Ajan hermolla

 

Terävää puhetta ajasta ja ilmiöistä

 

Lauri Taneli Lassila, Nihilismin myytti. Esseekokoelma. Kirjokansi 2022, 179 s.

 

Kirjan alkupuolen esseissä tuli lukijalle mieleen, kukas muu kuin itse Nietzsche, jonka teemojakin niissä käsitellään. Sama häikäilemättömyys kohteen kimppuun käymisessä, sama viehtymys paradokseihin ja sama rajuus arvostelmissa ja johtopäätöksissä.

Mutta niin suuriin saappaisiin astumisessa on omat vaaransa. Toimiminen yleiskäsitteiden tasolla merkitsee usein irtautumista empirian maailmasta, eikä ole suinkaan varmaa, etteikö se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen nuoren miehen suusta kuultuna kuulostaa enemmän tai vähemmän koomiselta.

Tällaisia tuli mieleen kirjaa aloitellessa ja tietyt epäilykset vaivasivat tätä lukijaa miltei kirjan puolivälin tienoille saakka.

Mutta sitten teksti alkoi pitää otteessaan. Ei tässä ole kysymys mistään mahtailevasta poseerauksesta ja tuomion lausumisesta aikakaudelle ja maailmalle. Nuori mies kirjoittaa asiaa, ei häntä innoita pelkkä omien sanojensa kuuleminen ja poseeraus samanmielisille.

Esseet käsittelevät useita aihepiirejä, joista yksi on juuri nihilismi, monimielinen käsite, joka kiehtoi myös Nietzscheä. Nihilismi on kirjoittajan mielestä aikakauden keskeisiä ilmiöitä, se on itsediagnoosi ja kiertoilmaus patologisen vastuuttomalle kulttuurille. Kirjoittajan mielestä aikakautemme pelkää merkitystä, joka puolestaan jo merkitsee vastuuta eli vapauden rajoja: vastuuton on olematon, hän ei kosketa mitään, ei valitse mitään, ei muuta mitään ja jättää jälkeensä vain jätteitä.

Tämä saattaa kuulosta tyhjältä sanahelinältä korkealla abstraktiotasolla ja turhalta saarnamiehen paatokselta. Kirjoittajalla on kuitenkin painavaa sanottavaa aivan konkreettisista kysymyksistä ja niistä hän puhuu kirjan muissa luvuissa.

Meitä ei lopultakaan vaivaa nihilismi, vaan hedonismi, päättelee kirjoittaja. Hedonismi ylentää luonnollisen taipumuksen hyveeksi, mikä luonnollisesti hivelee sian omaatuntoa…

Näinhän se taitaa olla, mutta Jumalan kuoleman jälkeen se taitaa olla ainut, mikä yhdistää riidattomasti kaikkia ihmisiä, tai itse tuo taipumus yhdistää kun taas pyrkimys sen toteuttamiseen erottaa.

Poliittisena eläimenä ihminen ja erityisesti tämän ajan suomalainen ihminen ansaitsee yhtä lailla ihmettelyä kuin halveksuntaa. On hämmästyttävää, miten auliisti laumat seuraavat kellokkaitaan, joiden lausumilla typeryyksillä luulisi jo saavan älykääpiötkin kaikkoamaan joukosta.

Demokratia, jonka ihanteita kirjoittaja kannattaa, perustuu ajatukseen yksilöiden harkintakyvystä ja perimmäisestä rationaalisuudesta. Tässä suhteessa kirjoittaja on hyvin skeptinen: laumakäytös on niin silmiinpistävän älytöntä, ettei ihanteellisen demokratian toteutumisella näillä näkymillä ole mitään mahdollisuutta.

Kirjoittaja ei ota kantaa siihen, onko asia ollut aina näin. Koska kirjan jälkimmäisessä osassa liikutaan joka tapauksessa todellisuuden eikä pelkkien abstraktioiden maailmassa, olisi kiinnostavaa tietää, mikä on poliittisen idiotian yhteiskunnallinen rooli historiassa, elämmekö kenties nyt aivan poikkeuksellista aikaa?

Kirjoittaja puhuu paljon demokratian olennaisista elementeistä ja niin sanotusta demokratian itsepuolustuksesta, jonka merkeissä on viime vuosina tosiasiallisesti käyty preventiivistä hyökkäyssotaa niitä vastaan, joilla demokratian periaatteiden mukaan pitäisi olla yhtäläinen oikeus poliittiseen kantaansa ja sen tuomiseen politiikan vaikuttajaksi.

Sananvapautta on rajoitettu häikäilemättömästi sekä tiedonvälityksessä että jopa turvautumalla lain sallimin keinoin väkivaltaan eli rankaisemiseen. Typerä lauma osoittaa suosiota mille tahansa hyökkäykselle, joka tehdään sen omaksuman poseerauksen hengessä tai nimissä, vaikka sitten demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan.

 Lehdistö on osoittanut niin ala-arvoista suhtautumista sananvapauteen, että sen olisi jo pitänyt herättää kuolleetkin. ”Vihapuheen” vastustamisen varjolla on sorruttu jopa vastenmieliseen, avoimeen valehteluun, josta tunnettu hihamerkkijuttu säilyy ajasta aikaan yhtenä räikeimpänä todistuksena. Sitä kirjoittaja ei tosin mainitse.

Sen sijaan kirjoittaja puuttuu paljonkin siihen, miten epädemokraattista on väkivalloin kieltää mitään sanomaa tai mielenosoitusta jonkin asian puolesta tai vastaan. Niin sanotut antifasistit ovat nimenomaan tietyn sortin fasisteja, mitä he eivät itse näytä lainkaan ymmärtävän.

Joskus tuntuu siltä, että kirjoittaja haaskaa aiheettomasti ruutiaan aivan ala-arvoisen ajattelun ja käytöksen kumoamiseen, mutta tosiasia on, että poliittinen lauma tällä hetkellä edustaa suureksi osaksi juuri tuollaista tasoa.

Massamaahanmuutto on asia, joka syystä hämmästyttää kirjoittajaa. Miten on mahdollista, että suuri enemmistö nimenomaan poliittisista piireistä suhtautuu tuohon äärimmäisen vaaralliseen ja joka tapauksessa peruuntumattomaan ilmiöön niin holtittoman myöstäsukaisesti.

On mahdollista, että massamaahanmuutolla on vielä joskus tulevaisuudessa joitakin myönteisiä seurauksia, ainakin, mikäli se pysyy tietyissä rajoissa. Sen kuitenkin näyttää vasta tulevaisuus ja varaukseton myöntyväisyys niin valtavan valinnan edessä rikkoo pahasti kaikkia terveen järjen postulaatteja, erityisesti ns. varovaisuusperiaatetta: pannaan kaikki peliin, vaikka voiton mahdollisuudet ovat lievästi sanoen epävarmat.

Mitä tästä aikakautemme eräästä merkittävimmästä ilmiöstä on lopulta odotettavissa? Kuten kirjoittaja huomauttaa, asiaa ei tietenkään vielä voida todistaa. Empiirinen kokemus kaikkialla puhuu kuitenkin siitä, että Suomen kaltaisessa maassa tulevaisuuden yhteiskunnassa vallitsee silloin entistä paljon vähäisempi keskinäinen luottamus ja solidaarisuus. Eliitti erottautuu massoista omiin linnakkeisiinsa kuten Amerikassa ja yhä nöyryytetympi perinnöllinen paarialuokka palvelee sitä sen ehdoilla.

En pyri tässä esittämään tarkasti sitä, mitä kirjoittaja sanoo, siitä kiinnostuneille suosittelen kirjan lukemista. Joka tapauksessa eliitin ja massojen suhde on kirjoittajan mielestä politiikan olennainen ulottuvuus, äänestäjäkunta on vain lauma lampaita, jotka syövät ehdottomasti kaiken, mitä niille kehdataan syöttää ja mäkätttävät kiitostaan.

Kirjoittajalla on paljon briljantteja kiteytyksiä aikakautemme ilmiöistä ja ajattomammistakin instituutioista, kuten narrin roolista ja sen ehdoista ja rajoituksista erilaisissa hoveissa. Teräviä ja aina hienosti muotoiltuja ajatuksia esitetään myös toisinajattelusta, nationalismista ja salaliittoteorioista.

Kirjoittajalla itsellään on poliittista kokemusta vihreiden ja vasemmistolaisten piiristä ja hän sanoo yhä kannattavansa monia niiden ideoita. Valitettavaa vain on, että niissä piireissä on sorruttu sokeaan globalismin ja massamaahanmuuton kannattamiseen ja arvottomaan politikointiin eli ”vihollisen” tuhoamiseen pyrkivään kikkailuun sen sijaan, että olisi osoitettu aitoa kansalaishenkeä ja edes pyritty toimimaan demokratian pelisääntöjen mukaisesti.

Mutta tämän eliitin kannattajakunnassa taitaa koko ajan tapahtua eroosiota. Ennemmin tai myöhemmin pää tulee vetävän käteen.

Sivumennen sanoen, Dostojevskin Riivaajissa salaliittolaisten kerrottiin pyrkivän vallankumoukseen niin sanottujen viisikkojen avulla. Ne olivat konspiratiivisia soluja, jotka eivät tunteneet toisia vastaavia soluja.

Tämä kirja ei sorru helppohintaisiin salaliittoteorioihin, mutta ei myöskään lähde sellaisesta aksioomasta, ettei eliitillä nyt ainakaan missään tapauksessa voisi olla keskinäistä, kulissientakaista yhteistyötä.

Tämä on tervejärkistä puhetta. Nykyään näyttää lauma uskovan mitä ikinä tahansa sille viitsitään tarjota, jopa aivan vastoin tervettä järkeä. Kuka kuvittelee kaikkivaltiaan Venäjän ratkaisseen USA:n presidentinvaalit, kuka taas luulee, ettei Kiovan Maidanilla vuonna 2014 CIA missään tapauksessa voinut olla osallisena. Ja jotkut katsovat, että puheet länsimaiden väestönvaihdosta ilmentävät uskoa salaliittoteoriaan…

Nämä esseet ovat virkistävä poikkeus nykyisen kulttuurisen Gleichschaltungin oloissa. Arvaan, että kirjaa on turha etsiä suurten kirjakauppojen hyllyiltä. Netistä se toki löytyy.