Pinyin meillekin!

Pinyin meillekin!

Yhä uudelleen tulee tarvetta palata vanhaan teemaani. Euroopassa ei ole puoltakaan miljardia asukasta, mutta kielellisesti tämä maailman kolkka on niin pirstoutunut, että loputtomat sekaannukset ovat väistämättömiä.

Kiinassa on yli kaksi kertaa enemmän ihmisiä ja aika monta kieltäkin, mutta suurin osa pystyy ymmärtämään ja tulemaan toimeen yhdellä ja samalla kirjoitusjärjestelmällä ja yhdellä kielellä. Se on putonghua eli normaalikiina, jota muuten voidaan kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla. Nykyinen romanisaatiostandardi on nimeltään pinyin, joka siis on kaikille sama ja simppeli aakkosto, jossa ei ole erikoismerkkejä, toisin kuin melkein kaikissa Euroopan kielissä (ranska, espanja, viro, puola, saksa, ruotsi, tanska…). Se on siis paljon mukavampi kuin eurooppalainen käytäntö, jossa sama kirjoitusasu äännetään joka kielessä eri tavoin. Nykykäytäntö on todella hankala. Ajatellaanpa nyt vaikka c-kirjainta eri yhteyksissään (ce, ci, ch). Usein käy niin, että se, joka tuntee vain ranskan, englannin, italian, espanjan, saksan ja ruotsin käytännöt, mutta ei niitä kaikkia, erehtyy aina, kun mennään toisen kielen alueelle.

Jonkinlainen yhtenäistävä vaikutus toki on englannilla, joka kaikki nykyään enemmän tai vähemmän mongertavat, mutta oikeinkirjoituksen kannalta se kieli on täydellinen katastrofi. Edes syntyperäiset anglosaksit eivät normaalisti kykene tavaamaan mitä tahansa oman kielensä sanaa ainakaan osaamatta latinaa ja kreikkaa ja se taas on lievästi sanoen harvinaista.

Ei ole realistista opettaa jokaiselle kaikkia kieliä tai edes niiden kirjoitustapoja. Niinpä euroaatteen elähdyttämien yhtenä suurena harrastuksena luulisi olevan yhtenäisen kirjoitusstandardin laatiminen eurooppalaisille kielille, siis eräänlainen euro-pinyin.

Itse pinyin ei oikeastaan ole kovin hääppönen systeemi kuvaamaan eri äänteitä. Suomalainen käytäntö on selvästi paljon tarkempi ja siis parempi ja ehkä jopa maailman paras, kuten Pisa-tulokset antavat aiheen olettaa. Kaiketi siis kannattaisi yleisen ihmiskunnan edun nimissä ja eurooppalaisuuden edun nimissä erityisesti luoda uusi universaali kirjoitustapa, joka perustuu suomenkielen oikeinkirjoitukseen. Englannin käytännöt eivät missään tapauksessa sovellu tässä malliksi, mitä tuskin tarvitsee enempää perustella.

Tässäpä kuitenkin vielä muuan pikkuseikka, joka kuvaa sitä, miten nykyinen englannin ylivalta aiheuttaa mahdottomia tilanteita. Mietin tässä päivänä muutamana, mitä sanoisin VHF-puhelimeen, jos tulisi hätätilanne. Tunnetusti sanallinen hätäkutsu kuuluu mayday, mayday, mayday. Mutta kun on hätä, ei kyseessä ole mikään vapunpäivä. Tuo litania on itse asiassa vain englannistettu väännös ranskalaisesta hätäkutsusta m’aidez. Vastaavalla tavalla muutkin hätätilanteeseen liittyvät sanomat ovat englannistettua ranskaa. Esimerkiksi radiohiljaisuutta vaaditaan sanomalla seelonce mayday. Itse asiassa tarkoitetaan silence –m’aidez! Hiljaa, hätätilanne!

Ongelmaa pahentaa se, että ranskassa paino on aina sanan viimeisellä tavulla. Jos siis äännän hätäkutsun oikein: medé, medé, medé, on minulla aihetta pelätä, ettei sanomaani ymmärretä. Viisainta on siis ottaa lusikka ns. kauniiseen käteen ja puhua kansainvälistä siansaksaa.

Ongelma ei ole jonninjoutava. Jos nauttii kielellisestä huumorista, kannattaa hankkia joku englanninkielinen suomi-parlööri. Luulen, että vain harvat pystyvät suoralta kädeltä ymmärtämään sellaista normaalisuomea, joka on kirjoitettu englantilaisen ääntämyksen mukaisesti. Vielä harvempi osaisi sellaista kirjoittaa.

Englannin mukaiset nimet ovat maanvaivana koko maailmassa. Kun Euroopassa ei useimmiten osata aasialaisia kieliä ja kun brittien siirtomaahistoria on tehnyt heistä usein monilla seuduilla merkittävimmän ulkomaalaisryhmän, on myös englannin mukainen nimien oikeinkirjoitus levinnyt muihin kieliin, esimerkiksi Suomeen. Hulluimmissa tapauksissa koko nimi on otettu englannin kielestä, kuten Mount Everest, Mexico City ja niin edelleen.

Siltä varalta, että joku kuvittelisi tässä olevan kritiikkiä tai kaunaa koko anglosaksista maailmaa vastaan, huomautan, että kritiikkiä tässä todella on tarkoitettukin. Konservatismi on hieno asia, mutta kohtuutonta on, etteivät Ranskan vallankumouksen merkittävimmät saavutukset, metrijärjestelmä ja rationaalinen lainsäädäntö ole vieläkään edenneet edes kanaalin taakse. Brittien tolkuton rahajärjestelmä toki muutettiin kymmenjärjestelmän kannalle jo muutama vuosikymmen sitten, jota kai kannattaa pitää rohkaisevana merkkinä.

Ang-ling-hua. Uusi maailmankieli

Kiinaa puhutaan

Joskus aina hätkähtää, kun huomaa, että ympärillä on asioita, joita ei vielä sukupolvi sitten osannut ollenkaan odottaa.

Instituutissa, jossa minulla nykyään on työpöytä, kuulee jatkuvasti puhuttavan kiinaa. Vasta noin kolmekymmentä vuotta sitten englannista tuli täällä normaali ja jokapäiväinen kieli. Sitä ennen ruotsikin oli yleisempää ja venäjä tuli konserttiin mukaan melko samoihin aikoihin, siis 1990-luvulla.

Nyt siis kiinaa kuulee koko ajan ja myöskin näkee. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, sillä itse instituutti perustettiin aikoinaan etupäässä juuri Euroopan ulkopuolisten alueiden touhuja seuraamaan. Kauan noiden alueiden spesialistit ja heidän vieraansa kuitenkin toimivat fyysisesti hieman eri paikassa. Nyt he ovat täällä.

Venäjän kieli on nyt sen sijaan näiden seinien sisältä mennyt etupäässä sinne, minne rahatkin, ei kovin kauas tosin. Saksaa ja ranskaa meillä ei kovin paljon koskaan harrastettu, vaikka olisi pitänyt, mutta espanja sen sijaan on nykyään myös paljon esillä ja tilanne on ollut tämä ehkä parikymmentä vuotta.

Tietenkään yhden pikku laitoksen tilanne ei sinänsä kuvaa mitään yleistä trendiä millään tarkkuudella, mutta silti muutos on todellinen ja hätkähdyttäväkin. On se joku oire jostakin.

Englannin normalisoituminen kansainväliseksi lingua francaksi on kai ollut väistämätön ja monessa mielessä hyvin positiivinen asia. Toisaalta sen kaikkinielevä läsnäolo ja tunkeminen kaikkien muiden kielien päälle ja väliin edustaa myös sietämätöntä puolivillaisuutta ja barbariaa.

Kun latinakin on jo unohdettu, alkaa olla täysin normaalia olettaa, että uusin sukupolvi pitää englantia kaikkien kielien äitinä ja luulee, että ne samat sanat, joita löytää niin suomesta kuin englannista on tietenkin jälkimmäisestä lainattu, mistäpäs muualta?

Englannissa oletettiin kuulemma joskus, että Jumalan äidinkieli oli juuri englanti ja tuntuu siltä, että tämä asenne alkaa jo meilläkin olla aivan normaali. Muutos entiseen on suuri.

Kiina ei häiritse minua millään tavalla. Vaikka osaan sitä varsin kehnosti, on hauska joskus käyttää muutamia fraaseja jollakin muullakin kielellä kuin englanniksi tai suomeksi. En kylläkään pidä hölöttämistä millään kielellä itsetarkoituksena.

Anglosakseille olen yrittänyt joskus opettaa edes suomenkielisiä tervehdyksiä, mutta useimmat eivät näytä niitä ymmärtäneen ja jopa pahastuvat luullen varmaan saavansa osakseen herjauksia.

Ehkäpä heillä on sitten huono omatunto tai, kuten sanotaan itsetunto? En tiedä. Toki tunnen monia kelpo ihmisiä, jotka osaavat pelkkää englantia.

Joka tapauksessa minun tuttavapiirissäni on nykyään varsin suuri määrä ihmisiä, joille Kiina ja kiina ovat läheisiä. Jonkun lapsi on Kiinassa naimisissa, toinen työskentelee siellä muuten vain. Kolmannen lapsi opiskelee kiinaa jo ala-asteelta lähtien suomalaisessa koulussa, neljännen poika opiskelee kieltä yliopistossa.

 Oma poikani ja hänen vaimonsa opiskelivat myös kieltä Kiinassa ja oppivatkin varsin kiitettävästi. Vielä 1970-luvulla kiinaa opiskelevia pidettiin friikkeinä, jotka eivät tietenkään koskaan kykenisi oppimaan mitään niin ylijärjellisen vaikeaa kuin tuo kieli, jota kirjoitettiinkin niin käsittämättömillä risuaidoilla.

Nämä käsitykset taitavat vieläkin jatkaa elämistään, vaikka ilmeinen totuushan on, että kiina on helpoin kuviteltavissa oleva kieli sikäli, että siitä puuttuu kokonaan kielioppi. Ei muuta kuin sanoja peräkkäin. Ei taivutuksia eikä väännöksiä. Sellaistahan juuri on pidgin-englanti, jossa kiinan ”kieliopin” mukaisesti käytetään englannin sanoja.

Toki tuo kiinan tonaalisuus saattaa tuottaa todellisia vaikeuksia puheessa ja sen ymmärtämisessä ja etenkin sanojen muistamisessa, mutta käytäntö on paljon helpompaa kuin teoria, ainakin aluksi.

Mutta toki taide on pitkä ja elämä lyhyt jokaisen vieraan kielen kohdalla. Todella hyvää englantia puhuvat vain harvat ei-natiivit. Monet, jotka luulevat sitä puhuvansa, käyttävät vain moukkamaista juppikieltä, jonka kuunteleminen ja lukeminen tuottavat tuskaa patriooteille.

Mutta lingua francalla onkin toiset tehtävät. Englanti on aika surkea vaihtoehto tuohon rooliin, kuten olen useasti väittänyt. Mutta ehkä sitä sentään voisi kehittää?

Kiinaa kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla muun muassa ns. pinyin-romanisaation avulla. Sen käyttöä hankaloittaa hieman noiden toonimerkkien löytäminen nykyisessä tietokoneesta, jolle tuntuu skandimerkkienkin hyväksyminen olevan ylivoimaista. Niinpä en niitä tässäkään käytä.

Joka tapauksessa itse pinyin-järjestelmän idea on verrattoman hieno, olkoonkin, että se vastaa ääntämystä paljon huonommin kuin vaikkapa suomen tai italian oikeinkirjoitus.

Tehtäköön siis myös englanninkieleen oma pinyin-järjestelmä, joka vapauttaa onnettoman lingua francan käyttäjän niistä keskiajan munkkien typeryyksistä, jotka panivat heidät merkitsemään äänteitä niin epäloogisilla tavoilla.

Kun tämän lisäksi aletaan käyttää lingua francassa pidgin-englannin mukaista ”kiinan kielioppia”, saadaankin kahden suurimman maailmankielen luova synteesi, joka on vapaa molempien suurimmista vioista!

Sanasto on tietenkin vielä aluksi hyvin anglosaksista ja enimmäkseen siis kreikan ja latinan perua, mutta kyllä vapaa kehitys ennen pitkää sijoittaa uuteen kieleen yhä enemmän ja enemmän kiinan sanoja. Niiden suurena etunahan on lyhyys ja voin jo kuvitella, miten hienosti ne täydentävät anglosaksista pohjaa.

Myös kiinalainen tapa toistaa joitakin sanoja edustaa äärimmäistä selkeyttä ja uskon sen saavan paljon käyttöä uudessa kielessä. Ajatelkaamme vaikkapa sellaista ilmausta kuin hao-buhao, (vai mitä?) tai dui-budui tai mikseipä hui-buhui ja niin edelleen. Venäläiset muistakoot, että tuo iänikuinen jokapaikan hui lausutaan hieman toisin kuin he luulevat.

Pitkiä englanninkielen sanoja aletaan ennen pitkää jättää pois käytöstä ja korvata ne kiinalaisilla. Vain muutamat ilmaukset (OK?) kestävät kokeen.

Kun tässä ajattelee tulevaisuutta, niin alkaahan siinä ihan innostua. Jo suuri kielitieteilijä Stalin sanoi kerran, ettei se tulevaisuuden kieli, jota maailma kerran puhuu, ole mikään nykyisistä kielistä. Sitä vastoin on selvää, että näiden pohjallehan se rakentuu.

Kehittyköön ja kukoistakoon siis uusi maailman kansojen yhteinen lingua franca (putonghua)! Sille varmaan täytyy keksiä uusi nimikin. Jos aivan vaatimattomasti uskaltaisi esittää, niin voisikohan se olla vaikkapa ang-ling-hua?

Nan shi nan

Nan shi nan

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kultaisina vuosina Kiina oli kovassa kulttimaineessa. Saksalaisen ydinfyysikko Wilhelm Fucks (kirja Tulevaisuuden voimasuhteet) oli jo 1960-luvun puolivälissä osoittanut ”insinööritieteellisin menetelmin”, että jo läheisessä tulevaisuudessa Kiinan mahti -taloudellinen ja sotilaallinen- on yksinään suurempi kuin koko muun maailman…

Tämä kirjahan ilmestyi myös suomeksi ja oli kyllin kiinnostava tullakseen arvostelluksi Historiallisessa aikakauskirjassa. Arvostelun kirjoitti nuori tohtori Osmo Apunen.

Sitten tuli kulttuurivallankumous, joka vei Keskuksen valtakunnan ennennäkemättömään alennustilaan, mutta lännessä sen suosio sen kuin lisääntyi. Pariisin barrikadeilla hullun vuoden hulluimmat ideat jäljittelivät sitä, mitä Kiinassa luultiin tapahtuvan.

Ja luultiinhan sitä kaikenlaista. Luuloja vahvistivat lahjomattomat ja todistusvoimaisina pidetyt raportit, ennen muuta Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Myrdal, joka oli luullut olevansa autenttisten prosessien tarkkailija, ymmärsi, että oli ymmärtänyt kaiken väärin ja kirjoitti myös siitä reilusti yleisölleen. Ei sitä enää moni tainnut lukea.

Mutta siinä vaiheessa Kiinasta oli kuin olikin tulossa talouskasvun jättiläinen. Entinen moraalin suurvalta oli tulossa suurvallaksi, joka oli jo pakko ottaa huomioon, sen ilmeisestä moraalittomuudesta huolimatta. Protesteja Falun gongin vainoista, kuolemantuomioista ja elinkaupasta ei ole juuri näkynyt.

Kiinassa käydään nykyään kuin naapurissa. Jokainen hiukankin suurempia suunnitteleva yrittäjä haluaa jättiläismarkkinoista osansa. Myös Kiina itse tunkeutuu yhä aggressiivisemmin kaikkialle maailmaan, Afrikasta Pietariin ulottuvat nyt suurvallan tuntosarvet ja Helsingin yliopistossakin toimii Konfutse-instituutti, jossa Kiinan kieltä ja kulttuuria opetetetaan.

Ja onhan kiinaa luettavissa myös joillakin ala-asteilla ja tietysti myös koulujen ylemmillä luokilla. Miksei olisi?

Mutta eikös se kieli ole ihan mahdotonta? Kuka oppii ne kymmenet tuhannet harakanvarpaat? Miksi kiinaa pitäisi osata, kun kaikki kuitenkin puhuvat englantia?

Tiukkoja kysymyksiä. Mutta se kiinan kielen vaikeus on myytti ja kuten myyttien kanssa usein on, se pitää myös paikkansa, mutta vain osittain.

1970-luvun alussa muistan Die Zeit-Magazin-lehden artikkelin Vier Wochen Qual – vierhundert Worte Chinesisch. Siinä toimittaja vietti kuukauden kelanauhurin parissa ja intensiivisen aherruksen päätteeksi sanoi ylpeästi: Ich konnte mit Mao plaudern!

Asia on paljon vähemmän dramaattinen kuin voisi kuvitella. Kiinan kieli on siitä paradoksaalinen, että se on tietyssä mielessä maailman luultavasti helpoin kieli, jossa ei tarvita mitään taivutusta tai oikeastaan kielioppia lainkaan. Se muistuttaa siis pidgin-englantia, joka onkin siitä kehittynyt.

Usein kauhisteltu tonaliteetti on joillekin ongelma ja joillekin ei. Asia taitaa riippua nuottikorvasta ja kuulomuistista. Tosiasia kuitenkin kai on, että kielet opitaan puhumaan blokkeja muistamalla, eikä kiina taatusti ole tässä muita kieliä kummempi. Se on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen helppo ja selkeä kieli, joka pelaa vain alle kolmellasadalla tavulla.

Tavujen yhdistelmiä sen sijaan löytyy paljon, paljon, kuten arvata saattaa, muutenhan ei päästäisi lastenkamarikieltä pidemmälle. Mutta onhan myös niissä logiikkansa.

Mutta entäs se kauhistuttava hieroglyfien määrä? Onko ihmiselle edes mahdollista oppia niitä kymmeniä tuhansia? Siinähän sitä työtä onkin, mutta täytyy muistaa, että jokainen merkki tai lähes jokainen koostuu radikaaleista, jotka antavat viitteen sekä sanan lausumisesta että merkityksestä.

Sitä paitsi yleisimmät merkit ovat niin yleisiä, että vain 400 merkkiä kattaa noin 70 prosenttia normaalista sanomalehtitekstistä, mikäli nyt oikein muistan amerikkalaisen De Francisin oppikirjassa olleita tietoja. Loputhan voi arvata.

Tuhat, vai oliko nyt 1200 merkkiä oli Maon aikana tavoite, joka asetettiin lukutaitoiselle. Onhan sitä työtä siinäkin. Kiinaa voidaan kuitenkin myös kirjoittaa latinalaisin kirjaimin ja kun siihen vielä panee toonimerkit, on teksti sitä samaa kiinaa, jonka merkkejä on niin hankala muistaa. Vain kalligrafia jää pois.

Kannattaa vielä lisäksi muistaa, että myös japanissa käytetään omien kirjoitusjärjestelmien ohella ja usein osana niin sanottuja kanji-merkkejä, jotka ovat juuri noita kiinalaisia merkkejä. Ne tuntemalla saa siis aika lailla hajua myös siitä, mitä itäisten saarten pojat kirjoittavat.

Kiinalaiset, kuten me kaikki vaimosta syntyneet kansat, ovat tehneet myös epäonnistuneita uudistuksia, joista mainittakoon merkkien yksinkertaistaminen Maon aikana. Uudistuksen ansiosta siveltimenvetoja tarvitaan vähemmän, mutta toisaalta merkkien vanha sukulaisuus radikaalien -siis osien- kanssa muuttuu hämäräksi ja sitä paitsi uudet merkit ovat rumiakin.

Toinen vähemmän onnistunut uudistus on pinyin-romanisaatio. Kuten olen itsekin tällä palstalla kirjoittanut, itse idea on aivan loistava ja myös meillä Euroopassa tarvittaisiin jotakin sen kaltaista. Ongelmana on vain, että kiinan äänteitä pinyin kuvaa aika huonosti. Vanha Wade-Giles järjestelmä oli oikeastaan parempi tässä suhteessa.

Eihän se kiinan romanisaatio nyt ihan englannin kaltaista sähellystä ole, mutta kyllä sekin on tarpeettoman epätarkkaa. Kyllä meidän suomalainen oikeinkirjoituksemme nousee useita pykäliä näiden yläpuolelle.

Mutta tämän sanon vain  herättääkseni myötätuntoa, en nostaakseni kansaamme asemaan, jota se ei kohtuudella ansaitse.

Ja pinyinillä kirjoitettua tekstiä löytyy Kiinasta myös aika lailla. Olen siinä käsityksessä, että sen käyttö on lisääntymässä. Ehkäpä eurooppalaisen kannattaa aluksi painottaa lukemisen opiskelua sen suuntaan?

Johtopäätökseni joka tapauksessa on, että kiina on siinä määrin hyödyllinen ja kiinnostava kieli, että sen ottaminen laajemminkin koulujemme ohjelmaan on varsin suositeltavaa. Siinä sitä myös olisi vähän tuota kaivattua näkökulmaa suureen maailmaan.

Ja olikos se nyt sitten vaikea kieli vai ei? Shi bu-shi hen nan ma? Oma oppikirjani sanoo aitokiinalaiseen tyyliinsä: Nan shi nan, keshi hai you rong -yi de difang!

Vaikeudet ovat vaikeuksia, mutta on siinä nyt helppojakin kohtia! Repikää siitä.

Ehkä niitä helppouksia kannattaa korostaa niille, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä ja pitävät koko kielen opiskelua ajan tuhlauksena. En kuitenkaan usko, että niitä humpuukimestareita, jotka haluavat ottaa kiinan neljänneksi maamme viralliseksi kieleksi suomen, ruotsin(!) ja englannin ohella, kannattaisi ottaa vakavasti.

Ja mihinkäs nyt jäivät venäjä ja viro?