Liberaalin pakinat

 

Eino Leino, Pakinat II. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1960, 277 s. (Teemun teatteri eli valtakunnallisia elämänkuvia II. Suurlakosta 1905 vuoteen 1914; Kanttori Sepeteuksen kirjeitä maailman menosta sekä muut pakinat 1916-1925).

 

Eino Leino ei eläessään pelkästään juopotellut, vaan oli parhaina päivinään samanaikaisesti hyvin tuottelias runoilija, kääntäjä, proosakirjailija ja lehtimies. Itse asiassa herättää hämmästystä, että elämään sen lisäksi mahtui niin paljon myös viinaa ja naisia (vrt.Vihavainen: Haun runoilijan rakkaudet tulokset).

Poliittisena pakinoitsijana Leino esiintyi useilla nimimerkeillä. Helsingin Sanomien Teemu on tunnetuin, mutta hän käytti monia muitakin nimimerkkejä ja forumeita.

Pakinoissa on hyvin vahva liberaalinen eetos, mikä tuolloin tarkoitti erityisesti kirkonvastaisuutta ja tietenkin myös venäläisen sortovallan vastaisuutta. Käytännössä vanhasuomalaiset, myös puolueena, saivat niskaansa pahimmat ryöpyt.

Leino ei kavahtanut käydä terrierin lailla myös yksittäisten henkilöiden kimppuun ja riepotella näitä aivan estottomasti. Maila Talviota hän kunnioitti epiteetillä ”meidän etevin koomikkomme”. Itse asiassa kirjailijatar oli maamme ainoa todellinen koomikko, mutta sitäkin lahjakkaampi: kaikki, mihin hän tarttui, muuttui naurettavaksi…

Muutkin vanhasuomalaiset saivat kyytiä, alkaen jo edesmenneestä Yrjö-Koskisesta ja päätyen parhaillaan toimiviin Danielson-Kalmariin, Aspelin-Haapkyään ja Paavo Virkkuseen, varsinaisista kirkonmiehistä puhumatta.

Leinolle, kuten maamme tuon aikaisille kulttuurivaikuttajille yleensä, oli Ranska se liberaalinen mallimaa, jota ihailtiin. Ranskan sekulaarisuus, laïcité oli tavoite, joka Suomessa tuntui vielä kaukaiselta.

Kirkon ero valtiosta, Siviiliavioliitto, kunnallinen väestökirjanpito, uskonnon kouluopetuksen pakkauttaminen, tätä kaikkea Leino vaati tinkimättä, mutta vastavoimat olivat vielä mahtavia, vaikka sosialidemokraatitkin olivat pitkälti samalla asialla.

Yhtä tärkeä kuin kysymys kirkosta oli myös koulukysymys. Leinon visio koulusta on varsin moderni: uskontoa ei siellä opetettaisi ja historianopetuksessa vallitsisi kulttuurihistoriallinen painotus, äidinkielestä tulisi suurin oppiaine ja siinä opetettaisiin myös Suomen kirjallisuutta. Kielissä ei tankattaisi kielioppia, vaan opetettaisiin käyttämään kieltä ja myös opiskeltaisiin kirjallisuutta siinä yhteydessä.

Ruotsinkieleen Leino suhtautui varsin suvaitsevaisesti ja pilkkasi sitä, että vanhasuomalaiset halusivat nostaa kieliasian ykkösasiaksi. Ruotsalainen puoluehan oli myös perustuslaillisella linjalla ja se olli Leinon mielestä keskeistä.

Vanhasuomalaisten vakuuttelut siitä, että hekin olivat olleet isänmaallisia myöntyvyyslinjallaan, eivät saanet armoa Leinon silmissä.

Poliittiset pakinat suurlakon ja sitä seuranneen yleistä äänioikeutta vaatineen taistelun aikana olivat varsin kirpeitä. Sosialidemokraatteja Leino ei erityisemmin ahdistellut, sillä hellä oli pitkälti samanlaisia vaatimuksia, sekä äänioikeuden että kulttuurin suhteen

Leino puuttui myös kansainväliseen politiikkaan ja kirjoitti parodioita venäläisistä byrokraateista, jotka eivät tienneet, kuka oli Maksin Gorki, josta koko maailma puhui. Suuri Suomen ystävä ja tunnettu radikaali hän oli ja kävi myös Suomessa, jossa hänellä riitti ystäviä.

Finljandskaja gazeta, tuo bobrikovilainen keisarillisen byrokratien ja venäläisen chauvinismin äänenkannattaja, jota Leino kuvauksensa mukaan luki sanakirjan kanssa, innostui kerran myös kirjoittamaan suomalaisesta kirjallisuudesta.

Eihän se paljon ollut, mutta sentään jonkinlainen alentuminen Suomen puoleen. Leino totesi, että venäläistä kirjallisuutta oli viime aikoina suomennettu valtavasti, mutta suomalainen kirjallisuus oli sen sijaan saanut tuskin minkäänlaista jalansijaa Venäjällä. Ehkäpä käännöksiä voitaisiin sponsoroida? (vrt. Vihavainen: Haun henkinen muuri tulokset).

Vuoden 1917 suurista tapahtumista kertovia artikkeleista ei tässä kokoelmassa ole kuin nimeksi ja sama koskeen vuoden 1917 kansalaissotaa. 27.1.1918 kirjoittanut Leino totesi joka tapauksessa profeetallisesti, että se sota on jo alkanut, ”vaikka ei ehkä ole vielä huippuunsa kehittynyt”.

Suomen uusi vapaus hukutettaisiin siis verivirtoihin. Olihan se sieltä vielä kerran nouseva, mutta Leinoa ”suututtaa ja säälittää tämä mielipuolisuus maassa, jonka juuri nyt olisi esitettävä koko maailmalle valtiollinen kypsyyskokeensa.

 

Sellaistahan se oli. Leino puuttui myös erääseen ajan suureen skandaaliin, joka saavutti suurta kansainvälistä kuuluisuutta, nimittäin Beilisin oikeusjuttuun Kiovassa.

Kyseessähän oli tekaistu prosessi, jossa yritettiin tuomita muuan juutalainen siitä, että hän olisi muka rituaalimurhannut nuoren kristityn pojan.

Ajan suuret kulttuurin gurut riensivät epäillyn avuksi ja hänen syyttömyytensäkin osoitettiin lopulta. Leino leimasi koko sopan ”pyhää Venäjää” muka puolustavien piirien provokaatioksi ja oli siinä epäilemättä oikeassa.

Runoilijan rakkaudet

Runoilijan rakkaudet

Panu Rajala, Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017,  596 s.

Panu Rajalan kirjoja lukee aina huvikseen ja hyödykseen. Usein niistä aukeaa ennen tuntemattomia tai ainakin huonosti tunnettuja perspektiivejä aikakauteensa ja se on hyvän kirjan merkki.

Eino Leinon elämäkerta ei sinänsä ole poikkeus säännöstä, vaikka siitä kyllä tulee sellainen tunne, että jotakin tästä nyt on jäänyt puuttumaan.

Leino on tietenkin erittäin ahkerasti tutkittu henkilö, joka myös on innoittanut monia kirjailijoita. Hän oli arkkityyppinen taiteilijasielu, jonka kiehtoo myös poroporvaria, joka ei voi häntä ymmärtää.

Tuo tietty käsittämättömyys onkin Leinon suuria viehätyksiä. Osittain asian selittänee humalaisen kohellus. Selvin päinhän Leino saattoi olla aika yksitotinen ja tylsäkin, riippuen kai erinäisistä kemiallisista seikoista.

Jumalten keinussahan hän katsoi olevansa ja Pentti Saarikoski teki sittemmin itsestään saman huomion. Muuten näitä miehiä ei kannata rinnastaa, verrata kylläkin. Eräästä Leinon parhaasta runoelmasta Saarikoski sanoi, että mikäli se on runoutta, hän ei ole mikään runoilija. Siinäpä asia oli oivallisesti kiteytetty.

Leino oli mitä suurimmassa määrin naisten ihailija ja hurmaaja, joka jo lapsena joutui rakkauden pauloihin. Lisäksi hän oli kaukorakastaja, kuten Rajala usein huomauttaa. Näyttää siltä, että Leinon runollinen kyky virittyi aina parhaiten sellaisen naisen ansiosta, joka ei ollut hänen saatavillaan.

Kyse oli siis kai samanlaisesta ilmiöstä, jota eläinrääkkääjät saavat aikaan pitämällä kanarialintujen sukupuolia eri häkeissä. Jos ne päästettäisiin yhteen, loppuisi laulu siihen.

Platoniseksikin jostain syystä nimitetty henkinen intohimo ei ole maailmassamme ihan normaalia ja luonnollista. Venäjän runouden hopeakaudella jotkut pitivät sitä dekadenssin muotona. Siihen aikaan myös Tolstoi, kuten tiedämme, halusi mieluusti päästä eroon koko seksistä. Tämä oli liikaa hänen monille ihailijoilleen, kuten Kiannolle.

Mutta ilmiönä tuo henkinen intohimo on kiinnostava. Ainakin Leinon varhaisimmalla kaudella näyttäisi asia olleen niin, että hän ihaili suunnattomasti jotakin, jota ei saattanut käsittää. Das Ewig-weibliche nyt vain oli niin lumoavaa, vaikka hän ei siitä mitään oikeastaan tiennytkään.

Se lieneekin varsin normaali asian tila. Miehestä tuntuu, ainakin monesta, luonnottomalta mitata naista samoilla mitoilla kuin itseään. Olisi esimerkiksi pyhäinhäväistys sanoa jotakuta naista typeräksi. Sehän on aivan väärä ja rienaava kategoria.

Kun nainen puhuu, ei mies pelkästään kuuntele häntä, sikäli kuin nyt kuuntelee, vaan katsoo samaan aikaan pään asentoa, suuta ja silmiä. Banaalitkin asiat kuulostavat ilmestyksiltä, jos ne sanoo sellainen olento. Ja nainen tietää sen.

Ajatus naisellisen typeryyden mahdollisuudesta on itse asiassa kai tullut maailmaan vasta feminismin myötä. He ovat vaatineet sitä oikeudekseen ja saaneet ansionsa mukaan.

Muistan, että Nietzsche joskus jossakin runossaan mainitsi parin tytön olevan syviä ajattelematta mitään. En suinkaan väitä, että Leinon naiset olisivat olleet mitättömyyksiä, asiahan ilmeisesti oli päinvastoin.

Aikamoinen sydäntenmurskaaja se oli, tämä Nalle. Sitä ei hänen patsaansakaan perusteella oikein uskoisi, mutta ehkä tämä todistaa vain siitä, että naisten vaatimukset miehiin nähden ovat paljon korkeammalla tasolla kuin miesten arvostukset, joita kyllä myös suotta vähätellään.

Tuohon aikaan tuskin edes tunnettiin universaalia jakoa rinta- ja pyllymiehiin johtuen jo siitäkin, että alastomuuskulttuuria ei vielä ollut. Toki ovelat naiset aina keksivät tapoja avujensa esittelemiseksi.

Joka tapauksessa niiden naisten kavalkadi, jotka jäivät Leinon lumoihin, on häikäisevä. Tuntuu kummalliselta ajatella rakkaussuhdetta sellaisen aristokraattisen ilmestyksen kuin Aino Kallaksen ja puliukkotasolle vaipuvan Leinon välillä.

Ja oliko se Leino oikeasti hyvä runoilija? Tähän voinee vastata, että ainakin hän oli runoilija (mitä sanaa ehkä sitten ei kannata käyttää Saarikoskesta). On kiintoisaa huomata, että itse asiassa kaikkien hänen teostensa vastaanotto näyttää olleen ristiriitainen.

Leino osasi tehdä loistavaa tekstiä ja toisaalta myös kornia siansaksaa. On väitetty, että kustannustoimittajat tekivät tekstille usein ihmeitä. Tähän puoleen kirjoittaja ei ole syventynyt.

Kaikesta päätellen Leino oli synnynnäinen nero. Lahja tuli Jumalalta, kuten Brodski sanoi omastaan. Sitäpä mies sitten tuhlaten käytti ja jälkeä syntyi aivan valtavasti, hyvää ja huonompaa.

Eiköhän Leino ole patsaansa ja liputuspäivänsä ansainnut. Nekin ovat kiinnostava ilmiö. Jostakin syytä tuntuu varsin luonnolliselta, ettei Saarikoskella ole vastaavia eikä niitä varmaan koskaan tulekaan. Turhaan hän Leinon vertaiseksi yritti.

Lapsuutta ja nuoruutta

 

Peruukkeja ja flammoja

 

Eino Leinon teokset. Muistelmat, Kulttuurikuvat, Tunnustukset. I 1878-1901. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1965, 591 s.

 

Joskus on ihmetelty sitä, että Suomessa, jossa koulunkäynnillä on ollut valtava, suorastaan ratkaiseva kansallinen merkitys, ei ole varsinaista koululaisromaania samassa mielessä kuin virolaisilla on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja kumppanit).

Toisaalta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä rakentuu aika lailla koulun ympärille, olkoonkin, että sieltä aluksi miehissä karataan.

Joka tapauksessa kaikissa vanhemmissa muistelmissa ja romaaneissa koulu on aina läsnä. Ajatelkaamme vaikka Larin Kyöstin, Joel Lehtosen ja itse asiassa kenen tahansa kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Niissä pistää silmään koulun aivan erityinen merkitys tuon ajan maailmassa. Se oli itse asiassa maailma maailmassa, eikä siellä opiskeltu niinkään käytännön taitoja kuin sellaisia, joita tultiin tarvitsemaan nimenomaan siellä koulussa.

Se, että sanottiin opiskeltavan elämää, eikä koulua varten, sisälsi itse asiassa juuri sen ajatuksen, että kyseessä ovat kaksi eri maailmaa ja että koulussa opitun tarpeellisuus tuossa niin kutsutussa elämässä, joka siis oli ehdottomasti sen ulkopuolella, oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Yhteiskoulut olivat tuohon aikaan, siis 1800-luvun jälkipuoliskolla, radikalismia, jota yleensä koetettiin perinteitä kunnioittavissa piireissä karttaa. Sitäkin merkittävämpää oli, että jo Uno Cygnaeus halusi perustettavasta kansakoulusta nimenomaan yhteiskoulun. Hänen mielestään tyttöjen opinsaanti oli vielä tärkeämpää kuin poikien, sillä hehän ne lapsia kasvattaisivat.

Luonnollisista syistä erotiikka kukoisti myös poika- ja tyttökouluissa, eikä ole syytä kuvitella, että se olisi ollut missään merkittävässä määrin homoerotiikkaa. Vastakkaisen sukupuolen kaukaisuus vain lisäsi sen kiihottavuutta ja kuten kanarialinnut laulavat, kun niiden urokset ja naaraat pidetään erillään, samoin tapahtuu myös ihmisille.

Eino Lönnbohm -Leino oli aina herkkä naisellisuuden viehätyksille ja sai siitä runsaasti innoitusta lauluilleen, vaikka vastarakkauden saaminen ei niinkään onnistunut, eihän hän mikään alfauros ollut. Kanssakäyminen kauniimman sukupuolen kanssa olikin tuohon aikaan säätyläispiireissä hyvin säädyllistä, mutta kaiketi sitäkin kiihottavampaa.

Kouluflammalleen itse kukin sepitti enemmän tai vähemmän onnistuneita säkeitä, paitsi Väinö Tanner, joka muistelmissaan väitti, ettei koskaan yrittänyt saada kahta riviä loppusointuun. Uskokoon ken tahtoo.

Mutta itse koulussa hallitsivat ihan muut asiat kuin sukupuolten välinen kontaktin etsintä ja flirttailu. Siellä pitivät valtaa peruukit, kauhistuttavat opettajat, joilla oli valta sitoa tai päästää ja määrätä näin nuorten koko tulevasta elämästä.

Tuohon aikaan ei ajateltu, että lähes kaikille voitaisiin opettaa lähes mitä tahansa. Päinvastoin. Koko oppikoulun kurssin ajateltiin vain noin neljänneksen ikäkuokasta kykenevän omaksumaan. Arviot vaihtelivat ajan mittaan, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeen näkemykset olivat yleensä tämän suuntaisia.

Tämä oli itseään toteuttava ennuste ja sen toteutuminen varmistettiin suhteellisella arvostelulla: vain joku harva saattoi saada aineesta kiitettävän, kun taas muutama jätettiin armotta luokalle. Ellei näin tapahtunut, oli arvosteluasteikko viritetty väärin.

Niinpä kouluissa oli veteraaneja, jotka kävivät jokaisen luokan kaksi kertaa ja toisaalta taas noita niin  sanottuja kouluneroja, jotka oppivat asiat kuin tyhjää vaan.

Leino oli tyypillinen koulunero, jolla kuitenkin oli Akilleen kantapäänsä: matematiikasta hän ei ymmärtänyt mitään ja pääsi vain ulkoluvun ja armon ansiosta siirtymään luokalta toiselle.

Sen sijaan muita aineita, kuten esimerkiksi latinaa, nuori mies omaksui kuin tyhjää vaan ja sama koski muitakin kieliä. Venäjäkin oli ohjelmassa, eikä vielä ollut aika boikotoida sitä. Niinpä Leino pystyi omaksumaan ulkomaiden kulttuuria monilla kielillä.

Toki ruotsi, jonka ylivaltaa vastaan taisteltiin, oli yhä hyvin merkittävä välittävä kieli, sillä sitä puhuttiin lähes joka kodissa, jossa vähänkin sivistyneitä haluttiin olla ja sillä kielellä oli keskeinen maailmankirjallisuus saatavissa. Sitä paitsi pohjoismaiden kirjallisuus kohosi juurin tuohon aikaan maailman huipulle ja mikäpä oli tanskaa ja norjaakin lukiessa, jos kerran ruotsia osasi. Saksakin oli silloin helppoa.

Mutta nuo peruukit olivat aika kammottava joukko kummituksia, jotka joskus ottivat onnettoman oppilaan silmätikukseen ja yrittivät tehdä hänestä miestä nolaamalla ja haukkumalla. Karsseriinkin saattoi joutua hyvin vähästä, eikä karttakeppi aina pamahtanut vain pöytään. Joskus oppilas voi valita, ottiko korvapuustin vain jälki-istuntoa. Kylmässä opin saunassa kuumotti paikkoja useinkin.

Toisaalta oppilaat pystyivät myös tekemään opettajan elämän helvetiksi. Mikäli luokkaan ei syntynyt kunnon kontaktia, saattoi se alkaa tyrannisoida opettajaa ja kaiken kukkuraksi kieltäytyä oppimasta yhtään mitään. Jokaisella luokalla oli sitä paitsi lurjuksia, jotka yrittivät päteä piinaamalla kaikkia muita.

Opettajia taas saatettiin kurmottaa yhteistoimin, etenkin jos luultiin heidän olevan ainakin periaatteessa vihamielisiä. Näinhän alkeelliset laumaeläimet yleensäkin tekevät.

Toisaalta oli myös opettajia, joiden vaistottiin ajattelevan oppilaiden parasta ja heistä jäi hyvät muistot, vaikka epäkunnioittavia nimityksiä ja kaikenlaista pilkkaa esitettiin. Sellainenhan oli urheilua, joka vaati uskallusta.

Leino oli jonkinlainen pikku-Eero, jonka terävä äly ja omahyväiset ilmeet herättivät joissakin opettajissa epäluuloja. Kun asiaan liittyi vielä paremmin tietävän itsepäisyys, olivat pahemmat seuraukset hyvinkin mahdollisia.

Loppujen lopuksi varhaisvanha koululainen sentään pääsi yliopistoon, jossa hän suoritti nopeasti latinan pro-exercition eikä sitten muuta suorittanutkaan. Tie vei journalismin pariin, kuten tuohon aikaan niin monien opintona keskeyttäneiden. Viinan villityskin näyttää olleen tuossa maailmassa kovin yleinen vitsaus.

Suotta ei Paasikivi aikoinaan tuhahdellut: kyllä se tiedetään, mitä väkeä ne lehtimiehet ovat. Kylä heidät tunnetaan!

Leinosta tuli silläkin alalla tuottelias, lahjakas ja särmikäskin toimija. Tässäkin kirjassa, joka sivumennen sanoen on poikkeuksellisen sekava kokonaisuus, on melkoisesti ajan lyhyitä lehtijuttuja mukana. Muistelmina kirja ei toimikaan hyvin, mutta onhan niitä elämäkertoja tarjolla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino ).

Aikansa paradoksi

 

Punainen sankari

 

Eino Leino: Punainen sankari (1919). Kootut teokset VIII, Otava 1919 s. 325-421.

 

Suomen kansalliseksi merkkipaaluksi on muodostunut vuoden 1918 sota, joka yhä tehokkaasti jakaa kansaa vuohiin ja lampaisiin.

Perusteos, joka määrää suuren yleisön näkemykset tuosta tapahtumasarjasta on epäilemättä Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Sitähän on nimitetty myös Suomen kansallisromaaniksi, eikä suotta.

Romaania on myös syytetty suorastaan historianväärennökseksi: eihän siinä kuvattu päähenkilö, pappilan torppari, ollut mitenkään edustava lajissaan, eikä edes koko torpparilaitos ollut merkittävä syy radikalisoitumiselle ja vuoden 1918 kapinalle.

Linnan historiakuva kuitenkin on ja pysyy. Kaunokirjallisuus on tehokkaampaa historiankirjoitusta massoille kuin oppineet tutkimukset, olivat ne sitten miten oppineita ja perinpohjaisia tahansa.

Kaunokirjallisuudessa vuotta 1918 tarkasteltiin aluksi silmiinpistävän vähän ja etenkin sen pimeä puoli valkoisten osalta jäi varjoon. Se ilmeisesti oletettiin, ellei nyt olemattomaksi, niin ainakin varsin vähäiseksi ja ymmärrettäväksi. Se oli reaktiota hirmutöihin. Käsillä olevasa kirjassa se mainitaan valittaen.

Kirjailijoista toki muutama puuttui jo tuoreeltaan noihin tapahtumiin. Esimerkiksi F.E. Sillanpää piirsi irvokkaan kuvan tuon ajan ”oikeudenkäytöstä” teoksessaan ”Hurskas kurjuus” ja Jarl Hemmerin ”Man och hans samvete” piirsi kafkamaisen kauhukuvan vankileiristä.

Teema oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallinen. Sen sai kokea omakohtaisesti Hjalmar Linder (ks. Vihavainen: Haun hjalmar linder tulokset), joka julkaisi tunnetun artikkelin ”Lopetettakoon teloitukset”.

Hän oli upporikas liikemies, mutta myös autonomian ajan peruja Venäjällä kamariherra ja siis monen mielestä ilmeinen ryssän kätyri. Rohkean moraalisen julistuksensa takia hän itse asiassa joutui lähtemään maanpakoon Ranskaan.

Eino Leino runoilijasieluna oli suuri vallankumouksen ystävä, joka vuonna 1917 riemuitsi ylenpalttisesti ”kansojen keväästä”. Punaisten vallankaappaus yhteistyössä bolševikkien kanssa oli sen sijaan hänestä, kuten monesta muustakin kirjailijasta yksinkertaisesti sekä maanpetos, että rikos aitoa kansanvaltaa vastaan.

Leinosta tuli nyt valkoisten laulaja ja saksalaisen avun suuri ylistäjä: kauniisti maksoi Saksa kunniavelkansa Kustaa Adolfin päiviltä auttamalla sumalaisia vapautumaan saksalaista verta vuodattamalla. Sellainen oli ollut ja oli vapauden hinta.

Leino oli viihtynyt erinomaisesti vasemmistolaisessa seurassa Vuolijokien kanssa kesäisin Kukkiajärven rannalla ja oli yhteydessä vallankaappauksesta erilleen jääneisiin sosialisteihin myös kapinan aikana.

Suomen sosialidemokraattinen puolue oli hänestä ollut vilpittömän ihanteellinen ja isänmaallinen ennen sen siirtymistä bolševikkien puolelle. Kapinan jälkeen hän viihtyi erityisesti valkoisessa seurassa.

Leinon pienoisromaani Punainen sankari ilmestyi aluksi nimellä ”Elina”. Seuraavassa painoksessa nimi oli muutettu ja siinä oli kirjailijan apologia alkuperäisen, hyvin epäonnistuneen nimen takia. Näin oli päässyt tapahtumaan ”osaksi tilapäisestä kannanpuutteesta, osaksi joidenkin ystävieni ja myöskin kustantajan (Minerva) toivomuksesta”.

Tällaiset selitykset ovat kirjallisuudessa hyvin harvinaisia ja kuvaastavat osaltaan tuolloisen  tilanteen erikoislaatuisuutta.

Joka tapauksessa, kirjan sankari on pappilan torpparin poika. Pappilan opiskeleva ja professoriksi tähtäävä nuoriherra on innostunut köyhän asiasata ja tutkii torpparien oloja. Siinä samalla huomataan erään torpanpojan suuri lahjakkuus ja pappi kustantaa hänen koulutuksensa ylioppilaaksi.

Ylioppilaana nuori mies ryhtyy myös ns. Moskovan maisteriksi eli matkustaa Venäjän valtion stipendiaattina Venäjälle opiskelemaan kieltä. Tämä auttaa häntä myös suuresti virkauralla sortovuosina.

Nuoresta miehestä tulee sosialisti, mutta ei bolševikkia ja kapinaan hän suhtautuu kielteisesti, suostuen kuitenkin pienen paikkakunnan miliisipäälliköksi.

Siellä ilmestyy sosialistinen sanomalehti, jonka päätoimittaja on armoton juoppo, mukava, mutta humalassa ylitsevuotavan sentimentaalinen mies, jonka vaimoon sankari rakastuu.

Vaimokin on sosialisti ja sankaripari ymmärtää puolin ja toisin, ettei koko tuo meneillään oleva vallankaappaus ollut mikään oikea sosialistinen vallankumous ja että se oli tuomittu häviämään.

Itse asiassa tiedetään, että monet kapinan johtohenkilöistä ymmärsivät myös asian, mutta menivät silti mukaan ja ottivat vastuun mielettömyydestä.

Miksei sotaa voitu lopettaa, kun sen tarkoituksettomuus ymmärrettiin molemmin puolin? Siinäpä kysymys ja vastaus oli, että tarvittaisiin vain se mies, jonka piti olla sekä kyllin rohkea että kyllin vaikutusvaltainen. Sitä vain ei näkynyt.

Kun sodan lopulla punakaartin raakalaismainen päällikkö vangitsee joukon paikallisia valkoisia panttivangeiksi, jotka sitten valkoisten tullessa murhattaisiin, näkee sankari hetkensä tulleen ja ampuu päällikön keskelle katua.

Tämän takia hänet itsensäkin sitten pian teloitetaan, mutta vankilaan hän on saanut rakastetultaan Elinalta kirjelapun, jossa tämä nimittää häntä sankarikseen. Vankilassa käynyt pappikin arvelee, että hänelle vielä pystytettäisiin sankaripatsas.

No, tuollaistahan ei tosiasiassa tapahtunut, vaikka Leino yhdistelee tarinaansa aineksia sodan tositapahtumista. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa ja omana aikanaan varmasti tärkeää ainesta.

Jo pelkkä teoksen nimi ”Punainen sankari” oli hyvin epäsovinnainen, kuten sen vaihtamisesta voi päätellä. Punaiset eivät tässä kirjassa suinkaan muodosta yhtenäistä verenhimoisten maanpettureiden massaa, vaan mukana on myös ihanteellisia sosialisteja ja osa sosialisteja on jättäytynyt tätä menosta kokonaan pois. Myös se pappilan poika.

Sitten on noita muuten vain mukavia miehiä, kuten mainitun sosialistisen lehden päätoimittaja, joka mielellään juopotteli porvarien kanssa myös kapinan aikana. Ja viimein on tämä entinen torpan poika, joka hieman arveluttavasti oli lähtenyt Venäjän stipendiaatiksi, mutta ei ryhtynyt bobrikovilaiseksi, vaan säilytti sielussaan sankaruuden perustan.

Vastaavia tapauksiahan oli paljon, Ilmari Kiannosta (vrt. Vihavainen: Haun moskovan maisteri tulokset) ja J.K. Paasikivestä Hilja Riipiseen. Leinon sankarista tulee mieleen Matti Vuoren (vrt. Vihavainen: Haun bergh tulokset) tarina, vaikkei sankari kuvernööriksi astimpäässytkään.

 

Silloinkin elettiin uutta aikaa

 

Ajankuvia

 

Eino Leino. Kootut teokset IX (Päivä Helsingissä 1905, Tuomas Vitikka 1906, Jaana Rönty 1907). Otava 1928, 426 s.

 

Juhani Ahon merkittävimpiä romaaneja on ”Kevät ja takatalvi”(ks. Vihavainen: Haun kevät ja takatalvi tulokset). Se on aateromaani, joka sijoittuu suomalaisuusliikkeen alkuaikoihin, 1800-luvun puoliväliin, jolloin se sai vastaansa niin suomalaisen kuin venäläisen reaktion.

Ahon kirja on pohjimmiltaan hyvin ihanteellinen ja siitä kuvastuu usko kansaan ja sen pohjimmaiseen jalouteen. Eino Leino sen sijaan kirjoitti paljon kriittisemmässä hengessä niin sanotun routavuositrilogiansa: Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908).

On väitetty, että ainakin Tuomas Vitikka olisi reaktiota Ahon näkemykseen. Saattaapa se olla, vaikka nopea kyllä on reaktio ollut, kun kirjat ilmestyivät samana vuonna. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän siinä maalailtu ajan herrasväen kuva. Sellaisen puutetta kirjallisuudessamme kun on valiteltu.

Mitä ”Jaana Röntyyn” tulee, siinä esitetään kuva aidosta Lumpenproletariaatista, maalaisköyhälistöstä, joka on aivan oppimatonta ja kyvytöntä ja elää omissa primitiivisissä oloissaan. Kun sitä katastrofiavulla pelastetaan nälkäkuolemalta, se vain passivoi sitä.

Jaana Rönty on sen seutukunnan kasvatteja, mutta päätyy Helsinkiin, jossa poliisilaitoksen venäjäksi murtava konstaapeli raiskaa hänet. Koska konstaapeli edustaa nyt aivan tiettyjä tahoja, on mahdotonta saada häntä edesvastuuseen.

Herrasväki kyllä pitää Jaanan puolta kaikin tavoin, mutta leimautuu hänen silmissään koko joukko roistoiksi ja kirja päättyy siihen, miten Jaana riemuitsee Hakaniemen mellakasta ja innostuu potkimaan ”kunnalliskaartin” uhreja, jotka on mielettömästi teurastettu torille.

Mitä Tuomas Vitikkaan tulee, hän on vauraasta kartanosta, jonka seurapiiriin kuuluu niin vanhasuomalaisten kuin nuorsuomalaistenkin edustus, vieläpä sosialistitkin ovat mukana kartanon torpparien ja heidän edusmiehekseen nousseen renkipojan hahmossa.

Hahmot ovat osaksi, ellei kauttaaltaan koomisia, mutta ilmeisesti sentään enemmän tai vähemmän edustavia noin periaatteessa. Tuomas Vitikka on syntynyt kultalusikka suussa, mutta ei suinkaan ole vanhoillinen, vaan onnistuu suututtamaan jopa kaikki poliittiset tahot ja sukuympäristönsä.

Muuan teoksen huipentuma on Tuomaksen teatterissa (Kansallisteatteri?) ampuma revolverin laukaus, jolla hän pelottelee kimppuunsa haluavia nuorukaisia ja osuu jopa erään hyvän tuttavansa ja vastustajansa peukaloon.

Tuomaksen pelastaa poliisin kynsistä yliopiston rehtori, jolla on vanhastaan oikeus järjestyksenpitoon oman laumansa suhteen.

Sitten Tuomas lähtee Ranskaan, kaikkien radikaalien luvattuun maahan ja solmii siellä muodikkaan avosuhteen ranskalaisen tytön kanssa ja ennen pitkää muuttuu tyypilliseksi ranskalaiseksi poroporvariksi, joka kammoksuu kaikenlaista radikalismia.

Sitten hän palaa Suomeen ja menee avovaimonsa kanssa normaalisti naimisiin ja alkaa hoitaa tilaansa kelpo kansalaisen tapaan.

Muuten, tuota ranskalaista vapaamielisyyttä ja aikanaan kuohuttanutta antiklerikalismia edustaa myös suvun ruotsalaistunut jäsen, vanha salaneuvos, jolle halutaan tuoda pappi kuolinvuoteelle. Hän on sen verran toimintakykyinen, että saa sanottua Voltairen sotahuudon kirkkoa vastaan: ”Écrasez l’infâme!” -murskatkaa se inhotus.

Muuten, Leino luettelee kiinnostavasti sen ajan edustavien hahmojen kirjahyllyjen sisältöä: Tuomakselle eivät vanhat Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin tapaiset muumiot olleet enää mitään. Hänen kirjailijansa olivat eurooppalaisia: Ibsen ja Björnson, Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja Nietzsche. Venäläisiä ilmeisesti luettiin ainakin osittain saksaksi.

Vanha Ukko-Paavo, talonpoikaisuudellaan keikaileva kartanon omistaja sen sijaan piti kirjahyllyssään SKS:n toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista Kansanrunoutta. Siellä olivat myös Juhani Ahon Panu, J.H. Erkon Aino, Pietari Päivärinnan TIntta-Jaakko ja Aleksis Kiven kootut teokset.

Oli siellä myös suomennetut Shakesperaren teokset, Walter Scottiin Perthin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Tietenkin olivat mukana myös Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden lisäksi erilaisia maatalousoppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Edeellen siellä olivat Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa sekä Nuiiasota.

Olipa vielä jokunen Agathon Meurmanin lentokirjanen, kuten hyvälle vanhasuomalaiselle kuului.

En ole katsonut aikalaiskritiikkejä, mikä varmaankin on kiinnostavaa ja Olli Suurpää on minulla vielä lukematta.

Joka tapauksessa Leinon teksti antanee kohtuullisen käsityksen siitä, mikä erotti nuorta polvea siitä maailmasta, jossa vanhat ja totiset suomalaisuusmiehet elivät ja halusivat elää. Eurooppaanhan siinä ikkunoita auottiin.

 

Vapauden illuusiot

 

What do you want to do ?

New mail

Naismetsässä

 

Eino Leino,  Orja-romaanit. Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. (1911-1913) SKS 2001. 632 s.

 

Aikalaiskritiikki ei kohdellut Eino Leinon ehkä kunnianhimoisinta yritystä kovin lempeästi. V.A. Koskenniemi haukkui koko eeposta ontoksi, paperiseksi tekotaiteeksi, J.L. Lehtosen mielestä kirjoissa oli liikaa sivuntäytettä, sanakoreutta, turhaa lauseälyä ja tarkoituksetonta kynänpärskettä. Juhani Siljon mielestä ensimmäinen osa tuntui hiukan hajanaiselta ja ytimeen katsoen ohutsyiseltä, mutta ansaitsi kyllä tulla harkinnan esineeksi.

Toki ansioitakin nähtiin. J.L. Lehtosen mielestä kirjoilla oli ainakin se etu, että ne olivat niin kokonaan nykyaikaisia: Niissä sykkää, läähättää, vaikeroi, nauraa kiroaa koko nykyaikaisesti onneton, rikki-revitty ihmis-elämä… niissä esiintyy pelkkiä nykyajan ihmisiä, liioiteltuina, vääristeltyinä joskus, se on tosi, mutta…

Tuo nykyaikaisuus pitää ainakin paikkansa ja se on ihan pätevä syy lukea taas tätä nykyihmisen eeposta, joka on jonkinlainen, ulkomaille sijoittuva suomalaisen Faustin tarina, ei kuitenkaan se paljon puhuttu sivistyneistöromaani, jota usein kaipaillaan. Tämän kirjan henkilöt ovat sentään jotakin muuta kuin se keskiluokkainen suomalainen miljöö, johon kokonainen kansankerros olisi voinut samaistua.

Kirja tapahtuu kokonaan ulkomailla, vaikka lähes koko sen henkilögalleria koostuu suomalaisista. Eipä ihmekään, kun turismista on tullut aikakauden todellinen muoti, eikä Berliinissäkään voi mennä tiettyihin paikkoihin tapaamatta siellä suurta määrää suomalaisia: ahtaimmissakin olosuhteissa elävä helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.

Mutta Berliini oli tylsä ja poroporvarillinen. Tosin siellä oli muutakin, kuten kukoistava homoskene, jossa naistenvihaajat tapasivat toisiaan, kuten kertoja huomasi. Siihen aikaan homoemon käsite lienee siis ollut tuntematon. Lesbolaisuutta kyllä todettiin myös omassa, suomalaisessa piirissä, tosin yläluokkaisessa.

Toki suomalaiset matkustivat, sillä kotimaassahan ei voinut elää, kuten päähenkilö lausahti. Hän nyt ei ainakaan.

Syitä riitti. Yksi oli suomalaisen lehdistön toivoton tasottomuus, josta syytettiin venäläistä virkavaltaa, kuten kaikesta muustakin, mutta sehän oli vain tekosyy.

Niinpä päähenkilö oli siirtynyt kokonaan ulkomaille ja seuraili siinä itse asiassa kirjoittajan jälkiä. Leino itse oli silloin jättänyt nuorsuomalaisen Helsingin Sanomat ja siirtynyt Berliinin kautta Italiaan suomentamaan Dantea.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt aikakausi on kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostava kaikkine odotuksineen ja pelkoineen. Meillä ajan tunnelmia leimasi niin sanottu toinen sortokausi, jolloin kuvitelmat vastarinnasta ja yhtenäisestä isänmaallisuudesta olivat murskaantuneet. Sosialismilla oli ennen kapinaa vielä tiettyä salonkikelpoisuutta ja vaaleissa se menestyi loistavasti.

Leinon päähenkilökin aloittaa sosialistina ja kirjoittaa uutterasti suurta teostaan Suomi tulevaisuuden valtiona. Siitä piti tulla maamme sosialistien raamattu.

Kirjoitustyön orjuudesta hän vapautuu hyväksymällä suuren raharuhtinaan työtarjouksen, mutta joutuu samalla rahan orjaksi. Hänelle tarjotaan kaikkia maailman rikkauksia kuin Jeesukselle erämaassa, mutta yhtäkkiä hän karistaa kaiken ympäriltään ja vapautuu.

Kuviteltu vapautuminen merkitsee käytännössä vain siirtymistä naisen orjuuteen. Mieletön rakastuminen täyttää koko elämän kolmen vuoden ajaksi, mikä lieneekin tutkijoiden toteama keskimääräinen rakastumisen kesto.

Kyseessä on todellinen symbioottinen rakkaus, folie à deux. Se on psykoosia lähentelevä keskinäisriippuvuus, josta vapaudutaan tuskallisesti, mutta sentään. Työn orjana aloittanut päähenkilö on siirtynyt sitten rahan orjaksi ja edelleen naisen orjaksi ja päätyy lopulta onnen orjaksi: nyt hänellä on kaikkea, työtä, rahaa ja nainen.

Lasta tosin ei enää ole. Onni on muutenkin oikullinen, eikä upeankaan naisen rakkaus pitkän päälle voi tyydyttää. Kiusauksiksi tulevat niin muuan nuori italialainen kaunotar kuin entinen symbioottinen rakastettu, joka putkahtaa eteen.

Romaani päättyy mieleltään järkkyneen päähenkilön katakombeissa tekemään rakastetun murhayritykseen, minkä jälkeen tuo merkillinen tyyppi vetäytyy mielisairaalakuurin jälkeen yksinäisyyteen Italian maaseudulle.

Siellä häntä eivät enää lainkaan liikuta, onko hän kristitty vai pakana, tolstoisti vai nietzscheläinen, lihansyöjä vai kasvissyöjä, vanhoillinen vai edistysmielinen. Elämänsä ehtoolla hän on löytänyt rauhan.

Arvostelijoita näyttää kiusanneen päähenkilön ja hieman muidenkin kirjan hahmojen merkillinen persoonallisuus, mutta arvaan, että kirjailija päähenkilön kohdalla kertoi omasta itsestään ja hänhän ei ollut mikään tusinaihminen.

Juuri sen takia lukijoiden on ollut niin vaikeaa pitää uskottavina niitä rajuja käänteitä, joita päähenkilö on elämässään tehnyt. Tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että kirjoittajaa on työssään ohjannut sanomisen ja jopa tilityksen pakko. Tuskinpa nämä ovat ihan vain rahan vuosi sentattuja kirjoja.

Ajankuvaa voi kirjasta löytää paljonkin ja vaikka se sijoittuukin ulkomaille, puhutaan siinä aika lailla myös Suomesta.

Yhdessä kohdassa päähenkilö uhoaa vihaa koko Suomen ruotsalaista herrassäätyä vastaan, minkä korjaa pian ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi herraväeksi. Tämän vihan kerrotaan olevan sekä synnynnäistä rotuvihaa, mutta siinä olleen myös sosiaalisen vihan aineksia, jolle koko yläluokka kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä vihattava.

Syntyjään ei päähenkilö kuitenkaan ollut proletaari, vaan yrittäjäperheestä ja aineellisesti hän tuli erinomaisesti toimeen myös rahan orjuudesta pois astuttuaan. Syntyperästään johtuen hän ei voi liittyä kaikkein radikaaleimpiin sosialisteihin, vaan ainoastaan liikkeen maltilliseen siipeen, ”upseeritasolle”.

Sosialistiksi tuo onnen orjaksi siirtynyt mies jääkin ja olisi kiinnostavaa saada lukea tuo teos Suomi tulevaisuuden valtiona, joka olisi kirjoitettu toisen sortokauden aikana juuri hiukan ennen maailmansodan syttymistä. Valitettavasti sellaisia ei siihen aikaan todellisuudessa ilmestynyt. Suomen itsenäistyttyähän niitä tuli sitäkin enemmän.

Päähenkilö jää kuin jääkin itse asiassa naisten orjaksi, sillä hän ei pysty heidän kanssaan sellaisiin suhteisiin, joissa ei haavoittuisi, mikä viittaa varsin narsistiseen persoonallisuuteen. Vapautuksen taitaa sentään tuottaa vanhuus, ymmärtää lukija kirja loppusivuilta.

Leino itse ei suorastaan vanhaksi elänyt, vaan kuoli jo 47-vuotiaana ja terveytensä menettäneenä, mutta kenties kirjojen päähenkilön vanhuus oli hänenkin haaveensa: saavuttaa mielenrauha jossakin luostarin kaltaisessa paikassa, jossa vuosisatojen ikuinen kiertokulku avautui pyyteettömälle kontemplaatiolle eivätkä reumatismi tai eturauhastulehduskaan toisaalta vaivanneet.

Tuo viimeinen lause ei ole peräisin Leinolta, vaan on ns. historiallisen mielikuvituksen luomus.