Vapauden illuusiot

 

What do you want to do ?

New mail

Naismetsässä

 

Eino Leino,  Orja-romaanit. Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. (1911-1913) SKS 2001. 632 s.

 

Aikalaiskritiikki ei kohdellut Eino Leinon ehkä kunnianhimoisinta yritystä kovin lempeästi. V.A. Koskenniemi haukkui koko eeposta ontoksi, paperiseksi tekotaiteeksi, J.L. Lehtosen mielestä kirjoissa oli liikaa sivuntäytettä, sanakoreutta, turhaa lauseälyä ja tarkoituksetonta kynänpärskettä. Juhani Siljon mielestä ensimmäinen osa tuntui hiukan hajanaiselta ja ytimeen katsoen ohutsyiseltä, mutta ansaitsi kyllä tulla harkinnan esineeksi.

Toki ansioitakin nähtiin. J.L. Lehtosen mielestä kirjoilla oli ainakin se etu, että ne olivat niin kokonaan nykyaikaisia: Niissä sykkää, läähättää, vaikeroi, nauraa kiroaa koko nykyaikaisesti onneton, rikki-revitty ihmis-elämä… niissä esiintyy pelkkiä nykyajan ihmisiä, liioiteltuina, vääristeltyinä joskus, se on tosi, mutta…

Tuo nykyaikaisuus pitää ainakin paikkansa ja se on ihan pätevä syy lukea taas tätä nykyihmisen eeposta, joka on jonkinlainen, ulkomaille sijoittuva suomalaisen Faustin tarina, ei kuitenkaan se paljon puhuttu sivistyneistöromaani, jota usein kaipaillaan. Tämän kirjan henkilöt ovat sentään jotakin muuta kuin se keskiluokkainen suomalainen miljöö, johon kokonainen kansankerros olisi voinut samaistua.

Kirja tapahtuu kokonaan ulkomailla, vaikka lähes koko sen henkilögalleria koostuu suomalaisista. Eipä ihmekään, kun turismista on tullut aikakauden todellinen muoti, eikä Berliinissäkään voi mennä tiettyihin paikkoihin tapaamatta siellä suurta määrää suomalaisia: ahtaimmissakin olosuhteissa elävä helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.

Mutta Berliini oli tylsä ja poroporvarillinen. Tosin siellä oli muutakin, kuten kukoistava homoskene, jossa naistenvihaajat tapasivat toisiaan, kuten kertoja huomasi. Siihen aikaan homoemon käsite lienee siis ollut tuntematon. Lesbolaisuutta kyllä todettiin myös omassa, suomalaisessa piirissä, tosin yläluokkaisessa.

Toki suomalaiset matkustivat, sillä kotimaassahan ei voinut elää, kuten päähenkilö lausahti. Hän nyt ei ainakaan.

Syitä riitti. Yksi oli suomalaisen lehdistön toivoton tasottomuus, josta syytettiin venäläistä virkavaltaa, kuten kaikesta muustakin, mutta sehän oli vain tekosyy.

Niinpä päähenkilö oli siirtynyt kokonaan ulkomaille ja seuraili siinä itse asiassa kirjoittajan jälkiä. Leino itse oli silloin jättänyt nuorsuomalaisen Helsingin Sanomat ja siirtynyt Berliinin kautta Italiaan suomentamaan Dantea.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt aikakausi on kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostava kaikkine odotuksineen ja pelkoineen. Meillä ajan tunnelmia leimasi niin sanottu toinen sortokausi, jolloin kuvitelmat vastarinnasta ja yhtenäisestä isänmaallisuudesta olivat murskaantuneet. Sosialismilla oli ennen kapinaa vielä tiettyä salonkikelpoisuutta ja vaaleissa se menestyi loistavasti.

Leinon päähenkilökin aloittaa sosialistina ja kirjoittaa uutterasti suurta teostaan Suomi tulevaisuuden valtiona. Siitä piti tulla maamme sosialistien raamattu.

Kirjoitustyön orjuudesta hän vapautuu hyväksymällä suuren raharuhtinaan työtarjouksen, mutta joutuu samalla rahan orjaksi. Hänelle tarjotaan kaikkia maailman rikkauksia kuin Jeesukselle erämaassa, mutta yhtäkkiä hän karistaa kaiken ympäriltään ja vapautuu.

Kuviteltu vapautuminen merkitsee käytännössä vain siirtymistä naisen orjuuteen. Mieletön rakastuminen täyttää koko elämän kolmen vuoden ajaksi, mikä lieneekin tutkijoiden toteama keskimääräinen rakastumisen kesto.

Kyseessä on todellinen symbioottinen rakkaus, folie à deux. Se on psykoosia lähentelevä keskinäisriippuvuus, josta vapaudutaan tuskallisesti, mutta sentään. Työn orjana aloittanut päähenkilö on siirtynyt sitten rahan orjaksi ja edelleen naisen orjaksi ja päätyy lopulta onnen orjaksi: nyt hänellä on kaikkea, työtä, rahaa ja nainen.

Lasta tosin ei enää ole. Onni on muutenkin oikullinen, eikä upeankaan naisen rakkaus pitkän päälle voi tyydyttää. Kiusauksiksi tulevat niin muuan nuori italialainen kaunotar kuin entinen symbioottinen rakastettu, joka putkahtaa eteen.

Romaani päättyy mieleltään järkkyneen päähenkilön katakombeissa tekemään rakastetun murhayritykseen, minkä jälkeen tuo merkillinen tyyppi vetäytyy mielisairaalakuurin jälkeen yksinäisyyteen Italian maaseudulle.

Siellä häntä eivät enää lainkaan liikuta, onko hän kristitty vai pakana, tolstoisti vai nietzscheläinen, lihansyöjä vai kasvissyöjä, vanhoillinen vai edistysmielinen. Elämänsä ehtoolla hän on löytänyt rauhan.

Arvostelijoita näyttää kiusanneen päähenkilön ja hieman muidenkin kirjan hahmojen merkillinen persoonallisuus, mutta arvaan, että kirjailija päähenkilön kohdalla kertoi omasta itsestään ja hänhän ei ollut mikään tusinaihminen.

Juuri sen takia lukijoiden on ollut niin vaikeaa pitää uskottavina niitä rajuja käänteitä, joita päähenkilö on elämässään tehnyt. Tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että kirjoittajaa on työssään ohjannut sanomisen ja jopa tilityksen pakko. Tuskinpa nämä ovat ihan vain rahan vuosi sentattuja kirjoja.

Ajankuvaa voi kirjasta löytää paljonkin ja vaikka se sijoittuukin ulkomaille, puhutaan siinä aika lailla myös Suomesta.

Yhdessä kohdassa päähenkilö uhoaa vihaa koko Suomen ruotsalaista herrassäätyä vastaan, minkä korjaa pian ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi herraväeksi. Tämän vihan kerrotaan olevan sekä synnynnäistä rotuvihaa, mutta siinä olleen myös sosiaalisen vihan aineksia, jolle koko yläluokka kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä vihattava.

Syntyjään ei päähenkilö kuitenkaan ollut proletaari, vaan yrittäjäperheestä ja aineellisesti hän tuli erinomaisesti toimeen myös rahan orjuudesta pois astuttuaan. Syntyperästään johtuen hän ei voi liittyä kaikkein radikaaleimpiin sosialisteihin, vaan ainoastaan liikkeen maltilliseen siipeen, ”upseeritasolle”.

Sosialistiksi tuo onnen orjaksi siirtynyt mies jääkin ja olisi kiinnostavaa saada lukea tuo teos Suomi tulevaisuuden valtiona, joka olisi kirjoitettu toisen sortokauden aikana juuri hiukan ennen maailmansodan syttymistä. Valitettavasti sellaisia ei siihen aikaan todellisuudessa ilmestynyt. Suomen itsenäistyttyähän niitä tuli sitäkin enemmän.

Päähenkilö jää kuin jääkin itse asiassa naisten orjaksi, sillä hän ei pysty heidän kanssaan sellaisiin suhteisiin, joissa ei haavoittuisi, mikä viittaa varsin narsistiseen persoonallisuuteen. Vapautuksen taitaa sentään tuottaa vanhuus, ymmärtää lukija kirja loppusivuilta.

Leino itse ei suorastaan vanhaksi elänyt, vaan kuoli jo 47-vuotiaana ja terveytensä menettäneenä, mutta kenties kirjojen päähenkilön vanhuus oli hänenkin haaveensa: saavuttaa mielenrauha jossakin luostarin kaltaisessa paikassa, jossa vuosisatojen ikuinen kiertokulku avautui pyyteettömälle kontemplaatiolle eivätkä reumatismi tai eturauhastulehduskaan toisaalta vaivanneet.

Tuo viimeinen lause ei ole peräisin Leinolta, vaan on ns. historiallisen mielikuvituksen luomus.