Ajankohtainen käsite

 

Syyt ja seuraukset

 

Nyt on russofobian käsite taas nostettu esille, viimeksi Putinin puheessa. Sehän on jo aika vanha sekä ilmiönä että käsitteenä ja mikäli sen historiaan haluaa tutustua, voin suositella kirjaani Ryssäviha (Minerva 2013).

Kaikella tässä maailmassa on syynsä ja seurauksensa, eikä russofobiakaan tyhjästä syntynyt eikä se ihan sattumalta juuri nyt ole kovasti voimistunut.

Euroopassa voi erityisestä russofobiasta puhua lähinnä Napoleonista alkaen, jolloin jo voidaan havaita idän nopeasti kasvavan jättiläisen ja sen omaperäisen poliittisen kulttuurin herättävän laajasti sekä perusteltua pelkoa että irrationaalista vieroksuntaa. Russofobian (rusofobija) käsitteen lanseerasi 1800-luvun puolivälissä runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev.

Koska itse käsite viittaa perusteettomaan, sairaalloiseen asenteeseen, sitä on Venäjällä usein käytetty muka ”selittämään” kaikkia niitä kielteisiä reaktioita, joita Venäjän politiikka on aiheuttanut. Neuvostoaikana russofobia korvattiin neuvostovastaisuudella (antisovetizm) tai antikommunismilla, joilla oli olennaisesti sama funktio.

Eikö antikommunismi ollutkin 20. vuosisadan suurin hullutus, kysäisi G.B. Shaw retorisesti ja sai runsaat aplodit tietyistä piireistä. Intellektuellien parissa tämä silmänkääntötemppu onnistui yleensä erittäin hyvin. Tuskin kukaan uskalsi sanoa, että vuosisadan suurin hullutus oli kommunismi itse.

Izborskin klubin piirissä russofobian käsitettä on ahkerasti viljelty ja se on korotettu lähes mystiseksi tekijäksi, joka vaikuttaa Venäjän ja lännen suhteissa. Se oli aika lailla esillä kymmenisen vuotta sitten ja kirjoittelin siitä myös blogeissani (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=russofobia ).

Russofobian käsite on ulotettu jo kauan sitten koskemaan myös sisäisiä vihollisia. Juutalaiset leimattiin aikoinaan Venäjän-vastaiseksi ryhmäksi ja muitakin voidaan lukea ns. sisäisen russofobian piiriin, kyse on tietenkin lähinnä intellektuelleista.

Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, ketkä nyt tässä tilanteessa leimataan tuolla käsitteellä. Siitä, miten asia oli kymmenisen vuotta sitten, vielä ennen Krimin kaappaamista, puhutaan oheisessa blogissa. Se on kirjoitettu Maidanin mielenosoitusten jo alettua, ja niissähän kansalliset antipatiat tosiaan nousivatkin voimakkaasti esille. Kuvattu pyöreän pöydän keskustelu käytiin kyllä jo ennen Maidania.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Russofobia selittää kaiken?

 

Russofobia selittää kaiken?

 

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

 

 

Russofobia selittää kaiken?

Russofobia selittää kaiken?

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

Kun ei ajatella enää aivoilla

 

Värisokean ksenofobian saturaatiopiste

 

      En ole koskaan pystynyt ymmärtämään ulkoministerimme ihailijoita, vaikka pyrkimyksenäni on yleensä nimenomaan ymmärtää ihmisten ajattelua eikä vain yksisilmäisesti löytää perusteita sille, miksi omat mielipiteeni olisivat parempia kuin muiden. Niillä muillakin on näkemyksilleen aina joitakin perusteita ja niissä saattaa piillä jotakin arvokastakin.

       Nyt Suomen virallista kansaa edustava ulkoministeri ehdottaa, että koko Eurooppa kieltäisi venäläisten turistimatkat EU:n alueelle. Suomihan on niin tehnyt jo Ukrainan sodan alusta lähtien.

Yksioikoisen typerästä politiikastamme johtuen suurelle osalle kansalaisiamme on siitä tullut suuria vaikeuksia ja itseaiheutettua imagohaittaa Venäjällä on varmasti vaikea korjata. Se jää historiaan vuosisadoiksi.

        Politiikkamme on ollut muista poikkeavaa ja silminnähden niitä typerämpää. Miksi ihmeessä sitä nyt suositellaan kaikille muillekin? Perustelut ovat järkyttävän irrationaalisia. Eihän moisesta segregaatiosta mitään hyötyä ole, mutta sen sijaan sen voi perustellusti katsoa aiheuttavan haittaa naapurimaan kansalaisille. Siis jokaiselle poikkeuksetta.

     Ulkominsterin (!) läpeensä lapsellisen järfkeilyn mukaan tuo kurja joukko on tähän saakka saanut ansaitsemattomasti nauttia lännen ihanuuksista ja vapauksista, samaan aikaan, kun se on sallinut oman maansa käydä tuhoisaa hävittysotaa Ukrainaa vastaan.

       Nyt siis olisi koko Euroopan kollektiivisesti rangaistava Venäjän kansaa. Suomi on tehnyt asiassa kaikkensa, mutta eihän se riitä. Tosin noita turisteja, joiden tulo siis kiellettäisiin on vuosittain tullut Eurooppaan vain puoli miljoonaa. Siis todella vähän.

       Periaate ei kuitenkaan ole virallisen mielipiteemme edustajamme mukaan tullut vielä kyllin selväksi: tänne nautintojen puutarhaan ei saa päästää Venäjän itse rakennetusta helvetistä ketään sellaista, jolla on tuon maan passi, olkoonkin, että hänellä voi olla myös näiden meidän maidemme passeja.

     Asennetta, jota on kutsuttu nimellä ”russofobia”, esiintyi maassamme vielä vuosikymmen sitten tuskin lainkaan (ks. Vihavainen: Haun fobiapuheita tulokset) ja se oli aiheellisesti paheksuttua. Nyt se on takapajuisissa piireissä normaalia ja valitettavasti on pakko todeta, että sitä ilmenee jopa valtiojohdon piirissä. Toivottavasti ei sentään laajemmin.

           Asiaa ei kannata tarkastella historiattomasti, joten suosittelen paitsi kirjaani ”Ryssänviha” ja lällä palstalla aiheesta kirjoiettuja blgeja (ks. Vihavainen: Haun russofobia tulokset ). Liitän tähän myös erään suhteellisen uuden blogini, jossa asiaa on käsitelty:

 

perjantai 30. joulukuuta 2022

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

       Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

     Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen!

      Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

       Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

       Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä.

       Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

       Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

      Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

      Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

     Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

      Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

       Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

       Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja.

       Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

       Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä.

    Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

       Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

       Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

       Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

       Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

        Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

       Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

       Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

       Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

       Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

       Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

       Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

     Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.

*****

Nyt, vuoden 2026 lähestyessä loppuaan, voidaan todeta, että tuo oli turha toivo.

 

Kun ei enää ajatella aivoilla

 

Värisokean ksenofobian saturaatiopiste

 

      En ole koskaan pystynyt ymmärtämään ulkoministerimme ihailijoita, vaikka pyrkimyksenäni on yleensä nimenomaan ymmärtää ihmisten ajattelua eikä vain yksisilmäisesti löytää perusteita sille, miksi omat mielipiteeni olisivat parempia kuin muiden. Niillä muillakin on näkemyksilleen aina joitakin perusteita ja niissä saattaa piillä jotakin arvokastakin.

       Nyt Suomen virallista kansaa edustava ulkoministeri ehdottaa, että koko Eurooppa kieltäisi venäläisten turistimatkat EU:n alueelle. Suomihan on niin tehnyt jo Ukrainan sodan alusta lähtien.

Yksioikoisen typerästä politiikastamme johtuen suurelle osalle kansalaisiamme on siitä tullut suuria vaikeuksia ja itseaiheutettua imagohaittaa Venäjällä on varmasti vaikea korjata. Se jää historiaan vuosisadoiksi.

        Politiikkamme on ollut muista poikkeavaa ja silminnähden niitä typerämpää. Miksi ihmeessä sitä nyt suositellaan kaikille muillekin? Perustelut ovat järkyttävän irrationaalisia. Eihän moisesta segregaatiosta mitään hyötyä ole, mutta sen sijaan sen voi perustellusti katsoa aiheuttavan haittaa naapurimaan kansalaisille. Siis jokaiselle poikkeuksetta.

     Ulkominsterin (!) läpeensä lapsellisen järfkeilyn mukaan tuo kurja joukko on tähän saakka saanut ansaitsemattomasti nauttia lännen ihanuuksista ja vapauksista, samaan aikaan, kun se on sallinut oman maansa käydä tuhoisaa hävittysotaa Ukrainaa vastaan.

       Nyt siis olisi koko Euroopan kollektiivisesti rangaistava Venäjän kansaa. Suomi on tehnyt asiassa kaikkensa, mutta eihän se riitä. Tosin noita turisteja, joiden tulo siis kiellettäisiin on vuosittain tullut Eurooppaan vain puoli miljoonaa. Siis todella vähän.

       Periaate ei kuitenkaan ole virallisen mielipiteemme edustajamme mukaan tullut vielä kyllin selväksi: tänne nautintojen puutarhaan ei saa päästää Venäjän itse rakennetusta helvetistä ketään sellaista, jolla on tuon maan passi, olkoonkin, että hänellä voi olla myös näiden meidän maidemme passeja.

     Asennetta, jota on kutsuttu nimellä ”russofobia”, esiintyi maassamme vielä vuosikymmen sitten tuskin lainkaan (ks. Vihavainen: Haun fobiapuheita tulokset) ja se oli aiheellisesti paheksuttua. Nyt se on takapajuisissa piireissä normaalia ja valitettavasti on pakko todeta, että sitä ilmenee jopa valtiojohdon piirissä. Toivottavasti ei sentään laajemmin.

           Asiaa ei kannata tarkastella historiattomasti, joten suosittelen paitsi kirjaani ”Ryssänviha” ja lällä palstalla aiheesta kirjoiettuja blgeja (ks. Vihavainen: Haun russofobia tulokset ). Liitän tähän myös erään suhteellisen uuden blogini, jossa asiaa on käsitelty:

 

perjantai 30. joulukuuta 2022

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

       Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

     Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen!

      Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

       Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

       Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä.

       Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

       Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

      Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

      Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

     Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

      Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

       Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

       Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja.

       Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

       Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä.

    Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

       Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

       Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

       Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

       Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

        Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

       Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

       Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

       Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

       Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

       Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

       Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

     Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.

*****

Nyt, vuoden 2026 lähestyessä loppuaan, voidaan todeta, että tuo oli turha toivo.