Aivot narikkaan

 

Kun lauma raakkuu

 

Sitä huomaa joskus kirjoittaneensa vuodesta toiseen samoista aihepiireistä, mikä voi olla lukijasta puuduttavaa, mutta lukeminenhan on vapaaehtoista.

Laumapsykologia, jossa aivojen heittäminen narikkaan liittyy jonkinlaiseen euforiaan, näyttää tähän maailmanaikaan olevan voimakkaampi virtaus kuin koskaan ennen, näin on myös meillä Suomessa.

Esimerkkejä tästä muistamme omasta maastamme erityisesti vuosien 1905-1906, 1917-1918 ja 1929-1930 tapahtumista, jolloin politiikassa alkoivat enemmän tai vähemmän määräillä hulinoitsijat. Myöhemmin, 1940-luvulta1970-luvulle torikokousdemokratia vielä yritti nostaa päätään, mutta sen jälkeen näytti jo siltä, että demokratian koulussa oli opittu jättämään päätöksenteko niille, joille se valtiosäännön mukaan kuuluu.

Kauppojen ryöstelyä ja polttamista meillä ei ole esiintynyt lainkaan vuoden 1917 Turun voimellakoita lukuun ottamatta, mutta silloinkin lauman käytöksessä oli tiettyä rationaalisuutta: väkivallalla oli selkeä päämääränsä.

Ruotsissa on autojen polttaminen ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä. Sillä ei enää näytä olevan edes poliittisia tekosyitä, se on vain tietyn aineksen tapa osoittaa, että se voi tehdä mitä tahtoo viranomaisista piittaamatta. Samaa voi sanoa myös Ranskan ja USA:n vastaavista ilmiöistä. Jonkun pikkurikollisen kuolemalla ei ole mitään järjellistä suhdetta hulinointiin.

Avoin sota ja ryöstely kaupunkien kaduilla on poliittisen rappion äärimmäinen muoto. Se, että järjestys välillä sentään palaa, saattaa johtua vain siitä, että roskaväki (ks. Vihavainen: Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kaipaa välillä ruokkivaa kättä, koska ryöstämällä eläminen ei ole pitkällä aikavälillä mahdollista.

Kun 1960-luvulla opiskelin sosiologiaa, uskoin mielelläni silloin muodissa olleen käsityksen ihmisten poliittisen käyttäytymisen muuttumisesta koko ajan yhä rationaalisemmaksi. Ideologiatkin olivat ehtymässä, koska ne eivät voineet tarjota mitään lisäarvoa toimivalle kansanvallalle, joka ratkaisi asiat yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan.

Jo seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt taistolaisilmiö näytti romuttavan tämän optimismin, mutta koska se ainakin oli puhtaasti suomalainen erikoisuus, sen saattoi kuitata lyhyen tähtäimen häiriönä yleisessä trendissä.

Nyt alkaa näyttää siltä, että poliittinen rationaalisuus onkin koko ajan vähenemässä ja että voimme ennen pitkää odottaa samanlaista tilannetta, joka nyt on Ruotsissa. Se jälkeen on edessä Ranskan ja USA:n tilanne, joka sekään tuskin on stabiili, vaan kehittyy huonompaan suuntaan niin pitkälle, kuin hulinoitsijoista tuntuu palkitsevalta. Eivät asiat ennen näin huonosti olleet. Hullu vuosi 1968 oli joissakin maissa merkillinen poikkeus säännöstä.

 

 

 

 

Kun kehitys jatkuu, niin lopulta luultavasti/kenties lyödään liian pahasti yli, eikä normaali, toimiva yhteiskunta tule enää koskaan takaisin. Silloin olemme liittyneet niin sanottujen epäonnistuneiden valtioiden seuraan, joita maailmassa kyllä riittää, Somaliasta Venezuelaan ja Nigeriasta Nicaraguaan.

Kun valtion legitimiteetti häviää, syntyy tilanne, jossa sitä ei enää voida hallita. Silloin kansa on lakannut kunnioittamasta politiikan pelisääntöjä ja jakaantuu ryhmiin, jotka yhtä typerästi kuin itsepintaisesti vaativat, että nimenomaan ja ainoastaan heidän tahtonsa on oltava politiikassa määräävänä. Vastustajat demonisoidaan.

Tällaisen politiikan tunnuslause ”me teemme mitä tahdomme”, on ollut Suomessa liiankin tuttu, mutta moni on luullut sen jääneen tässä maassa jo kauas taa. Ikävä kyllä, me näemme saman psykologian edessämme juuri nyt. Ei politiikassa ole mitään sukupolvelta toiselle periytyvää oppimiskykyä. Ajatelkaa vaikkapa USA:n vanhaa demokratiaa.

Joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten tämä parlamentaarista hallintoa halveksiva trendi oli vasta alkamassa pitkän tauon jälkeen ja muistan olleeni siitä monien muidenkin tavoin sangen hämmästynyt. Raakkujia ja riekkujia ilmaantui laumoina poliittiselle kentälle vaatimaan oikeutta saada tehdä päätökset vaaleissa käyneiden äänestäjien sijasta.

Tässä silloisia merkintöjä asiasta:

 

 

 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Toistuvat mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa, ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.

Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.

Se, että jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta. Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin hyvää seuraa.

Toinen asia on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi, katson että minulla on oikeus närkästyä.

Intellektuellin ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä voidaan käyttää hyväksi?

Poliitikon klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä, vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan. Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua, vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.

Reviiri, jota lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää, mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä hän sanoi.

Joskus maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät sanat.

Luulin jo hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua, vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia. Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan ”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä: voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.

Blåfieldin vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun ”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia. Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.

Onko kyse enää edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin, että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.

Kun ympäristö on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!” Helppoa ei tule olemaan.