Silloinkin elettiin uutta aikaa

 

Ajankuvia

 

Eino Leino. Kootut teokset IX (Päivä Helsingissä 1905, Tuomas Vitikka 1906, Jaana Rönty 1907). Otava 1928, 426 s.

 

Juhani Ahon merkittävimpiä romaaneja on ”Kevät ja takatalvi”(ks. Vihavainen: Haun kevät ja takatalvi tulokset). Se on aateromaani, joka sijoittuu suomalaisuusliikkeen alkuaikoihin, 1800-luvun puoliväliin, jolloin se sai vastaansa niin suomalaisen kuin venäläisen reaktion.

Ahon kirja on pohjimmiltaan hyvin ihanteellinen ja siitä kuvastuu usko kansaan ja sen pohjimmaiseen jalouteen. Eino Leino sen sijaan kirjoitti paljon kriittisemmässä hengessä niin sanotun routavuositrilogiansa: Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908).

On väitetty, että ainakin Tuomas Vitikka olisi reaktiota Ahon näkemykseen. Saattaapa se olla, vaikka nopea kyllä on reaktio ollut, kun kirjat ilmestyivät samana vuonna. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän siinä maalailtu ajan herrasväen kuva. Sellaisen puutetta kirjallisuudessamme kun on valiteltu.

Mitä ”Jaana Röntyyn” tulee, siinä esitetään kuva aidosta Lumpenproletariaatista, maalaisköyhälistöstä, joka on aivan oppimatonta ja kyvytöntä ja elää omissa primitiivisissä oloissaan. Kun sitä katastrofiavulla pelastetaan nälkäkuolemalta, se vain passivoi sitä.

Jaana Rönty on sen seutukunnan kasvatteja, mutta päätyy Helsinkiin, jossa poliisilaitoksen venäjäksi murtava konstaapeli raiskaa hänet. Koska konstaapeli edustaa nyt aivan tiettyjä tahoja, on mahdotonta saada häntä edesvastuuseen.

Herrasväki kyllä pitää Jaanan puolta kaikin tavoin, mutta leimautuu hänen silmissään koko joukko roistoiksi ja kirja päättyy siihen, miten Jaana riemuitsee Hakaniemen mellakasta ja innostuu potkimaan ”kunnalliskaartin” uhreja, jotka on mielettömästi teurastettu torille.

Mitä Tuomas Vitikkaan tulee, hän on vauraasta kartanosta, jonka seurapiiriin kuuluu niin vanhasuomalaisten kuin nuorsuomalaistenkin edustus, vieläpä sosialistitkin ovat mukana kartanon torpparien ja heidän edusmiehekseen nousseen renkipojan hahmossa.

Hahmot ovat osaksi, ellei kauttaaltaan koomisia, mutta ilmeisesti sentään enemmän tai vähemmän edustavia noin periaatteessa. Tuomas Vitikka on syntynyt kultalusikka suussa, mutta ei suinkaan ole vanhoillinen, vaan onnistuu suututtamaan jopa kaikki poliittiset tahot ja sukuympäristönsä.

Muuan teoksen huipentuma on Tuomaksen teatterissa (Kansallisteatteri?) ampuma revolverin laukaus, jolla hän pelottelee kimppuunsa haluavia nuorukaisia ja osuu jopa erään hyvän tuttavansa ja vastustajansa peukaloon.

Tuomaksen pelastaa poliisin kynsistä yliopiston rehtori, jolla on vanhastaan oikeus järjestyksenpitoon oman laumansa suhteen.

Sitten Tuomas lähtee Ranskaan, kaikkien radikaalien luvattuun maahan ja solmii siellä muodikkaan avosuhteen ranskalaisen tytön kanssa ja ennen pitkää muuttuu tyypilliseksi ranskalaiseksi poroporvariksi, joka kammoksuu kaikenlaista radikalismia.

Sitten hän palaa Suomeen ja menee avovaimonsa kanssa normaalisti naimisiin ja alkaa hoitaa tilaansa kelpo kansalaisen tapaan.

Muuten, tuota ranskalaista vapaamielisyyttä ja aikanaan kuohuttanutta antiklerikalismia edustaa myös suvun ruotsalaistunut jäsen, vanha salaneuvos, jolle halutaan tuoda pappi kuolinvuoteelle. Hän on sen verran toimintakykyinen, että saa sanottua Voltairen sotahuudon kirkkoa vastaan: ”Écrasez l’infâme!” -murskatkaa se inhotus.

Muuten, Leino luettelee kiinnostavasti sen ajan edustavien hahmojen kirjahyllyjen sisältöä: Tuomakselle eivät vanhat Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin tapaiset muumiot olleet enää mitään. Hänen kirjailijansa olivat eurooppalaisia: Ibsen ja Björnson, Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja Nietzsche. Venäläisiä ilmeisesti luettiin ainakin osittain saksaksi.

Vanha Ukko-Paavo, talonpoikaisuudellaan keikaileva kartanon omistaja sen sijaan piti kirjahyllyssään SKS:n toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista Kansanrunoutta. Siellä olivat myös Juhani Ahon Panu, J.H. Erkon Aino, Pietari Päivärinnan TIntta-Jaakko ja Aleksis Kiven kootut teokset.

Oli siellä myös suomennetut Shakesperaren teokset, Walter Scottiin Perthin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Tietenkin olivat mukana myös Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden lisäksi erilaisia maatalousoppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Edeellen siellä olivat Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa sekä Nuiiasota.

Olipa vielä jokunen Agathon Meurmanin lentokirjanen, kuten hyvälle vanhasuomalaiselle kuului.

En ole katsonut aikalaiskritiikkejä, mikä varmaankin on kiinnostavaa ja Olli Suurpää on minulla vielä lukematta.

Joka tapauksessa Leinon teksti antanee kohtuullisen käsityksen siitä, mikä erotti nuorta polvea siitä maailmasta, jossa vanhat ja totiset suomalaisuusmiehet elivät ja halusivat elää. Eurooppaanhan siinä ikkunoita auottiin.