Nöyryydellä ylpeilystä

 

Venäjä Euroopan opettajana

 

Kuten muistetaan, Dostojevski pohdiskeli, että Venäjällä, joka oli kurja ja takapajuinen, oli kuitenkin ylpeälle Euroopalle opetettavana ehkä jopa se kaikkein tärkein, mitä maailmasta löytyi. Eurooppa oli menettänyt uskonsa Jumalaan eikä kaikki sen rikkaus ja valta auttanut ihmistä tuumaakaan lähemmäs sitä, mikä elämässä oli arvokasta.

Nöyrry, ylpeä ihminen, julisti Dostojevski ja se oli evankeliumi, jonka venäläinen yhtä luontevasti omaksui kuin eurooppalainen sen hylkäsi. Venäjä oli vielä sanova Euroopalle uuden sanan, ennusti Dostojevski. ja moni otti asian tosissaan.Kuten muistamme, vielä Spenglerin historiosofiassakin Venäjälle ennustettiin uuden uskonnollisuuden kehittäjän roolia.

Dostojevskin ja muidenkin 1800-luvun venäläisten ajattelijoiden näkemykset Europan ja Venäjän suhteesta lähtivät liikkeelle sen tosiasian pohjalta, että Venäjä oli jälkeenjäänyt valtio. Missään läntisessä Euroopassa ei maaorjuus enää ollut aivan äskettäinen ilmiö, absolutismi yhä toimiva poliittinen järjestelmä tai kansan oppimattomuus lähes kaikenkattavaa.

Tuohon samaan venäläiseen tilanteeseen liittyi valtakulttuurin naiivi uskonnollisuus. Ylhäisö oli toki lukenut Voltairensa jo 1700-luvulla ja intelligentsijan ateismi oli militanttia, mutta monikymmenmiljoonainen rahvas oli yhä kauttaaltaan uskonnollista. Euroopassa kaikki oli jo toisin.

Valistuksen perintöä kantava, hedonistinen ja skeptinen Eurooppa saattoi tarjota vain nihilismiä ja parhaassa tapauksessa nautintoja. Venäjä sen sijaan ymmärsi köyhyyden, kärsimyksen ja kieltäymyksen arvon. Idän kirkon pyhimyksetkin olivat suuria katujia ja askeetteja, jotka voittivat omat halunsa ja pyyteensä.

Lännen sankarit sen sijaan olivat ennen muuta taistelijoita, jotka väkivalloin kukistivat muita ja toivat esille itseään. Läntinen ihminen oli egoisti, venäläinen altruisti. Tässä ilmeni kahden vastakkaisen prinsiipin ristiriita, katsoivat myös slavofiilit, ei pelkästään Dostojevski. Asian nykysestä arvostuksesta ks. есим. Vihavainen: Haun сулакшин tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nöyryyden ei kai oikeastaan pitäisi synnyttää halveksuntaa ja vihaa, mutta venäläisten 1800-luvun lopun ajattelijoiden piirissä kyllä ilmeni sellaistakin. Koko tuo moraalisesti kelvoton Eurooppa inhotti muutamia patriootteja, jotka kehottivat kääntämään selän koko Euroopalle ja kieltäytymään sen kulttuurisesta annista.

Kun asia nyt taas on ajankohtainen, pistän tähän uusintana vanhan blogin. Koskaan ei loittoneminen lännestä ole Venäjällä kovin monta vuotta kestänyt, saapa nähdä, miten nyt käy.

Tilannehan on nyt paljossa samanlainen kuin se oli 1800-luvulla. Venäjä on niin sanotusti myöhästynyt ja edustaa henkisesti toista aikakautta kuin länsi. Näinhän muuten sanottiin aikanaan myös Hitlerin Saksasta. Onko edelläkulkija joka suhteessa jäljittelemisen arvoinen, on kysymys erikseen. Tässä ajatellaan nyt vain tuon eriaikaisuuden merkitystä kokemuspohjana, jolta ajattelu lähtee.

Tässä nyt joka tapauksessa mustin virkistämiseksi sitten asiaa 1800-luvun lopulta

 

 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

 

 

 

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

 

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.