Ang-ling-hua. Uusi maailmankieli

Kiinaa puhutaan

Joskus aina hätkähtää, kun huomaa, että ympärillä on asioita, joita ei vielä sukupolvi sitten osannut ollenkaan odottaa.

Instituutissa, jossa minulla nykyään on työpöytä, kuulee jatkuvasti puhuttavan kiinaa. Vasta noin kolmekymmentä vuotta sitten englannista tuli täällä normaali ja jokapäiväinen kieli. Sitä ennen ruotsikin oli yleisempää ja venäjä tuli konserttiin mukaan melko samoihin aikoihin, siis 1990-luvulla.

Nyt siis kiinaa kuulee koko ajan ja myöskin näkee. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, sillä itse instituutti perustettiin aikoinaan etupäässä juuri Euroopan ulkopuolisten alueiden touhuja seuraamaan. Kauan noiden alueiden spesialistit ja heidän vieraansa kuitenkin toimivat fyysisesti hieman eri paikassa. Nyt he ovat täällä.

Venäjän kieli on nyt sen sijaan näiden seinien sisältä mennyt etupäässä sinne, minne rahatkin, ei kovin kauas tosin. Saksaa ja ranskaa meillä ei kovin paljon koskaan harrastettu, vaikka olisi pitänyt, mutta espanja sen sijaan on nykyään myös paljon esillä ja tilanne on ollut tämä ehkä parikymmentä vuotta.

Tietenkään yhden pikku laitoksen tilanne ei sinänsä kuvaa mitään yleistä trendiä millään tarkkuudella, mutta silti muutos on todellinen ja hätkähdyttäväkin. On se joku oire jostakin.

Englannin normalisoituminen kansainväliseksi lingua francaksi on kai ollut väistämätön ja monessa mielessä hyvin positiivinen asia. Toisaalta sen kaikkinielevä läsnäolo ja tunkeminen kaikkien muiden kielien päälle ja väliin edustaa myös sietämätöntä puolivillaisuutta ja barbariaa.

Kun latinakin on jo unohdettu, alkaa olla täysin normaalia olettaa, että uusin sukupolvi pitää englantia kaikkien kielien äitinä ja luulee, että ne samat sanat, joita löytää niin suomesta kuin englannista on tietenkin jälkimmäisestä lainattu, mistäpäs muualta?

Englannissa oletettiin kuulemma joskus, että Jumalan äidinkieli oli juuri englanti ja tuntuu siltä, että tämä asenne alkaa jo meilläkin olla aivan normaali. Muutos entiseen on suuri.

Kiina ei häiritse minua millään tavalla. Vaikka osaan sitä varsin kehnosti, on hauska joskus käyttää muutamia fraaseja jollakin muullakin kielellä kuin englanniksi tai suomeksi. En kylläkään pidä hölöttämistä millään kielellä itsetarkoituksena.

Anglosakseille olen yrittänyt joskus opettaa edes suomenkielisiä tervehdyksiä, mutta useimmat eivät näytä niitä ymmärtäneen ja jopa pahastuvat luullen varmaan saavansa osakseen herjauksia.

Ehkäpä heillä on sitten huono omatunto tai, kuten sanotaan itsetunto? En tiedä. Toki tunnen monia kelpo ihmisiä, jotka osaavat pelkkää englantia.

Joka tapauksessa minun tuttavapiirissäni on nykyään varsin suuri määrä ihmisiä, joille Kiina ja kiina ovat läheisiä. Jonkun lapsi on Kiinassa naimisissa, toinen työskentelee siellä muuten vain. Kolmannen lapsi opiskelee kiinaa jo ala-asteelta lähtien suomalaisessa koulussa, neljännen poika opiskelee kieltä yliopistossa.

 Oma poikani ja hänen vaimonsa opiskelivat myös kieltä Kiinassa ja oppivatkin varsin kiitettävästi. Vielä 1970-luvulla kiinaa opiskelevia pidettiin friikkeinä, jotka eivät tietenkään koskaan kykenisi oppimaan mitään niin ylijärjellisen vaikeaa kuin tuo kieli, jota kirjoitettiinkin niin käsittämättömillä risuaidoilla.

Nämä käsitykset taitavat vieläkin jatkaa elämistään, vaikka ilmeinen totuushan on, että kiina on helpoin kuviteltavissa oleva kieli sikäli, että siitä puuttuu kokonaan kielioppi. Ei muuta kuin sanoja peräkkäin. Ei taivutuksia eikä väännöksiä. Sellaistahan juuri on pidgin-englanti, jossa kiinan ”kieliopin” mukaisesti käytetään englannin sanoja.

Toki tuo kiinan tonaalisuus saattaa tuottaa todellisia vaikeuksia puheessa ja sen ymmärtämisessä ja etenkin sanojen muistamisessa, mutta käytäntö on paljon helpompaa kuin teoria, ainakin aluksi.

Mutta toki taide on pitkä ja elämä lyhyt jokaisen vieraan kielen kohdalla. Todella hyvää englantia puhuvat vain harvat ei-natiivit. Monet, jotka luulevat sitä puhuvansa, käyttävät vain moukkamaista juppikieltä, jonka kuunteleminen ja lukeminen tuottavat tuskaa patriooteille.

Mutta lingua francalla onkin toiset tehtävät. Englanti on aika surkea vaihtoehto tuohon rooliin, kuten olen useasti väittänyt. Mutta ehkä sitä sentään voisi kehittää?

Kiinaa kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla muun muassa ns. pinyin-romanisaation avulla. Sen käyttöä hankaloittaa hieman noiden toonimerkkien löytäminen nykyisessä tietokoneesta, jolle tuntuu skandimerkkienkin hyväksyminen olevan ylivoimaista. Niinpä en niitä tässäkään käytä.

Joka tapauksessa itse pinyin-järjestelmän idea on verrattoman hieno, olkoonkin, että se vastaa ääntämystä paljon huonommin kuin vaikkapa suomen tai italian oikeinkirjoitus.

Tehtäköön siis myös englanninkieleen oma pinyin-järjestelmä, joka vapauttaa onnettoman lingua francan käyttäjän niistä keskiajan munkkien typeryyksistä, jotka panivat heidät merkitsemään äänteitä niin epäloogisilla tavoilla.

Kun tämän lisäksi aletaan käyttää lingua francassa pidgin-englannin mukaista ”kiinan kielioppia”, saadaankin kahden suurimman maailmankielen luova synteesi, joka on vapaa molempien suurimmista vioista!

Sanasto on tietenkin vielä aluksi hyvin anglosaksista ja enimmäkseen siis kreikan ja latinan perua, mutta kyllä vapaa kehitys ennen pitkää sijoittaa uuteen kieleen yhä enemmän ja enemmän kiinan sanoja. Niiden suurena etunahan on lyhyys ja voin jo kuvitella, miten hienosti ne täydentävät anglosaksista pohjaa.

Myös kiinalainen tapa toistaa joitakin sanoja edustaa äärimmäistä selkeyttä ja uskon sen saavan paljon käyttöä uudessa kielessä. Ajatelkaamme vaikkapa sellaista ilmausta kuin hao-buhao, (vai mitä?) tai dui-budui tai mikseipä hui-buhui ja niin edelleen. Venäläiset muistakoot, että tuo iänikuinen jokapaikan hui lausutaan hieman toisin kuin he luulevat.

Pitkiä englanninkielen sanoja aletaan ennen pitkää jättää pois käytöstä ja korvata ne kiinalaisilla. Vain muutamat ilmaukset (OK?) kestävät kokeen.

Kun tässä ajattelee tulevaisuutta, niin alkaahan siinä ihan innostua. Jo suuri kielitieteilijä Stalin sanoi kerran, ettei se tulevaisuuden kieli, jota maailma kerran puhuu, ole mikään nykyisistä kielistä. Sitä vastoin on selvää, että näiden pohjallehan se rakentuu.

Kehittyköön ja kukoistakoon siis uusi maailman kansojen yhteinen lingua franca (putonghua)! Sille varmaan täytyy keksiä uusi nimikin. Jos aivan vaatimattomasti uskaltaisi esittää, niin voisikohan se olla vaikkapa ang-ling-hua?