maanantai 5. joulukuuta 2022

Ajan hermolla

 

Terävää puhetta ajasta ja ilmiöistä

 

Lauri Taneli Lassila, Nihilismin myytti. Esseekokoelma. Kirjokansi 2022, 179 s.

 

Kirjan alkupuolen esseissä tuli lukijalle mieleen, kukas muu kuin itse Nietzsche, jonka teemojakin niissä käsitellään. Sama häikäilemättömyys kohteen kimppuun käymisessä, sama viehtymys paradokseihin ja sama rajuus arvostelmissa ja johtopäätöksissä.

Mutta niin suuriin saappaisiin astumisessa on omat vaaransa. Toimiminen yleiskäsitteiden tasolla merkitsee usein irtautumista empirian maailmasta, eikä ole suinkaan varmaa, etteikö se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen nuoren miehen suusta kuultuna kuulostaa enemmän tai vähemmän koomiselta.

Tällaisia tuli mieleen kirjaa aloitellessa ja tietyt epäilykset vaivasivat tätä lukijaa miltei kirjan puolivälin tienoille saakka.

Mutta sitten teksti alkoi pitää otteessaan. Ei tässä ole kysymys mistään mahtailevasta poseerauksesta ja tuomion lausumisesta aikakaudelle ja maailmalle. Nuori mies kirjoittaa asiaa, ei häntä innoita pelkkä omien sanojensa kuuleminen ja poseeraus samanmielisille.

Esseet käsittelevät useita aihepiirejä, joista yksi on juuri nihilismi, monimielinen käsite, joka kiehtoi myös Nietzscheä. Nihilismi on kirjoittajan mielestä aikakauden keskeisiä ilmiöitä, se on itsediagnoosi ja kiertoilmaus patologisen vastuuttomalle kulttuurille. Kirjoittajan mielestä aikakautemme pelkää merkitystä, joka puolestaan jo merkitsee vastuuta eli vapauden rajoja: vastuuton on olematon, hän ei kosketa mitään, ei valitse mitään, ei muuta mitään ja jättää jälkeensä vain jätteitä.

Tämä saattaa kuulosta tyhjältä sanahelinältä korkealla abstraktiotasolla ja turhalta saarnamiehen paatokselta. Kirjoittajalla on kuitenkin painavaa sanottavaa aivan konkreettisista kysymyksistä ja niistä hän puhuu kirjan muissa luvuissa.

Meitä ei lopultakaan vaivaa nihilismi, vaan hedonismi, päättelee kirjoittaja. Hedonismi ylentää luonnollisen taipumuksen hyveeksi, mikä luonnollisesti hivelee sian omaatuntoa…

Näinhän se taitaa olla, mutta Jumalan kuoleman jälkeen se taitaa olla ainut, mikä yhdistää riidattomasti kaikkia ihmisiä, tai itse tuo taipumus yhdistää kun taas pyrkimys sen toteuttamiseen erottaa.

Poliittisena eläimenä ihminen ja erityisesti tämän ajan suomalainen ihminen ansaitsee yhtä lailla ihmettelyä kuin halveksuntaa. On hämmästyttävää, miten auliisti laumat seuraavat kellokkaitaan, joiden lausumilla typeryyksillä luulisi jo saavan älykääpiötkin kaikkoamaan joukosta.

Demokratia, jonka ihanteita kirjoittaja kannattaa, perustuu ajatukseen yksilöiden harkintakyvystä ja perimmäisestä rationaalisuudesta. Tässä suhteessa kirjoittaja on hyvin skeptinen: laumakäytös on niin silmiinpistävän älytöntä, ettei ihanteellisen demokratian toteutumisella näillä näkymillä ole mitään mahdollisuutta.

Kirjoittaja ei ota kantaa siihen, onko asia ollut aina näin. Koska kirjan jälkimmäisessä osassa liikutaan joka tapauksessa todellisuuden eikä pelkkien abstraktioiden maailmassa, olisi kiinnostavaa tietää, mikä on poliittisen idiotian yhteiskunnallinen rooli historiassa, elämmekö kenties nyt aivan poikkeuksellista aikaa?

Kirjoittaja puhuu paljon demokratian olennaisista elementeistä ja niin sanotusta demokratian itsepuolustuksesta, jonka merkeissä on viime vuosina tosiasiallisesti käyty preventiivistä hyökkäyssotaa niitä vastaan, joilla demokratian periaatteiden mukaan pitäisi olla yhtäläinen oikeus poliittiseen kantaansa ja sen tuomiseen politiikan vaikuttajaksi.

Sananvapautta on rajoitettu häikäilemättömästi sekä tiedonvälityksessä että jopa turvautumalla lain sallimin keinoin väkivaltaan eli rankaisemiseen. Typerä lauma osoittaa suosiota mille tahansa hyökkäykselle, joka tehdään sen omaksuman poseerauksen hengessä tai nimissä, vaikka sitten demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan.

 Lehdistö on osoittanut niin ala-arvoista suhtautumista sananvapauteen, että sen olisi jo pitänyt herättää kuolleetkin. ”Vihapuheen” vastustamisen varjolla on sorruttu jopa vastenmieliseen, avoimeen valehteluun, josta tunnettu hihamerkkijuttu säilyy ajasta aikaan yhtenä räikeimpänä todistuksena. Sitä kirjoittaja ei tosin mainitse.

Sen sijaan kirjoittaja puuttuu paljonkin siihen, miten epädemokraattista on väkivalloin kieltää mitään sanomaa tai mielenosoitusta jonkin asian puolesta tai vastaan. Niin sanotut antifasistit ovat nimenomaan tietyn sortin fasisteja, mitä he eivät itse näytä lainkaan ymmärtävän.

Joskus tuntuu siltä, että kirjoittaja haaskaa aiheettomasti ruutiaan aivan ala-arvoisen ajattelun ja käytöksen kumoamiseen, mutta tosiasia on, että poliittinen lauma tällä hetkellä edustaa suureksi osaksi juuri tuollaista tasoa.

Massamaahanmuutto on asia, joka syystä hämmästyttää kirjoittajaa. Miten on mahdollista, että suuri enemmistö nimenomaan poliittisista piireistä suhtautuu tuohon äärimmäisen vaaralliseen ja joka tapauksessa peruuntumattomaan ilmiöön niin holtittoman myöstäsukaisesti.

On mahdollista, että massamaahanmuutolla on vielä joskus tulevaisuudessa joitakin myönteisiä seurauksia, ainakin, mikäli se pysyy tietyissä rajoissa. Sen kuitenkin näyttää vasta tulevaisuus ja varaukseton myöntyväisyys niin valtavan valinnan edessä rikkoo pahasti kaikkia terveen järjen postulaatteja, erityisesti ns. varovaisuusperiaatetta: pannaan kaikki peliin, vaikka voiton mahdollisuudet ovat lievästi sanoen epävarmat.

Mitä tästä aikakautemme eräästä merkittävimmästä ilmiöstä on lopulta odotettavissa? Kuten kirjoittaja huomauttaa, asiaa ei tietenkään vielä voida todistaa. Empiirinen kokemus kaikkialla puhuu kuitenkin siitä, että Suomen kaltaisessa maassa tulevaisuuden yhteiskunnassa vallitsee silloin entistä paljon vähäisempi keskinäinen luottamus ja solidaarisuus. Eliitti erottautuu massoista omiin linnakkeisiinsa kuten Amerikassa ja yhä nöyryytetympi perinnöllinen paarialuokka palvelee sitä sen ehdoilla.

En pyri tässä esittämään tarkasti sitä, mitä kirjoittaja sanoo, siitä kiinnostuneille suosittelen kirjan lukemista. Joka tapauksessa eliitin ja massojen suhde on kirjoittajan mielestä politiikan olennainen ulottuvuus, äänestäjäkunta on vain lauma lampaita, jotka syövät ehdottomasti kaiken, mitä niille kehdataan syöttää ja mäkätttävät kiitostaan.

Kirjoittajalla on paljon briljantteja kiteytyksiä aikakautemme ilmiöistä ja ajattomammistakin instituutioista, kuten narrin roolista ja sen ehdoista ja rajoituksista erilaisissa hoveissa. Teräviä ja aina hienosti muotoiltuja ajatuksia esitetään myös toisinajattelusta, nationalismista ja salaliittoteorioista.

Kirjoittajalla itsellään on poliittista kokemusta vihreiden ja vasemmistolaisten piiristä ja hän sanoo yhä kannattavansa monia niiden ideoita. Valitettavaa vain on, että niissä piireissä on sorruttu sokeaan globalismin ja massamaahanmuuton kannattamiseen ja arvottomaan politikointiin eli ”vihollisen” tuhoamiseen pyrkivään kikkailuun sen sijaan, että olisi osoitettu aitoa kansalaishenkeä ja edes pyritty toimimaan demokratian pelisääntöjen mukaisesti.

Mutta tämän eliitin kannattajakunnassa taitaa koko ajan tapahtua eroosiota. Ennemmin tai myöhemmin pää tulee vetävän käteen.

Sivumennen sanoen, Dostojevskin Riivaajissa salaliittolaisten kerrottiin pyrkivän vallankumoukseen niin sanottujen viisikkojen avulla. Ne olivat konspiratiivisia soluja, jotka eivät tunteneet toisia vastaavia soluja.

Tämä kirja ei sorru helppohintaisiin salaliittoteorioihin, mutta ei myöskään lähde sellaisesta aksioomasta, ettei eliitillä nyt ainakaan missään tapauksessa voisi olla keskinäistä, kulissientakaista yhteistyötä.

Tämä on tervejärkistä puhetta. Nykyään näyttää lauma uskovan mitä ikinä tahansa sille viitsitään tarjota, jopa aivan vastoin tervettä järkeä. Kuka kuvittelee kaikkivaltiaan Venäjän ratkaisseen USA:n presidentinvaalit, kuka taas luulee, ettei Kiovan Maidanilla vuonna 2014 CIA missään tapauksessa voinut olla osallisena. Ja jotkut katsovat, että puheet länsimaiden väestönvaihdosta ilmentävät uskoa salaliittoteoriaan…

Nämä esseet ovat virkistävä poikkeus nykyisen kulttuurisen Gleichschaltungin oloissa. Arvaan, että kirjaa on turha etsiä suurten kirjakauppojen hyllyiltä. Netistä se toki löytyy.

 

20 kommenttia:

  1. "olisi kiinnostavaa tietää, mikä on poliittisen idiotian yhteiskunnallinen rooli historiassa, elämmekö kenties nyt aivan poikkeuksellista aikaa?"

    Kyllä elämme.Perusteluna voinemme käyttää esim. vanhaa viisautta "joukossa tyhmyys tiivistyy" ja sosiaalisen median aikakaudella se joukko jossa tiivistyminen tapahtuu on kasvanut melkolailla suuremmaksi kuin koskaan historiassa.Lopputulos onkin sitten jo nähtävissä eikä tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen.

    VastaaPoista
  2. Elämme todella mielenkiintoisia aikoja. Laumaidiotismia tullaan pohtimaan vielä kauan ja hartaasti, mutta nostan tässä päällimmäiseksi kaksi olennaista syytä. Länsimaisen median täyskorruptio ja sen seurauksena totuuden löytäminen pieninä pipanoina netin hullusta maailmasta. Totuutta kyllä löytyy, mutta se vaatii aikaa ja siinä on yksi syy miksi meidän koulutettu ja muuten fiksu jengimme näyttää välillä olevan täysin pihalla tai jos ei peräti unessa useasti. Näin paljon puuhastelevana eläkeläisenä oma aikanikaan ei tahdo riittää, kuin totuuden alkeelliseen hahmottamiseen, joten ymmärrän hyvin miksi montaa nuorempaa viedään kuin pässiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisit osua ytimeen: massan laumamaisuuteen vaikuttavat toimentulon ja arjen huolista kumpuava ajan puute ja väsymys, joista seuraa kyyninen välinpitämättömyys, kansalaisia on harvassa.

      Poista
    2. Aikamme idiotismeja - kuten suhtautuminen maahanmuuttoon - tullaan tietysti käymään aikanaan läpi. Perusasetelmaa se ei muuta. Spengleriläisittäin olemme jo hukanneet kiekon, so to speak. Onneksi ikämme puolesta ehdimme kuolla ennen loppuromahdusta.

      Poista
    3. Epäilen tuota romahdusta. Ihminen on oppivainen.
      Ja ihminen on "laumaeläin", teoreettisesti näin ollen nuo idiotismit olisi luontaisia. Mutta olettaisin niiden kumpuavan mediasta kuin ihmisten oikeasta ajattelusta. Mediaan taas vaikuttanee monet tekijät, niin taloudelliset, kuin myöskin jotkin millä ole niin tekemistä suomenkielialueen kanssa kuten englannilla on oma tekijänsä, mutten erottane tätä ajattelun kautta latinasta. Jos sitä tahtonee enempi analysoida poliittisesti, lähtökohdin katsonen liberalismin ajatuksena kauniina, mutta tuo kun sitten vapautena merkinnee eri ihmisille eri asioita. Toiset kun puhunee uusliberalismista, todetakseni ettei siinä sitten kyllä mitään uutta ole kuin uusi. Mutta samalla tavoi on sitten tomismiin tullut uustonismi ja se sitten taas ajattelun kannalta on aivan eri, tuo kun sitten linkittyy uskontoihin eikä niin tekemistä vain markkinoiden kanssa. Tai no miten nuo markkinat tahtoo määritellä?
      Katolisella kirkolla kun mene sitten yhtään sen paremmin teollistuneissa yhteiskunnissa, kuin muillakaan kirkkokunnilla. Eteenkään jos lueskelee mitä sen nimissä on sitten tapahtunut "primitiivisille" lapsille. Anteeksi pyynnöt on kauniita, mut turhilta ne vaikuttaa siinä. Kuin myös jos tuota organisaationa katsoo on se kumminkin niin järkyttävän kokoinen että olisi typerää ajatella että vaikka paavi olisi vastuussa kaikista alaisistaan. Näin ollen väärinkäytöksen tapahtuminen on pelottavan helppoa, saati sitten tuo imago mitä kirkkokunnat nauttii. Siitä ei pääsene yli eikä ympäri.
      Tuumannut että ajaneet itsensä nurkkaan niillä säännöillä joilla ole tekemistä ihmisten todellisuuden kanssa. Mutta tämä nyt tainnee koskea mitä uskontoa ylipäätään, ne kun ei sitten kumminkaan kestä rationaalista tarkastelua.

      Poista
    4. "Onneksi ikämme puolesta ehdimme kuolla ennen loppuromahdusta."

      Täytyy tunnustaa, että tämä ajatus on viime vuosina kasvavassa määrin alkanut "lohduttaa" minua; pitäkää tunkkinne.

      Poista
  3. Kuvauksesta päätellen ilmeisen osuvaa ja tarkkaakin analyysiä ajastamme. Mutta ongelmien kuvaaminen ja erittely eivät riitä kovinkaan pitkälle. Olisi pystyttävä hahmottelemaan myös toimivampia ajattelutapoja ja ratkaisuja, joilla päästään rämpimään hetteiköstä kovemmalle pohjalle.

    VastaaPoista
  4. "se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen nuoren miehen suusta kuultuna kuulostaa enemmän tai vähemmän koomiselta."

    Se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen vanhan miehen suusta kuultuna kuulostaa enemmän tai vähemmän säälittävältä, etten sanoisi tragikoomiselta. Jättäkäämme siis sovinnolla suurmiehille, joita meillä Suomessa on onneksi harvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että yrittää lukea sellaistakin, mitä ei ymmärrä ja muodostaa sen johdosta vielä lausetta, vaikka se ei onnistukaan!

      Poista
    2. Yrittänyttä ei laiteta, yritetään siis uudelleen: nuoren miehen liiallisen juhlavat puheet tulee kuitata hyväntahtoisesti koomisuutena, kun taas vanhemman suusta kuultuna ne herättävät ajatuksen eikö tuokaan ole enempää pitkän elämänsä aikana oppinut, mihin ei aina jaksa suhtautua yhtä hyväntahtoisesti: nuoren virheet kun korjaa aika, vanhan vain hauta. Johtopäätös: jättäkäämme - niin nuoret kuin vanhatkin tavalliset ihmiset - siis kommentissa kuvatut suurmiehille sopivat puheet heille. Suurmiehiä on onneksi harvassa, koska sellaisen olemassaolo tarkoittaa vaikeita aikoja.

      Poista
    3. Kiitos ajatuksesta. Se ei onnahtele!

      Poista
  5. "eliitin ja massojen suhde on kirjoittajan mielestä politiikan olennainen ulottuvuus"

    Kiinnostava jatkokysymys on miten nykyeliitti ja eliitti ennen sotia tai vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka erosivat toisistaan, oliko kuitenkin joku yhdistävä itsenäisyystaistelusta ja sodista kumpuava yhdistävä tekijä massoihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltähän se tuntuisi. Toisaalta oli myös voimakasta eliitin vastaisuutta.

      Poista
  6. Ilman kyynisyyttä ja muitakin siihen liittyviä ominaisuuksia, kuten röyhkeys, ei voi olla nihilismiä eikä salaliittoteorioitakaan.

    VastaaPoista
  7. Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi, mutta mistään nihilismistä siinä ei sikäli ollut jälkeäkään, että hänen koko eetoksensa huokui "tahtoa valtaan".

    Dostojevski ei halunnut Jumalan kuolevan, koska uskoi että jos jumala olisi kuollut, kaikki olisi luvallista. Dostojevskille ongelma oli moraalinen -- ihminen tarvitsee moraalille ihmistä suuremmat perusteet.

    Kumpikin suuri ihmistuntija ja ajattelija oli väärässä. Jumalia ei tapa mikään, ne ovat olleet ja ovat olemassa niin kauan kuin ihminen on olemassa. Ihminen loi jumalat omaksi kuvakseen, ja tarvitsee niitä yhtä kipeästi kuin itseään.

    Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, eikä ihmisestä kasva ihminen muualla kuin omiensa joukossa. Sosiaalinen sidos on olemuksellisesti moraalinen, koska jokaisen tajuntaan syntyy ensin hahmo "sinä" ja vasta vuosien kuluttua se, mistä sanomme "minä". Elämme kaikki aina toistemme sieluissa.

    Todellisia ihmistuntijoita olivat esimerkiksi Freud ja Durkheim. Olen viime aikoina ollut näkevinäni sen kehitysjärjestyksen, joissa nämä tiedonalat emergoituivat. Tarvittiin hyvin pitkälle eriytynyt individualismi, ennen kuin ihmisen olemuksellinen sosiaalisuus saattoi objektivoitua sopivalta tarkkailuetäisyydeltä.

    Sosiologian ymmärtäminen on edelleen meille eurooppalaisillekin ylivoimaisen vaikeaa. Se, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on tavattoman vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia.

    Esimerkiksi on ylivoimaista ymmärtää, että ihmisen alkulaumoja organisoinut autokraattinen "valta" on pitkässä vuosimiljoonaisessa kehitysperspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi" -- joka kuitenkin yhä voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa kollektiiviseen alkutilaansa, jolloin huomataan, että "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle -- on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva tosiasia.

    Kuittelemme, että "hypnoosi" olisi jokin tajunnallinen kuriositeetti ilmiö. Ei ole. Se on edelleen läsnä kaikkialla missä on kyse "vallasta". Ja siitä on kyse kaikkialla.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nihilismi oli Nietzschelle ongelma, jonka hän halusi ratkaista.

      Poista
    2. "Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi". Tuosta tulee mieleen kirjoitelma Porthanian vessan seinältä, silloin joskus kauan sitten. "Jumala on kuollut. Nietsche." "Nietsche on kuollut. Jumala" "Keitä nuo seiniä kaksi seiniä töhrivää pölvästiä mahtavat olla. Makkonen". No, nihilismin taustalta taitaa löytyä sama asia kuin uskontojenkin. Ihmisluonto tuntuu olevan sellainen, että sen on hyvin vaikea tulla toimeen epävatmuuksien kanssa. Toiset kehittävät lääkkeeksi uskonnon, jota väittävät totuudeksi ja jota ei sovi epäillä. Toiset, epäonnistuttuaan pyrkimyksessään niiden perimmäisten kysymysten ratkaisemiseen, nostavat kädet pystyyn ja väittävät, että mitään ei ole ja millään ei ole mitään väliä. Ja sitten on noita, vai sanoisinko meitä, arkipäiväisiä arjen tallaajia.

      Poista
  8. Pari sanaa puun takaa.

    "Kumpikin suuri ihmistuntija ja ajattelija oli väärässä. Jumalia ei tapa mikään, ne ovat olleet ja ovat olemassa niin kauan kuin ihminen on olemassa. Ihminen loi jumalat omaksi kuvakseen, ja tarvitsee niitä yhtä kipeästi kuin itseään."

    Kun tieteenharjoittajat ja ajattelijat huomasivat aikojen kuluessa, että ateismi ei karkeudellaan tarpeeksi vetoa ihmisiin, niin he muuttivat menettelytapaansa ja alkoivat opettaa, että uskonnoilla on evolutiivinen alkuperä ja jumalat ovat ihmisten keksintöä.

    Jokaisella ihmisellä on halu palvoa. Se kertoo ihmisen jumalallisesta alkuperästä eli siitä, että ihminen on kolminainen.

    Nietzsche tuli luterilaisesta perheestä ja oli lapsena ja nuorena uskonnollinen, mutta elämä ja opinnot muuttivat hänet: hän muuttui kristinuskon vastaiseksi. Ja kun se eteni pakkomielteeksi, niin se pimitti hänen sielunsa ja mielensä, ja hän sairastui.

    "Esimerkiksi on ylivoimaista ymmärtää, että ihmisen alkulaumoja organisoinut autokraattinen "valta" on pitkässä vuosimiljoonaisessa kehitysperspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi" -- joka kuitenkin yhä voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa kollektiiviseen alkutilaansa, jolloin huomataan, että "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle -- on varsin vaikeasti ymmärrettävissä oleva tosiasia."

    Minä en usko "alkulaumoihin". Enkä miljooniin vuosiin. Sellaiset ovat konsteja yrittää selittää 'opiskelijalaumoille' tietyt ilmiöt tieteellisesti.

    M








    VastaaPoista
  9. Kiitos kirjoituksesta. Väkisin tulee mieleen Orwellin "animal farm" ja se toinen kirja missä oli 4 numeroa...

    VastaaPoista
  10. Iloinen tiede on pelastuksemme! Eläköön Dr. Oetker!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.