Ajankohtainen käsite

 

Syyt ja seuraukset

 

Nyt on russofobian käsite taas nostettu esille, viimeksi Putinin puheessa. Sehän on jo aika vanha sekä ilmiönä että käsitteenä ja mikäli sen historiaan haluaa tutustua, voin suositella kirjaani Ryssäviha (Minerva 2013).

Kaikella tässä maailmassa on syynsä ja seurauksensa, eikä russofobiakaan tyhjästä syntynyt eikä se ihan sattumalta juuri nyt ole kovasti voimistunut.

Euroopassa voi erityisestä russofobiasta puhua lähinnä Napoleonista alkaen, jolloin jo voidaan havaita idän nopeasti kasvavan jättiläisen ja sen omaperäisen poliittisen kulttuurin herättävän laajasti sekä perusteltua pelkoa että irrationaalista vieroksuntaa. Russofobian (rusofobija) käsitteen lanseerasi 1800-luvun puolivälissä runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev.

Koska itse käsite viittaa perusteettomaan, sairaalloiseen asenteeseen, sitä on Venäjällä usein käytetty muka ”selittämään” kaikkia niitä kielteisiä reaktioita, joita Venäjän politiikka on aiheuttanut. Neuvostoaikana russofobia korvattiin neuvostovastaisuudella (antisovetizm) tai antikommunismilla, joilla oli olennaisesti sama funktio.

Eikö antikommunismi ollutkin 20. vuosisadan suurin hullutus, kysäisi G.B. Shaw retorisesti ja sai runsaat aplodit tietyistä piireistä. Intellektuellien parissa tämä silmänkääntötemppu onnistui yleensä erittäin hyvin. Tuskin kukaan uskalsi sanoa, että vuosisadan suurin hullutus oli kommunismi itse.

Izborskin klubin piirissä russofobian käsitettä on ahkerasti viljelty ja se on korotettu lähes mystiseksi tekijäksi, joka vaikuttaa Venäjän ja lännen suhteissa. Se oli aika lailla esillä kymmenisen vuotta sitten ja kirjoittelin siitä myös blogeissani (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=russofobia ).

Russofobian käsite on ulotettu jo kauan sitten koskemaan myös sisäisiä vihollisia. Juutalaiset leimattiin aikoinaan Venäjän-vastaiseksi ryhmäksi ja muitakin voidaan lukea ns. sisäisen russofobian piiriin, kyse on tietenkin lähinnä intellektuelleista.

Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, ketkä nyt tässä tilanteessa leimataan tuolla käsitteellä. Siitä, miten asia oli kymmenisen vuotta sitten, vielä ennen Krimin kaappaamista, puhutaan oheisessa blogissa. Se on kirjoitettu Maidanin mielenosoitusten jo alettua, ja niissähän kansalliset antipatiat tosiaan nousivatkin voimakkaasti esille. Kuvattu pyöreän pöydän keskustelu käytiin kyllä jo ennen Maidania.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Russofobia selittää kaiken?

 

Russofobia selittää kaiken?

 

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

 

 

Russofobia selittää kaiken?

Russofobia selittää kaiken?

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

Fobiapuheita

Russofobia

Dostojevskin Tjuttševin ja Herzenin tapaisilla venäläisillä patriooteilla oli tapana kirjoittaa varsin pilkallisesti eurooppalaisesta pikkuporvarillisuudesta. Samaan aikaan heitä loukkasi eurooppalainen ylemmyydentunto ja kiittämättömyys. Olihan Venäjä sentään vapauttanut Euroopan Napoleonin tyranniasta ja kohdellut voitettujakin kiistattoman jalomielisesti. Mistä siis vihat?
 Yksinkertainen selitys tähän ongelmaan oli, että venäläiset olivat objektiivisesti oikeassa ja siksi myös venäläisten sopi paheksua ja halveksua Eurooppaa, kun se taas toisin päin oli aivan sopimatonta.
Fjodor Tjuttšev, hän joka lausahti kuuluisan ajatuksen Venäjän ymmärtämisen mahdottomuudesta, uskoi asian ytimen olevan siinä, että Euroopan ehtyvä kulttuuri ei kyennyt ymmärtämään seuraajaansa, Venäjää, joka olisi sen hautaava kuten lapset joutuvat tekemään vanhemmilleen. Eihän Kreikkakaan kyennyt ymmärtämään Roomaa.
Vastaava ajatus oli Dostojevskillä, joka kyllä väitti venäläisten rakastavan Euroopan pyhiä hautoja ja suuria muistoja. Mutta nyt ne kuuluivat menneisyyteen.
Ymmärtämätön, itsekäs, pikkumainen ja tyhmänylpeä Eurooppa ei kyennyt näkemään sitä suuruutta, joka piili venäläisessä kyläyhteisössä. Se näki vain ryysyiset ja oppimattomat talonpojat ja oman pinnallisen järkensä mukaisesti uskoi olevansa niitä ylempänä.
Venäläiset patriootit olivat usein vilpittömän hämmästyneitä ja loukkaantuneista siitä, ettei Eurooppa uskonut myöskään Venäjän politiikan epäitsekkyyteen. Kirjailijan päiväkirjassaan Dostojevski purki loukkaantumistaan sen johdosta, että Euroopan vallat ryntäsivät riistämään Venäjältä sen Turkin sodan voittojen hedelmät.
Eurooppalaisen politiikan järjestelmä taisi todella olla aika kyyninen. Liian vahvaksi kasvava valtio sai aina vastaansa muiden muodostaman koalition, mikä palautti voimatasapainon. Asia ei kuitenkaan koskenut vain Venäjää, joka itse oli tässä pelissä mukana täysin rinnoin.
Venäjän kasvava mahti synnytti pelkoa ja ranskalaisia ja englantilaisia heräteltiin huomaamaan tilanteen vaarat julkaisemalla melko karuja kuvauksia elämänmenosta Venäjällä. Alan klassikko on markiisi de Custinen kuvaus Venäjältä vuodelta 1839.
Tokihan Venäjää tämänkin ajan kirjallisuudessa paneteltiin, mutta kaikkia kauhutarinoita ei suinkaan tarvinnut keksiä. Jo pelkästään Puolan lukuisten kapinoiden kukistamiseen liittyi aivan kylliksi hiuksia nostattavia tapauksia.
Vastaavaa olisi kyllä voinut löytää myös vaikkapa Irlannista tai Euroopan valtojen siirtomaista, mutta tämä on taas toinen juttu. Kyllä Venäjän pelolle oli täysin ymmärrettäviä syitä, minkä venäläiset patriootit helposti unohtivat. Tokihan Venäjä ei ollut maailman ainoa imperialistinen ja autoritaarinen maa, mitä lännessä ei aina välitetty muistaa. Toisaalta malka löytyi myös venäläisten patrioottien silmästä.
 Jo 1800-luvun puolivälissä alettiin ainakin joskus käyttää termiä ”russofobia. Sen otti käyttöön Fjodor Tjuttšev. Venäjään kohdistuvaa vihamielisyyttä ja erityisesti pelkoa –johon sana ”fobia” nimenomaan viittaa-  oli Euroopassa tuolloin runsaasti liikkeellä.
Se länsieurooppalainen russofobia, jonka huippu asettuu Krimin sodan aikoihin, on selitettävissä sekä nopeasti vahvistuvan Venäjän aiheuttamalla pelolla että Nikolai I:n autoritaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan tunnetulla antipatialla.
Länsi-Euroopassa erityisesti liberaalit pitivät Venäjää taantumuksen suurimpana tukipylväänä ja kansojen vankilana. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset radikaalit olivat vähintään yhtä leppymättömiä russofobeja.
1800-luvulla venäläisvastaisuuden keskeisimpiä argumentteja oli se raaka sorto, jolla Puolan vapausliike yhä uudelleen murskattiin. Puolalaiset kehittivät jopa oman kansallisen mytologian, jonka mukaan Venäjän sortama Puola oli kansojen Kristus, sijaiskärsijä, joka sai Euroopan puolesta ottaa vastaan Venäjän iskut, mutta joka vielä kerran nousisi kuolleista.
 Venäjä, Kristuksen piinaajana sai tässä siis lähinnä saatanallisen roolin. Poliittinen vastakohtaisuus innoitti puolalaisia myös selittämään, että barbaariset venäläiset eivät edes olleet oikeita slaaveja, vaan puoliksi suomalaista rotua, mistä heidän barbaarisuutensa juuri johtui. Samaa Suomi-korttia käytettiin myös ukrainalaisten nationalistien keskuudessa. Venäläisten ”suomalaisuus” oli jo tuolloin vanha otaksuma, jolle tukea löytyi aina Nestorin kronikasta saakka. Nykyinen geenitutkimus antaa sille perusteita.
Venäjällä patrioottiset slavofiilit puolestaan selittivät venäläisyyden olevan olemukseltaan väkivallatonta, ihmisrakasta ja suvaitsevaista. Saatanan valta löydettiin sen sijaan läntisestä Euroopasta, johon myös Puola katolisen uskontonsa perusteella kuului.
Myöhemmin, 1900-luvulla russofobian keskus siirtyi poliittisen asetelman muuttuessa Saksaan ja Ruotsiin, jotka pelkäsivät Venäjän tavatonta väestönkasvua ja näköjään loputonta laajenemista.
Saksassa venäläisvaara myös innoitti ajatuksia ”kansojen vankilan” hajottamisesta vapauttamalla Ukraina ja myös Suomi ja muutkin vangitut kansat. 1900-luvun aatehistorian aarteistoon tuli myös kuulumaan ohjelmallinen kansallisuusviha, jota tietyissä vaiheissa varsin estottomasti lietsottiin venäläisiä vastaan.
Saksassa tämä saavutti räikeimmät muotonsa natsien kansamurhapolitiikassa, jota tuskin kannattaa nähdä Euroopan poliittisen- ja aatehistorian normaalina jatkona. Pikemminkin se oli irvokas bifurkaatio, poikkeava kehityskulku, joka tukahdutettiin alkuunsa globaalisella yhteistyöllä.
Suomessa russofobiaa on hyvin vaikea löytää 1800-luvulta. Vaikka venäläisyyteen pidettiin etäisyyttä, siihen suhtauduttiin pikemminkin myönteisesti, kuten ajan lehdistöstä voi todeta.
1900-luvun sortovuosien aikana tilanne muuttui täysin ja vuosien 1917-1918 aikana myös venäläisestä ihmisestä alkoi Suomessakin muodostua hyvin epäsympaattinen kuva. Tämä kuva, johon erityisesti vuosien 1917-1918 kokemukset vaikuttivat, korosti venäläisten hillittömyyttä ja vastuuttomuutta. Oppimaton venäläinen ei ollut pelkästään sivistymätön, vaan jopa sivistyskyvytön.
Anarkistinen bolsevismi kasvoi tämän käsityksen mukaan juuri venäläisyydestä. Vuoden 1918 sota selitettiin venäläiseksi tartunnaksi.
1920- luvun nationalistinen nuoriso pyrki eheyttämään kansakuntaa kansalaissodan jäljiltä korostamalla suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakohtaisuutta. Suomalaisen velvollisuutena ei ollut pelkästään irtautua venäläisyyden vaikutuspiiristä, vaan myös nimenomaan vihata sitä.
On jossakin määrin kiistanalaista, missä määrin tämä russofobinen kansalaisuskonto todella saavutti yleisönsä. Mikäli sillä oli menestystä suppeiden ylioppilaspiirien ulkopuolella, lienee syytä pikemminkin etsittävä Neuvostoliiton omasta politiikasta kuten Inkerin kollektivisoinnista ja Karjalan suomalaisvainoista. Ainakin pelkoon löytyi kyllä syitä ja silloin on vihakin lähellä.
Jo ennen sotaa ja erityisesti sen aikana toiminut mielialatarkkailu sai aiheen todeta, että suomalaiset suhtautuivat hyvin vihamielisesti jo Neuvostoliiton aluevaatimuksiin vuonna 1939 ja erittäin katkerasti Karjalan luovuttamiseen. Todellinen russofobia, ryssäviha, saavutti Suomessa epäilemättömän huippunsa Talvisodan rauhan aikoihin.
Entä onko tuota  ryssävihaa yhä maassamme löydettävissä? Viisimiljoonaisesta joukosta tietenkin löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia asenteita ja näkemyksiä. Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että ”hyvin vihamielisesti” suomalaisista suhtautuu venäläisiin hyvin pieni määrä, Helsingin Sanomien pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan se oli kolme prosenttia. Samaan aikaan myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet ja neutraalisti asennoituvia kolmasosa.
Tällaisten tulosten valossa ei ole mitään syytä ottaa vakavasti puheita siitä, että ”russofobialla” olisi Suomessa merkittävää roolia. Kansallisuuksien välisessä kanssakäymisessä on kyllä aina enemmän tai vähemmän kitkatekijöitä, mutta niiden syytä kannattaa etsiä muualta kuin jostakin irrationaalisesta vihasta, joka määräisi suomalaisten käyttäytymistä.
Nykyään ”russofobiaa” joka tapauksessa  käytetään Venäjällä laajasti lännenvastaisena yleiskäsitteenä, jolla selitetään, miksi Venäjän politiikkaa vastustetaan, venäläisiä äitejä vainotaan ja venäläisiä sorretaan ja halveksitaan. Tämä on kätevää, koska silloin ei tarvita rationaalisia argumentteja tai analyysiä.
Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta. Jopa presidentin hallinnon alaisen Strategisten tutkimusten instituutin (RISI) johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin mielestä tämän ristiriidan ytimessä on, että venäläinen kulttuuri edustaa Kristuksen valtakuntaa ja läntinen liberalismi sen totaalista vastakohtaa. Myös kommunismi oli saman lähteen mukaan eräs russofobian muoto.
Mikäli asia on näin, taitaa näkemysten sovittelu olla paitsi vaikeaa, myös epätoivottavaa. Tilanne muistuttaa siis tässä suhteessa kommunismin aikoja, nyt ei tosin enää edellytetä, että koko maailma olisi jossakin vaiheessa tuomittu tulemaan Venäjän kaltaiseksi.
Sivumennen sanoen, kun kommunismia ja liberalismia pidetään ainakin RISI:n suunnalla saman russofobian ilmentyminä, ansaitsevat Mannerheimin kaltaiset antikommunistit venäläisten patrioottien vilpittömät kiitokset, samoin kuin koko valkoinen liike. Tämä meillä usein unohdetaan.

Suur-Venäjän puolue ja russofobia

Suur-Venäjä puolue ja russofobia

Joku dosentin titteliä käyttävä henkilö kirjoitti hiljattain nettiin olleensa Moskovassa perustamassa Suur-Venäjä puoluetta. Tämän puolueen nimi (Bolšaja Rossija, eikä siis Velikaja Rossija) viittaa ”Suur-Venäjään” samassa mielessä kuin aikoinaan puhuttiin Suur-Suomesta, Suur-Saksasta tai vaikkapa muinoin Suur-Kreikasta. Se siis tarkoittaa sitä maata, joka sijaitsee varsinaisen kansallisvaltion ulkopuolella. Puolue joka tapauksessa arvioi, että se populaatio, johon se vetoaa käsittää peräti 150 miljoonaa henkeä…  Mukana siis ovat entiset imperiumin maat ja/tai niiden kansalaiset.

Dosentti, joka on nimittänyt itseään Venäjän ”maanmieheksi” (sootetšesvennik) näköjään sillä perusteella, että on kotoisin entisestä suuriruhtinaskunnasta, on tunnettu myös siitä, että hän on erään venäläisen valtiollisen tutkimuslaitoksen Suomen osaston johtaja (ja nähtävästi myös ainut työntekijä) sekä Donetskin kansantasavallan virallinen edustaja ja kaiketi siis myös sen kansalainen.

Omassa puheessaan tuossa mainitussa tilaisuudessa dosentti valitteli sitä, ettei Suomessa vielä tunnusteta olevan venäläisiä, vain ”venäjänkielisiä”, eli tilanne on siis sama kuin Virossa. Mihin tämä tähtää, jää vain arvattavaksi. Aivokummituksena näyttää olevan, että maamme on vähintäänkin tietyiltä osin osa ”Suur-Venäjää”.

No, samalla logiikalla olemme myös osa Suur-Somaliaa ja monta muutakin valtakuntaa, ummaa ja kalifaattia, jotka erikoislaatuisten yksilöiden enemmän tai vähemmän hämärissä yliskamareissa ovat syntyneet. Ja eikös se Suur-Suomikin ole aivan yhtäläistä todellisuutta yhä vielä? Ja kuka voisikaan epäillä Suur-Turanian oikeutusta ja mahtia. Siihen kuuluu sikäläisten patrioottien mukaan kaksisataa miljoonaa henkeä, joten Suur-Venäjän kannattaa pohtia, mitä se heille merkitsee. Kuviteltuja yhteisöjäkö nämä siis ovat kaikki tyynni ja siis muiden kuvitelmien kanssa tasa-arvoisia vai kuinka?

Toinen kuningasajatus, josta em. dosentti oli mainitussa kokouksessa alustanut, oli että russofobia olisi julistettava rikolliseksi asenteeksi samoin kuin joissakin maissa antisemitismi. Tässäpä vekkuli tuuma, jota voisi luovasti kehitellä. Myös suomalaisvastaisuus ainakin Suomessa todella on lähtökohtaisesti rikollinen asenne, mikseipä siis myös ulkomailla? Sehän viittaa lain sanktioimiin maanpetokseen ja valtiopetokseen, joista on tapana antaa aika karut rangaistukset. Mutta meikäläiseen oikeustajuun ei taida sopia se, että ulkomaalaisten asenteista ulkomaihin, edes Suomeen nähden säädettäisiin lailla. Vai ollaanko tästä itse asiassa jo lipsumassa? Ehkä myös Venäjän ja Donetskin suomalaisvastaiset kansalaiset voidaan vaatia luovutettavaksi Suomeen ja saamaan tekosistaan asianmukaisen käsittelyn?

Dosentti viittasi tässä yhteydessä myös lapsikaappauksiin, joiden yhteydessä, kuten tiedämme, eräät meillä asuvat venäläiset ovatkin vedonneet naapurimaan viranomaisiin ja jopa poliittisiin tahoihin: presidenttiin. Tätä toimintaa hän näyttääkin olleen innokkaasti tukemassa.

Suur-Venäjä puolueeseen, samoin kuin vaikkapa Euraasian kansanrintamaan voidaan tietenkin suhtautua huumorilla, kuulostavathan niiden ideat niin fantastisilta ja typeriltä. Vakavampaa sen sijaan on, kun eräät Suomessa asuvat Suomen kansalaiset alkavat tukeutua johonkin toiseen maahan ja jopa sen poliittiseen johtoon. Heitä todellakaan ei ole paljon, mutta heitä on. On mahdollista, että nämä henkilöt ovat sillä henkisellä kehitysasteella, etteivät he ymmärrä, mitä asia merkitsee. Siinä tapauksessa on niiden maiden virallisten edustajien, joita asia koskee, kerrottava heille selväsanaisesti tosiasiat.

Paitsi, ettei Suomi itsenäisenä valtiona voi sallia sekaantumista asioihinsa, on tuollaisella toiminnalla laajempikin merkitys, joka ei enää ole huvittavaa eikä rajoitu siihen osallistuvien omaan aivotoimintaan. Kyse on nimittäin siitä, että se voi aiheuttaa vakavia ristiriitoja kansanryhmien välillä, sellaista russofobiaa, joka on aivan todellista ja myös perusteltua.

Erityisen valitettavaa on tietenkin se, että muutamat poikkeusyksilöt saattavat tahrata kokonaisen kansanryhmän maineen, mikä voi aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja sille hyvälle naapuruudelle, joka Suomen ja Venäjän välille on rakennettu vuosikymmenten työllä. Sen tuhoaminen vastuuttomalla demagogialla ja puolihullulla politiikalla ei palvele kenenkään etua. Suomen ja Venäjän suhteita rasittavat nyt jo aivan kylliksi meistä riippumaton sanktiopolitiikka ja roskalehdistön tarkoitushakuinen alarmismi. Jos tähän keitokseen lisätään vielä sellaista mielipuolisuutta, jota ”suur-valtioiden” retoriikka edustaa, merkitsee se sitä, että ollaan henkisesti taantumassa samanlaiseen tilaan, joka vallitsi ennen maailmansotien syttymistä.

Kaikkien maiden vastuunalaisten tahojen on nyt syytä kantaa kortensa kekoon ja tuomita selväsanaisesti sellainen toiminta, joka tahallisesti tai tuottamuksellisesti lisää kansainvälistä jännitystä, epäluuloja ja vihaa.

Suomen ulkoministeri on lehdistömme ala-arvoisesta toiminnasta jo sanansa sanonut. Pallo on nyt venäläisillä. Siis: miten Venäjän viralliset edustajat suhtautuvat Suur-Venäjä puolueeseen ja sen tavoitteisiin yleensä ja dosentti Bäckmaniin ja hänen toimintaansa erityisesti?