Lapsuutta ja nuoruutta

 

Peruukkeja ja flammoja

 

Eino Leinon teokset. Muistelmat, Kulttuurikuvat, Tunnustukset. I 1878-1901. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1965, 591 s.

 

Joskus on ihmetelty sitä, että Suomessa, jossa koulunkäynnillä on ollut valtava, suorastaan ratkaiseva kansallinen merkitys, ei ole varsinaista koululaisromaania samassa mielessä kuin virolaisilla on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja kumppanit).

Toisaalta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä rakentuu aika lailla koulun ympärille, olkoonkin, että sieltä aluksi miehissä karataan.

Joka tapauksessa kaikissa vanhemmissa muistelmissa ja romaaneissa koulu on aina läsnä. Ajatelkaamme vaikka Larin Kyöstin, Joel Lehtosen ja itse asiassa kenen tahansa kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Niissä pistää silmään koulun aivan erityinen merkitys tuon ajan maailmassa. Se oli itse asiassa maailma maailmassa, eikä siellä opiskeltu niinkään käytännön taitoja kuin sellaisia, joita tultiin tarvitsemaan nimenomaan siellä koulussa.

Se, että sanottiin opiskeltavan elämää, eikä koulua varten, sisälsi itse asiassa juuri sen ajatuksen, että kyseessä ovat kaksi eri maailmaa ja että koulussa opitun tarpeellisuus tuossa niin kutsutussa elämässä, joka siis oli ehdottomasti sen ulkopuolella, oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Yhteiskoulut olivat tuohon aikaan, siis 1800-luvun jälkipuoliskolla, radikalismia, jota yleensä koetettiin perinteitä kunnioittavissa piireissä karttaa. Sitäkin merkittävämpää oli, että jo Uno Cygnaeus halusi perustettavasta kansakoulusta nimenomaan yhteiskoulun. Hänen mielestään tyttöjen opinsaanti oli vielä tärkeämpää kuin poikien, sillä hehän ne lapsia kasvattaisivat.

Luonnollisista syistä erotiikka kukoisti myös poika- ja tyttökouluissa, eikä ole syytä kuvitella, että se olisi ollut missään merkittävässä määrin homoerotiikkaa. Vastakkaisen sukupuolen kaukaisuus vain lisäsi sen kiihottavuutta ja kuten kanarialinnut laulavat, kun niiden urokset ja naaraat pidetään erillään, samoin tapahtuu myös ihmisille.

Eino Lönnbohm -Leino oli aina herkkä naisellisuuden viehätyksille ja sai siitä runsaasti innoitusta lauluilleen, vaikka vastarakkauden saaminen ei niinkään onnistunut, eihän hän mikään alfauros ollut. Kanssakäyminen kauniimman sukupuolen kanssa olikin tuohon aikaan säätyläispiireissä hyvin säädyllistä, mutta kaiketi sitäkin kiihottavampaa.

Kouluflammalleen itse kukin sepitti enemmän tai vähemmän onnistuneita säkeitä, paitsi Väinö Tanner, joka muistelmissaan väitti, ettei koskaan yrittänyt saada kahta riviä loppusointuun. Uskokoon ken tahtoo.

Mutta itse koulussa hallitsivat ihan muut asiat kuin sukupuolten välinen kontaktin etsintä ja flirttailu. Siellä pitivät valtaa peruukit, kauhistuttavat opettajat, joilla oli valta sitoa tai päästää ja määrätä näin nuorten koko tulevasta elämästä.

Tuohon aikaan ei ajateltu, että lähes kaikille voitaisiin opettaa lähes mitä tahansa. Päinvastoin. Koko oppikoulun kurssin ajateltiin vain noin neljänneksen ikäkuokasta kykenevän omaksumaan. Arviot vaihtelivat ajan mittaan, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeen näkemykset olivat yleensä tämän suuntaisia.

Tämä oli itseään toteuttava ennuste ja sen toteutuminen varmistettiin suhteellisella arvostelulla: vain joku harva saattoi saada aineesta kiitettävän, kun taas muutama jätettiin armotta luokalle. Ellei näin tapahtunut, oli arvosteluasteikko viritetty väärin.

Niinpä kouluissa oli veteraaneja, jotka kävivät jokaisen luokan kaksi kertaa ja toisaalta taas noita niin  sanottuja kouluneroja, jotka oppivat asiat kuin tyhjää vaan.

Leino oli tyypillinen koulunero, jolla kuitenkin oli Akilleen kantapäänsä: matematiikasta hän ei ymmärtänyt mitään ja pääsi vain ulkoluvun ja armon ansiosta siirtymään luokalta toiselle.

Sen sijaan muita aineita, kuten esimerkiksi latinaa, nuori mies omaksui kuin tyhjää vaan ja sama koski muitakin kieliä. Venäjäkin oli ohjelmassa, eikä vielä ollut aika boikotoida sitä. Niinpä Leino pystyi omaksumaan ulkomaiden kulttuuria monilla kielillä.

Toki ruotsi, jonka ylivaltaa vastaan taisteltiin, oli yhä hyvin merkittävä välittävä kieli, sillä sitä puhuttiin lähes joka kodissa, jossa vähänkin sivistyneitä haluttiin olla ja sillä kielellä oli keskeinen maailmankirjallisuus saatavissa. Sitä paitsi pohjoismaiden kirjallisuus kohosi juurin tuohon aikaan maailman huipulle ja mikäpä oli tanskaa ja norjaakin lukiessa, jos kerran ruotsia osasi. Saksakin oli silloin helppoa.

Mutta nuo peruukit olivat aika kammottava joukko kummituksia, jotka joskus ottivat onnettoman oppilaan silmätikukseen ja yrittivät tehdä hänestä miestä nolaamalla ja haukkumalla. Karsseriinkin saattoi joutua hyvin vähästä, eikä karttakeppi aina pamahtanut vain pöytään. Joskus oppilas voi valita, ottiko korvapuustin vain jälki-istuntoa. Kylmässä opin saunassa kuumotti paikkoja useinkin.

Toisaalta oppilaat pystyivät myös tekemään opettajan elämän helvetiksi. Mikäli luokkaan ei syntynyt kunnon kontaktia, saattoi se alkaa tyrannisoida opettajaa ja kaiken kukkuraksi kieltäytyä oppimasta yhtään mitään. Jokaisella luokalla oli sitä paitsi lurjuksia, jotka yrittivät päteä piinaamalla kaikkia muita.

Opettajia taas saatettiin kurmottaa yhteistoimin, etenkin jos luultiin heidän olevan ainakin periaatteessa vihamielisiä. Näinhän alkeelliset laumaeläimet yleensäkin tekevät.

Toisaalta oli myös opettajia, joiden vaistottiin ajattelevan oppilaiden parasta ja heistä jäi hyvät muistot, vaikka epäkunnioittavia nimityksiä ja kaikenlaista pilkkaa esitettiin. Sellainenhan oli urheilua, joka vaati uskallusta.

Leino oli jonkinlainen pikku-Eero, jonka terävä äly ja omahyväiset ilmeet herättivät joissakin opettajissa epäluuloja. Kun asiaan liittyi vielä paremmin tietävän itsepäisyys, olivat pahemmat seuraukset hyvinkin mahdollisia.

Loppujen lopuksi varhaisvanha koululainen sentään pääsi yliopistoon, jossa hän suoritti nopeasti latinan pro-exercition eikä sitten muuta suorittanutkaan. Tie vei journalismin pariin, kuten tuohon aikaan niin monien opintona keskeyttäneiden. Viinan villityskin näyttää olleen tuossa maailmassa kovin yleinen vitsaus.

Suotta ei Paasikivi aikoinaan tuhahdellut: kyllä se tiedetään, mitä väkeä ne lehtimiehet ovat. Kylä heidät tunnetaan!

Leinosta tuli silläkin alalla tuottelias, lahjakas ja särmikäskin toimija. Tässäkin kirjassa, joka sivumennen sanoen on poikkeuksellisen sekava kokonaisuus, on melkoisesti ajan lyhyitä lehtijuttuja mukana. Muistelmina kirja ei toimikaan hyvin, mutta onhan niitä elämäkertoja tarjolla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino ).