentamalla muita. Vanha konsti.

Mutta totuus on, että kirjoilla on usein kummallinen taipumus herättää kiihtynyttä mielentilaa, jota voisi verrata ihastumiseen ja joka ehkä juuri sitä onkin. Kun nykyaikaiset painetut koodeksit tulivat myyntiin, vihasivat ja inhosivat kirjojen jäljentäjät ja kuvittajat noiden inkunaabelien rahvaanomaista persoonattomuutta. Toista se oli lukea taiteilijan uniikkia käden jälkeä.

Muodoltaan arvokkaimmat tekstit olivat kerran rullia, kuten toora yhä vieläkin oikeassa muodossaan. Moskovan historiallisessa museossa on esillä auki käärittyinä valtavia rullia, joiden metrin pituisilla riveillä lukija helposti eksyy ilman älläntikkua, mutta ne eivät olekaan tarkoitetut moukkien käyttöön, vaan ainoastaan oppineille. Sitä paitsi usein on ajateltu, että todelliset oppineet eivät mitään kirjoja tarvitse, koska viisauden pitää asua heidän päässään. Sellaisia kai ovat hafizit eli säilyttäjät, jotka osaavat koraanin ulkoa, mikä onkin muhamettilaisessa maailmassa ollut suurimman oppineisuuden merkki näihin päiviin asti.

Vaatimus siitä, että kaikki muut kirjat olisi poltettava, koska koraanissa on jo kaikki, on joskus pantu Omar Haijamin tiliin. Tätä en usko lainkaan. Siinähän olisivat menneet hänen mainiot runonsa lemmen ja viinin ylistykseksi, jotka tässäkin maassa ovat innoittaneet tuhansia ja taas tuhansia asiastaan ehkä muuten epävarmoiksi jääviä ihmisiä. Ja sitä paitsi ehkä olisi sittenkin parempi polttaa se koraani. Se ainakin olisi minun valintani, jos kysytään.

Pietari on kirjojen kaupunki, aivan parhaita niistä. Harvassa ovat ne paikat, joissa on mahdollista löytää sellaista määrää vanhoja ja uusia klassikoita, joita ei suinkaan makuloida kannattamattomana painolastina, vaan pidetään tarjolla halullisille hyllytilan suuresta, ah niin suuresta kalleudesta huolimatta.

Mutta hyllyihin ihastuu vain vajaamielinen. Kirjat sen sijaan, nämä ihmeelliset koodeksit, jotka tarjoavat  koko maailman kulttuurin saavutuksiin langattoman yhteyden suoraan paperin ja otsalohkon välille, näihin ihastumista pidetään normaalina ja syystä pidetäänkin. On myös luonnollista, että astuessaan kirjojen valtakuntaan ihminen saattaa huumaantua: täällä on kaikkea! Niin lähellä ja niin kaukana! Miten monta elämää tarvitsisinkaan sen kaiken läpikäymiseen!

Voin hyvin kuvitella, että nuori mies tuntee jotakin samanlaista saadessaan tilaisuuden tulla avustamaan missikisojen osanottajia. Toivottavasti ajatusta ei pidetä rienaavana, oma mieleni on mitä puhtain, kuten sanotaan. Muistanpa muuten, miten kerran Moskovan Dom Knigissa kyselin myyjättäriltä lehmiin liittyviä kirjoja. Syynä oli se, että sputnitsani oli tuolloin hulluna lehmiin ja keräsi kaikkea niihin liittyviin. Hän uskoi itsekin olevansa jonkinlainen lehmä, mikä mielestäni oli osuva vertaus. Mikä eläin onkaan oikeasti jalompi, kuin rauhallinen ja mietiskelevä kanttura, jonka rauhanomaisessa ammunnassa voi luulla kuulevansa kaikuja Buddhan viisaudesta? Älkää ainakaan leijonia ja muita raadonsyöjiä tarjotko.

Kuulin, siellä Moskovassa, miten urbaanit moskovalaistyttöset päivittelivät, että se oli kysellyt kirjoja lehmistä. Siis lehmistä!!! Siinäpä äimistelivät. Lähes välittömästi luokseni tuli erittäin ihastuttava nuori nainen, joka kertoi kuulleensa, että lehmät kiinnostivat minua. Niin ne kiinnostivat häntäkin ja hän halusi kuulla enemmänkin ajatuksistani. Hän oli asiantuntija, agronomi. Päiväni oli pelastettu ja kului sen jälkeen lievän euforian vallassa. Muistin toki, että minulla oli jo kotona kanttura omasta takaa, joten ei siitä sen enempää, ei toki vähä tämäkään. Mutta siis takaisin sinne Pietariin!

Sputnikini tai siis oikeastaan sputnitsani (vrt. спутница жизни) on kirjafriikki. Etenkin venäjänkielisiä kirjoja hänellä on uskomaton määrä, niitä lienee tuhansia kappaleita. Siksi en ilman vastarintaa suostunut hänen ehdotukseensa kävellä Mohovajalta Nevskille Liteinin kautta, mutta kävi, kuten oli säädetty. Akademknigan kohdalla katsoimme toisiamme ja tiesimme, mitä oli tapahduttava. Sisällä sputnitsa syöksyi heti temaattisen Pietari-pöydän ääreen ja tarrautui kirjaan, joka käsittelee kaupungin suurta tragediaa, sen muuttumista Leningradiksi. Siitä häntä ei voinut irrottaa. Hänellä täytyy olla jo satoja Pietari-kirjoja, mutta nykyään niitä on saatavilla tuhansia.

Ymmärsin, että siltä osin peli oli pelattu ja keskityin omaan taisteluuni. Kolme kertaa irrotin otteeni valtavasta kolminiteisestä dokumenttikokoelmasta, joka käsitteli kenraali Vlasovin kohtaloa. Kolmannella kerralla se onnistui. Miša Melnitšenkon yli tuhatsivuinen tieteellisesti toimitettu järkäle neuvostoanekdooteista jäi sen sijaan kouraani enkä yrittänyt enää vastustella. Myös pieni Aleksandr Suvorov –nide, jossa oli Voittamisen taidon ohella paljon muuta kiinnostavaa, tuli mukaan ilman ongelmia.

Teos Venäläiset kirjailijat ja publisistit Venäjän kansasta oli myös ilman muuta ostettava, sillä ilman sitä kokoelmani tämän alan kirjallisuutta olisi puutteellinen. Sitä paitsi tässä kirjassa näyttää olevan paljon ainesta, joka ei ole yleisesti tunnettua ja sen toimittaja kertookin etsineensä erityisesti myönteisiä asioita, joskaan ei mahtaneensa mitään sille, että kielteisiä löytyy enemmän. Näinhän asia on Suomessakin ja todistaa meistä hyvää. Ehkä siis muistakin?

Hyllyissä oli paljon myös vanhempia teoksia, mikä yhtä selkeästi on kulttuurin varma merkki kuin sen puuttuminen on rappion ja murheen tunnus. Silmiin osui pitkä rivi Tiedeakatemian julkaisemia paksuja niteitä pikku kansoista, gagausesista, kabardeista, balkaareista, osseeteista. Iitin suuri poika Sjögren näytti olevan asianmukaisesti kuvattuna viimeksi mainitussa. Niistä pääsin sentään irti helposti. Divariosasto, jossa kerran oli runsaasti vanhoja saksalaisia kirjoja, on nyt siltä osin köyhempi. Kalliit ja huonokuntoiset hopeakauden harvinaisuudet eivät pystyneet pitämään meitä pauloissaan ja siirryimme kirpeään ulkoilmaan kevyesti huokaisten.

Seuraavaksi huokaisimme raskaasti. Diletant, hauska nuoren intelligentsijan tyyssija, kahvia ja aikakauslehtiä tarjonnut kirjakauppa oli muuttanut kurssia (hyvä ettei sentään sitä reivannut!) ja mainosti nyt näkyvästi erikoisuutenaan loistopainoksia klassikoista. Itse Diletant-lehti  «российский познавательный исторический журнал для семейного чтения», kuten se pistämättömästi itsensä esittelee, löytyi vasta sitä kassalla pyytämällä. Outoa. Päätoimittaja ja perustaja sattuu olemaan Eho Moskvy –radiokanavan päätoimittaja. Lehden teemoista voi mainita vaikkapa sellaisen kuin ”Opritšnina Iivana Julmasta Putiniin” pari vuotta sitten… Onko pimeys laskeutumassa näiden keitaiden ylle?

Emme menneet Znamenski-aukion Bukvojediin, joka on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, emme myöskään saman firman ”Kulttuuri- ja lepopuistoon”, kuten se humoristisesti itseään mainostaa ja jonka kahvila muuten on lempipaikkojamme. Kirjailijoiden lafka (Книжная лавка писателей), erittäin korkeatasoinen pieni kirjakauppa onkin jo nyt sitten suljettu… Singerin talon Dom knigiin minulla on alennuskortti ja ymmärsin, ettei sitä ole nyt lainkaan syytä lähestyä. Vasilinsaaren Akademkniga, uskomaton laatukirjojen paratiisi oli onneksi niin kaukana, että voitimme siltämosin kiusauksen ilman erityisiä ponnisteluja ja suuntasimme varovasti jäätikköiselle pylväskadulle Улица Зодчего Росси.

Mahtaileva ja oikeastikin mahtava Katariina ja Aleksandran teatteri tarjosivat sopivasti vetovoimatekijöitä, jotka auttoivat irtautumaan kirjojen magneettikentästä, joka kyllä huokui jostakin Nevskin suunnalta. Olimme siis selvinneet kiusauksista muutamalla hassulla niteellä. Ei kunniaa näin helposta urotyöstä toki paljoa heru, mutta sittenkin. Poroporvarina totean, että ne kirjat olivat uskomattoman halpoja.

Tiesimme molemmat, että ilman tahdonvoimaa olisimme voineet ostaa noita toinen toistaan ihastuttavampia koodekseja vaikkapa vesikelkallisen. Olisimme myös voineet hankkia lastenvaunut ja kärrätä kirjoja niillä. Kirjahyllyt alkavat kuitenkin taas loppua paitsi huoneista, myös aitoista. Kesämökin huussista joku on ne hävittänyt tykkänään ja veneeseen mahtuu vain pari hyllymetriä. Ullakko vaatii remonttia ja muutama kymmenen hyllymetriä lienee sinne helposti sijoitettavissa, mutta sinnekin on jo jonoa.

Koska tiedämme olevamme jo elämän kalkkiviivoilla ja ymmärrämme etteivät tulevat sukupolvet jaa suhdettamme kirjoihin, pyrimme välttämään tai ainakin jarruttamaan niiden ostamista. Kuitenkin, kuten Odysseus seireenien mailla, haluamme kuulla sen laulun, joka on ominaista kulttuurikaupunkien todellisille kulttuurikeskuksille, enkä tarkoita tässä guggenheimeja.